Nykyaikaiset psykoosilääkkeet tulivat psykiatriaan leikkaussaleista. Psykiatrit kiinnostuivat uudesta nukutuksen esilääkityksestä, joka laittoi potilaat “horrokseen” vaarantamatta kuitenkaan hengitystä ja muita tärkeimpiä elintoimintoja. Jatkokehittelyssä syntyi molekyyli, joka teki eläinkokeissa rotat välinpitämättömiksi sähköiskujen uhasta. Lääke nimettiin klooripromatsiiniksi, ja kyseessä oli ensimmäinen nykyaikainen neurolepti, joka tuotiin markkinoille 1950-luvun alussa.

Lääke lamautti kiihtyneet potilaat ja teki heistä helppohoitoisia sekä välinpitämättömiä ulkomaailmaa kohtaan. Uusi ihmelääke merkitsi hoidon vallankumousta: potilaat ja sitä myöten osastot saatiin hiljaisiksi, mikä mahdollisti osaltaan sairaalahoidon vähentämistä. Itse “mr. Lobotomia”, Walter Freeman, kutsui neurolepteja kemialliseksi lobotomiaksi.

Psykiatrian ihmelääkkeen pääasiallinen vaikutusmekanismi on nykyään kohtalaisesti tunnettu, ja mekanismi on estää muun muassa ihmisen motivaatio- ja palkitsemistoiminnoista vastaavaa dopamiinitoimintaa. Uudemmat neuroleptit ovat perustuneet pitkälti tähän samaan mekanismiin.

Varsinaiseen lääketieteeseen lääkkeellä oli sellainen vaikutus, että psykoosin “skitsofrenian oireena” pääteltiin johtuvan dopamiinijärjestelmän yliaktiivisuudesta, koska potilaat pystyttiin uusilla lääkkeillä mukavasti hoitamaan. Sittemmin kuvaa on hieman laajennettu, mutta “kemiallisen epätasapainon pysyvä korjaaminen” ja keskushermoston lamaantumisen ja siihen liittyvän potilaan kognitiivisen taantumisen diagnosointi skitsofrenian oireiksi on edelleen psykoosien hoidon ydin. Oikeasti kyse on potilaiden sedatoinnista eli keskushermoston lamauttamisesta, mille nippu johtavia psykiatreja on yhteistyössä lääketeollisuuden kanssa antanut samanlaisen merkityksen kuin vaikean diabeteksen hoitamiselle insuliinilla. Täsmälääkeluonnetta kuvaamaan neuroleptien nimi on vaihdettu psykoosilääkkeiksi.

Psykoosipotilaiden hoidossa on edelleen kyse sosiaalisesta kontrollista, jossa yhteiskunnallisten pelkojen hoitaminen ja vaaralliseksi koetun ihmisen hillitseminen on keskeistä. Potilaan terveys ja hyvinvointi toissijaista, koska hoitoon käytetään hermomyrkkyjä rutiininomaisesti. Tilanteen kannalta varsin olennaista on palata tarkastelemaan psykoosiksi tulkittuja tilanteita, jotka lääketieteessä on arvioitu yksioikoiksi harhaisuudeksi ja sairauden oireiluksi.

JAA
Edellinen artikkeliTilaisuuksia psykooseista
Seuraava artikkeliMOT: Vaarallinen ihmelääke
Tapio Gauffin on yhteiskuntatutkimuksen opiskelija ja psykiatriasta selviytyjä. Gauffin ei pidä pitkäaikaista lääkehoitoa toipumisen kannalta hyvänä vaihtoehtona ja toivoo siirtymistä neurobiologisesta humanistiseen psykiatriaan.

4 KOMMENTIT

  1. Psykiatrit ja hoitajat suhtautuvat meihin melko epäempaattisesti, koska uskovat kyseessä olevan parantumattoman aivosairauden. Vaikka virallisen opin mukaan traumat ja muu kaltoinkohtelu lisäävät sairastumisriskiä, hoitajat ja lääkärit eivät useimmiten halua kuulla ihmisten elämäntarinoita. Kaikesta huolimatta minä olen nykyään sillä kannalla, että skitsofrenia on sairaus. Suurin ongelma nykypsykiatriassa on lääkkeiden aiheuttama motivaation puute.

    • Kyllä. Vältänkin altistumista alistavalle remissiohypoteesille, koska en sairasta mitään silloin kun en ole psykiatrien kanssa tekemisissä. Tälle idealle avoimien psykiatrien kanssa toki mielelläni keskustelen ja sellaisia kriittisiä psykiatreja kyllä jonkin verran löytyy. Remissiolla tarkoitan siis sellaista oletusta, että joskus psykoosin kokenut, lääkityksen lopettanut ja kaikilla järkevillä mittareilla toipunut henkilö sairastaisi jotain piilevää aivosairautta, joka vain on oireeton. Siinä on kyse sosiaalisesta kontrollista ja lääketeollisuuden vallasta.

      • Minunkin mielestäni hoito on ennen kaikkea kontrollia. Kyseessä ei ole yhteistyö, vaikka psykiatrian poliklinikalla niin väitetäänkin, vaan asioiden sanelu ja käskeminen. Kuten eräs henkilö sanoi, avohoito on aivopesua potilaan rooliin. Edellisen hoitopaikan omahoitajalla oli tapana jankuttaa: “Siellä kotona sitten voit tehdä sanaristikoita, koska ne kehittävät aivoja”. Häntä ei paljon kiinnostanut, miten juuri minut saataisiin kuntoutumaan. Toisaalta toki on niinkin, että potilaan olisi syytä ottaa oma elämänsä hallintaan ilman hoitajia ja lääkäreitä… ts. vastuu itsestään.

        Summattakoon mielestäni suurimmat ongelmat:¨
        – lääkkeet lamaavat motivaatiota ja aloitekykyä. Tämä on ykkösasia!
        – skitsofreniadiagnoosin antamista ei juurikaan perustella, vaikka kyseessä on vahva leima ja diagnoosilla paha kaiku kansan keskuudessa
        – miksi toisten psykoosi on pelkkä psykoosi ja toisilla kysessä on skitsofrenia
        – diagnoosia annettaessa potilas on ollut jo vahvasti lääkittynä esim. puoli vuotta tai vuoden
        – mitä jos skitsofrenian negatiiviset oireet tulevatkin esim. Peratsinista, Leponexistä jne?
        – jankutus sairaudesta ja psykososiaalisen puolen väheksyminen, elämänhistorian ja trauman sivuuttaminen

        Yllä olevat ovat jo tuttua asiaa ja tulleet vastaan näilläkin sivuilla.

        Sitten vielä täytyy lisätä, että pohdinnat psykoosista johtavat perimmäisten kysymysten äärelle. Ilmenee vaikeatajuisia filosofisia ongelmia, joiden käsittelyyn ainakaan minulla ei riitä älyllinen kapasiteetti. Sosiaaliselta ja mielenterveydelliseltä kannalta psykoosi on niin vaikea kysymys, että minun on vaikea nähdä toisenlaista tulevaisuutta kuin paremmat lääkkeet. En keksi muuta ehdotusta, kuin että psykiatrien pitäisi rohkeammin toteuttaa minimaalista neuroleptien annostelua ja luottaa potilaan omaan arvostelukykyyn ja kuntoutumishaluun. Onhan tämä kieltämättä vankilassa elämistä, mutta onneksi en ole saanut diabetesta tai vapinaa.

  2. Hei,
    On hienoa ja kannustavaa kun tulette näitten lääke/sairauden kautta esiin. Poikani myös sairastaa samaa sairautta ja lopetti ominpäin leponexlääkityksen . Hän söi sitä 10vuotta, kunnes päätti toisin. On kummallista miten takapajuista ajattelua ja hoitoa Suomessa psykiatriassa on edelleen. Iskostetaan lääketokkuraiselle asiakkaalle; sä et parane koskaan ja sä tarvitset tätä lääkettä, ikäänkuin ei olisi muuta vaihtoehtoa elämässä hoitaa mieltä. Sitten joku helvetin psykologi tulee tonkimaan vanhempaa ja hänen elämäänsä, niin kuin se parantaisi potilaan ja omaisen tilannetta. Olen kerran suuttunut tosissaan tässä tilanteessa ja sanonnut suoraan, kyllä hän sitten myöhemmin pyysi sitten anteeksi. Psykoosin tilaan ei pitäisi antaa mitään hermomyrkkyjä, vaan jotain miedompaa ja silloinkin nopeasti kuntouttaviin tekemisiin. Makaamalla liikaa ja lääketokkurassa ei traumat purkaudu mihinkään.

    Rohkaisen kaikkia ihmisiä kertomaan ääneen kaikki traumaattiset asiat, mitkä sairastuttaa meitä, kuten kiusaamisen ja vallanhimoiset ihmiset kouluissa, ja työpaikoilla.

JÄTÄ VASTAUS