Potilasta voidaan psykiatrisella osastolla pitää tahdosta riippumattomassa hoidossa pitkiä aikoja, hänet voidaan eristää eristyskoppiin tai lepositeisiin, häneltä voidaan evätä ulkoilu tai puhelimen käyttö määrittelemättömien pituisiksi ajoiksi. Mikään ei ole kuitenkaan ollut itselleni yhtä kammottavaa kuin pakolla annetut psyykelääkkeet. Sellaiset, jotka eri lääkärien mukaan ovat olleet ”välttämättömiä” ja jotka on annettu, koska en ”halua hoitaa itseäni”. Pakkolääkitystä perustellaan sillä, että potilaan katsotaan olevan sairautensa vuoksi kyvytön arvioimaan omaa tilaansa, joten häntä lääkitään hänen ”oman etunsa vuoksi”. Psyykelääke (tavallisimmin neurolepti) nähdään olevan ratkaisu ja vapautus siitä kärsimyksestä ja sairaudesta, jonka keskellä potilas elää.
Onko todella näin? Oman kokemukseni mukaan ei ole. Pakkolääkityksen kriteeristöissä ja sen hyvää tarkoittavissa (?) hoitokäytännöissä on suuria ongelmia. Pakkolääkitystä ei aina anneta potilaan edun perusteella, vaan enemmänkin hoitokulttuuriin kuuluvana itsestäänselvänä asiana. Psykooseja hoidetaan neurolepteillä ja sellainen pitää potilaalle saada millä tahansa menetelmällä. Kokemus pakkolääkinnän kohteeksi joutumisesta on pahimmillaan kammottava. Millaista todella onkaan olla tuossa tilanteessa.
Lääkäri sanoo: tämä on välttämätöntä
Kun ensimmäisen kerran sain eteeni neuroleptiannoksen, olin alaikäinen enkä tiennyt yhtään, mitä odottaa. Olin saanut kuulla edellisenä päivänä asian, joka aiheutti minulle suurta surua ja hylätyksi tulemisen tunnetta. Olin itkenyt ja pyörinyt eristyshuoneessa ympyrää, tuska oli ollut suuri. Aamulla lääkäri sanoi: ”sinulla on nyt niin vaikeaa tämän asian kanssa, olet ehkä sairastumassa, tällainen lääke nyt helpottaa ja on välttämätöntä”. En juuri vastustellut. Kyllä kai lääkäri tietää. Olihan minulla ollut vaikeaa. Tällainen lääkärin esittämä riskitulkinta lääkityksen aloittamisen perusteeksi siis riitti. Jälkeenpäin olen miettinyt, ettei olisi pitänyt riittää. En ollut harhainen, eikä lääkäri sellaista väittänytkään. Hän arveli, että olisi riski, että jotain pahaa ehkä tapahtuisi ilman näitä lääkkeitä, ja että tilanteessa oli välttämätöntä minun itseni parhaaksi aloittaa tämä lääke.
Nukuin paria vessakäyntiä lukuunottamatta 22 tuntia. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. En ollut moneen vuoteen jättänyt missään tilanteessa väliin aamusuihkua ja hampaiden pesua. Nyt makasin sängyssä. Meinasin laskea alleni. Meinasin kaatua muutaman metrin matkalla vessaan. Silmät eivät pysyneet auki istuessani pöntöllä. Tämäkö on nyt sitä hoitoa. Tämäkö on nyt sitä, mikä auttaa minua pysymään kunnossa ja pääsemään tästä vaikeasta asiasta yli. Jos olisin jaksanut ajatella, olisin varmasti miettinyt jotain senkaltaista.
Kun seuraavassa illansuussa tunsin pääseväni hereille ja osaston muiden potilaiden kanssa sopivasti iltapalalle, olikin pian vuorossa uusi lääkkeenotto. Nyt osasin jo vastustella, huutaa, ”en perkele ota tuollaista lääkettä!” Hoitajat olivat äkkiä vierellä, ympärillä, melkein iholla kiinni. Yksi pääsi kertomaan, miten välttämätöntä lääke on, miten se on nyt minulle määrätty ja miten se annettaisiin, jos en ottaisi. Siihen tulisi liittymään siirtyminen eristyshuoneeseen, monen hoitajan läsnäolo, kiinnipito, housujen riisuminen ja piikki. Lopulta lääke varmasti annettaisiin. Olin kokenut väkivaltaa, rajojen rikkomista sekä fyysistä ja henkistä pakottamista jo aivan liikaa siihenastisessa elämässäni. Luulin tulleeni osastolle turvaan näiltä asioilta. En kestäisi sitä, tajusin. En kestäisi sitä taas.
Niin otin uuden annokseni lääkettä, ja kohtasin taas loputtoman pitkän nukkumisjakson, ja vaikka seuraavan heräämisen jälkeen jaksoin seisoa sen verran, että pääsin suihkuun, meni viikkoja, ennenkuin olin jotenkin tottunut lääkkeeseen eikä se fyysisesti väsyttänyt niin paljon. Surua ei oikeastaan ollut enää. Alkuperäinen syy sille, miksi ahdistus oli noussut niin valtavana, olikin yhtäkkiä aivan samantekevä. Minulla oli ollut hirveä hätä, muistin ja vaikka tiesin sen kyllä, oli kuin se olisi ollut joku toinen, joka oli kärsinyt niin. Lääkäri oli epäilemättä myhäillyt partaansa tyytyväisyyttään: näin hyvin lääke oli vaikuttanut, näin hyvin tunteet nyt hallinnassa, ja selvästi lääke oli oikea, kun vastetta saatiin ja siksipä sitä olisi syytä jatkaa. Vaste oli siis se, että olin ”rauhoittunut”. Kuka tahansa rauhoittuu neurolepteillä. Kelle tahansa löytyy sellainen vaste.
Eikö osastolla olisi näitä vaikeita tunteita voitu käsitellä ja kohdata ja puhua? Mutta ei. Niin oudolta kuin se voi kuulostaakin, ei hoitosuositusten mukaisesti osastohoidon aikana ole yleensä tarkoituksenmukaista käsitellä vaikeita tunteita tai traumaattisia kokemuksia. Jos hoidolle jokin tavoite annetaan, se on yleensä ”diagnoosin tarkennus”, ”psykoedukaatio”, ”tilanteen rauhoittaminen” tai ”lääkityksen arvio”.
Seuraavalla osastojaksollani olin edellisen lääkitykseni jo lopettanut, mutta sama tilanne oli vastassa toisen neuroleptin kanssa. ”Se on välttämätöntä”, kuuluivat sanat taas, ”jos et itse halua hoitaa itseäsi niin meidän täytyy sitten hoitaa sinua, olet ehkä sairastumassa”. Taas oli perusteena siis ”riski sairastua”. Enkö siis halunnut hoitaa itseäni, kun en halunnut näitä lääkkeitä? Oliko siitä heidän mielestään kyse, kun en halunnut näitä lääkkeitä, jotka väsyttivät, tekivät ajattelusta hidasta ja elämästä jähmeää? Minulla oli jo kokemus siitä, mitä nuo lääkkeet tekevät, joten en olisi halunnut aloittaa niitä taas.
Olisin kyllä halunnut hoitaa itseäni, elinhän hirvittävässä kärsimyksessä, mutta tiesin sisälläni, etteivät lääkkeet olisi oikea tie, ne eivät hoitaisi minua, koska halusin hoitaa itseäni tunteitani käsittelemällä, toisen ihmisen kohtaamisella ja ymmärretyksi tulemisella. Olin tullut osastolle etsimään näitä asioita, mutta olinkin vastakkain hirvittävän yksinäisyyden ja pelon kanssa. Osastolla oli sillä kertaa mennyt melkein kaksi viikkoa, mutta en ollut tulohaastattelun jälkeen käynyt yhtäkään kymmentä minuuttia pidempää keskustelua kenenkään kanssa. Olin odottanut nimenomaan mahdollisuutta puhua, enemmän kuin mitään muuta, halusin puhua. Kukaan ei kuitenkaan näyttänyt haluavan kuunnella. Hoitajat istuivat ”kiireisinä” taukohuoneessaan. Taas oli aloitettava lääke, pakolla. Taas piti nukkua, nukkua, nukkua. Mitä hoitoa se oikein on? Mitä apua siitä oikein on? Mitä järkeä on mennä osastohoitoon nukkumaan?
Ja aikanaan sama tapahtui vielä kolmannenkin kerran: ”teen virkavirheen, jos ei nyt aloiteta tätä lääkitystä”, oli perustelu nyt. ”Tällaisia asioita on hoidettava näillä lääkkeillä”, ja ei, en saanut valita, haluanko.
Mitä laki sanoo välttämättömyydestä
Määritelmä siitä, milloin ihmiselle saa antaa osastolla lääkitystä vastoin hänen tahtoaan, on kovin epämääräisen ja väljän oloinen, sillä mielenterveyslaissa todetaan, että ”Potilaan psyykkisen sairauden hoidossa saadaan hänen tahdostaan riippumatta käyttää vain sellaisia lääketieteellisesti hyväksyttäviä tutkimus- ja hoitotoimenpiteitä, joiden suorittamatta jättäminen vakavasti vaarantaa hänen tai muiden terveyttä tai turvallisuutta.” Näistä toimenpiteistä päättää osastolla potilasta hoitava lääkäri.
Siinä suunnilleen kaikki, mitä laki asiasta sanoo. Käytännön psykiatrisessa työssä kynnys vastentahtoisten lääkitysten aloittamiseksi on hyvin pieni. Käytännössä lähes jokaiselle potilaalle, joka määrätään tarkkailujaksolle psykiatriselle osastolle, aloitetaan neuroleptilääkitys, ellei sitä jo ole. Viimeistään tämä tapahtuu, jos tarkkailusta seuraa pidättävä hoitopäätös. Tämä on ennemminkin rutiinitoimenpide, kuin yksilölliseen harkintaan perustuvaa hoidollista pohdintaa sen suhteen, vaarantuuko potilaan tai muiden ihmisten turvallisuus vakavasti, ellei lääkettä aloitettaisi. On aihetta kysyä, onko lainsäätäjän tavoite ja ajatus samanlainen kuin vallitseva hoitokäytäntö, jossa ihmisiä lääkitään väkisin enemmänkin rutiinitoimenpiteenä ”psykoottisten oireiden” perusteella. Nämä oireet voivat olla melkein mitä vain.
Tarkoittaako lainsäätäjä todella, että tällainen epämääräinen perustelu oikeasti riittää pakkolääkityksen aiheeksi? Voiko olla vaarana ja jo toteutuneena asiana, että pakkolääkityksen epämääräiset kriteerit voivat mahdollistaa lääkärin vallankäyttöä niiden määräämiseen liian heppoisilla perusteilla? Pakolla annettu lääke loukkaa vakavasti ihmisen oikeuksia, joita nyky-yhteiskunnassa arvostetaan erittäin korkealla: fyysistä koskemattomuutta ja itsemääräämisoikeutta. Pakkolääkityksen antotilanteessa ihmistä voidaan riisua ja häneen kehoonsa kajota väkisin. Tällainen lääkitys vie ihmisen hallinnan omaan kehoonsa, se väsyttää, lamaa ja aiheuttaa fyysisiä terveyshaittoja. Se vie myös henkistä itseyden kokemusta. Näitä haittoja tulisi todellakin miettiä ja puntaroida nykyistä enemmän ja niille tulisi antaa enemmän painoarvoa pakkolääkitystä määrättäessä.
Neuroleptilääkitys, vaikkapa vastentahtoisena, on osastoympäristössä varmastikin kustannustehokasta ja henkilökuntaystävällistä hoitoa. Lääkkeen anto ei kestä kauaa. Osaston potilaskierto pysyy tehokkaana ja nopeana. Neuroleptilääkitys tekee ihmisestä helposti hoidettavan. Vaikeat tunteet latistuvat ja laantuvat. Ihminen nukkuu. Voi olla niin, että lääkäri katsoo tällaisen lääkityksen ”tarpeelliseksi” myös tilanteissa, jos osastolla on pulaa henkilökunnan määrästä, eikä psykoterapeuttisiin hoitomenetelmiin ole aikaa tai osaamista. On julkisesti todettu, että psyykelääkkeitä käytetään vanhusten laitosyksiköissä ns. ”sosiaalisin perustein”, etteikö sitten muuallakin.
Erityisen irvokkaaksi tämän lääkärin arvioiman ”välttämättömyyden” tekee se, että lähtökohtainen oletus näiden lääkkeiden hoitavista vaikutuksista on väärä. Pitkän seurannan tutkimuksissa on havaittu, että pitkällä aikavälillä psyykkistä toipumista ja työkyvyn palautumista edistää se, että ihminen on lopettanut psykoosilääkkeiden käytön.
Merkittävä asia on myös se, että kukaan ei tiedä, kuinka paljon näitä vastentahtoisesti annettuja lääkityksiä Suomessa todella annetaan. Itsekään en ole koskaan oikeasti ja virallisesti saanut pakkolääkitystä, vaikka olen tässäkin kirjoituksessa tällaisia tilanteita kuvannut. Koskaan en rumentanut sairaalan tilastoja pakkolääkityksen käytön suhteen, koska sellaisiksi katsottiin aiemmin vain ja ainoastaan pakolla annetut injektiot. Erilaisten uhkailujen ja kiristysten kautta tapahtuvat lääkitykset eivät ole tilastoituneet vastentahtoisesti annetuiksi, vaikka kyseessä on mitä selkeimmin pakkotilanne. Jos et ota, niin lääke pistetään. Kyseessä on yksi esimerkki siitä hiljaisesta, alistavasta ja näkymättömästä vallankäytöstä, jonka armoilla monet psykiatriset potilaat ovat. Ethän sinä koskaan ole mitään pakkolääkitystä saanut, sinähän otit ne lääkkeet ihan itse.
Hallituksen esitys 14/2023 painottaa, että psykiatristen potilaiden itsemääräämisoikeuksia tulisi ottaa nykyistä paremmin huomioon. Se myös kehottaa suosimaan hoidossa psykososiaalisia- ja terapeuttisia menetelmiä. Konkreettisesti tästä esityksestä on seurannut, että tämän vuoden alusta on Suomessa voimaan tullut laki, joka määrää lääkärin tekemään aina hallintopäätöksen vastentahtoisesti annetuista lääkkeistä sekä potilaan pyynnöstä myös tilanteissa, joissa potilas ottaa lääkkeen itse, mutta on eri mieltä lääkityksestä. Tämä saattaa lisätä tilastoitua pakkolääkinnän määrää, mikäli potilaat osaavat ja pystyvät pyytämään näiden päätösten tekemistä näissä tilanteissa. Olen kuitenkin pessimisti asian suhteen. Potilaat tekevät valituksia psykiatrisesta hoidosta hyvin vähän siihen nähden, miten paljon perusoikeuksiin hoitojärjestelmässä kajotaan. En itsekään tehnyt yhtäkään. Asiat ovat niin arkoja, vallankäyttö niin ehdotonta, potilas järjestelmässä niin heikoilla tultuaan jo määritellyksi mielisairaaksi. Myös MTKL:n lakimies Oskari Korhonen näkee tämän lain olevan lähinnä kosmeettinen toimenpide ihmisoikeuksien parantamiseksi. Korhonen toteaa, että Suomi on saanut useita kansainvälisen tason huomautuksia psykiatristen potilaiden huonoista oikeuksista.
Tästä linkistä löytyy ohjeistusta siitä, miten pakkohoidosta- tai lääkityksestä voi valittaa.
Oikeus omaan kehoon ja mieleen terveydenhuollossa
Ihmisellä on lähtökohtaisesti oikeus kieltäytyä lääkityksestä tai mistä tahansa muusta hoidosta minkä tahansa fyysisen sairauden kanssa. Tulehdusta hoidetaan antibiooteilla ja diabetesta insuliinilla ja muita sairauksia muilla lääkkeillä, ja vaikka lääkärin on valittava parhaaksi katsomansa lääke ja annettava resepti potilaalle, jää lopullinen valta lääkkeen käytöstä kuitenkin potilaalle itselleen. Vaikka lääke nähtäisiin kuinka välttämättömänä ja tärkeänä, ja vaikka ihminen kuolisi ilman sitä, saa ihminen kuitenkin valita, ottaako lääkkeen vai ei. Monella muullakin erikoisalalla nähdään, että ihminen tekee päätöksiä, jotka ovat ammattilaisten mielestä aivan vääriä: keuhkosyöpäpotilas tupakoi eikä diabeetikko käytä insuliinia kuten pitäisi. Silti vain psykiatrialla on valta pakottaa. Siinäkin tapauksessa, että aito ja välitön kuolemanvaara on psykiatrisissa häiriöissä harvinainen tilanne, ja vielä epätodennäköisempi silloin, kun ihminen on jo sairaalassa ja välittömän valvonnan alla.
Psykiatrisen potilaan hoitotahdolla ei ole käytännössä mitään merkitystä, vaikka tällainen olisi tehty sairausjakson ulkopuolella. Eräs osastolla työskentelevä sairaanhoitaja totesi, että ”ei niitä (hoitatahtoja) kukaan edes lue”. Psykiatriselle potilaalle voidaan osastojakson aikana määrätä millä tahansa epämääräisellä kriteerillä yhden lääkärin välttämättömäksi katsoma lääkitys, joka vaikuttaa hänen aivoissaan pitkään, lamaa kaikkea henkisiä toimintoja, pakottaa ihmisen nukkumaan pahimmillaan lähes koko vuorokauden, ja pinnan alla muovaa ihmistä itselleen vieraaksi. Tahdonvastaisesti voidaan psykiatriselle potilaalle toteuttaa myös somaattisen sairauden hoitoa. Jokin aika sitten luin ruotsalaisesta naisesta, joka oli vakavan fyysisen sairauden terminaalivaiheessa ja tehnyt hoitotahdon, ettei halua tulla hoidetuksi elämää pitkittävissä hoidoissa tilanteessa, jossa kipuja on paljon ja elinaikaa vähän. Täysissä hengen ja ruumiin voimissa tehty hoitotahto nähtiin kuitenkin arvottomaksi vanhan psykiatrisen diagnoosin vuoksi, ja naista hoidettiin väkisin. Hänhän ei ymmärtänyt omaa parastaan, jonka muut olivat hänelle määritelleet.
On todettu, että pakkotoimenpiteet ja pakkolääkinnän kohteeksi joutuminen lisäävät niitä kokeneiden ihmisten epäluottamusta ja negatiivisia tunteita hoitojärjestelmää kohtaan. Osastohoitojaksot ovat viime vuosina selvästi lyhentyneet, eikä virallisesti pakkolääkintää voi toteuttaa avohoidossa, vaikka erilaisia painostus- ja kiristysmenetelmiä käytetäänkin. Usein ihmiset eivät haluakaan jatkaa pakolla aloitettua psyykelääkitystä osastojakson jälkeen. Koska tämä lopetus täytyy tehdä hoitojärjestelmältä salaa pakkotoimenpiteiden uusiutumisen pelossa, ihmiset lopettavat lääkityksensä itsenäisesti, ilman ohjeistuksia oikeasta lopettamisesta. Nopeat vieroitukset ja lääkeainepitoisuusvaihtelut aiheuttavat usein ongelmia. Ratkaisuna ei suinkaan ole pakkolääkityksen ulottaminen avohoitoon, jollaista kauhukuvaa on Suomeen esitetty tarvittavan , vaan avoin ja rehellinen yhteistyö potilaan kanssa ilman pakkoa ja painostusta.
Nykyinen psykiatrisen hoidon käytäntö ei näyttäisi vastaavan lainsäätäjän tahtoa ja lain henkeä. Pakkolääkinnän kriteeristöjä on syytä arvioida uudelleen. Niistä on tehtävä nykyistä selkeämmät. On myös saatava tilastoiduiksi se painostus ja kiristys, joita osastoilla ja myös avohoidossa käytetään lääkitysten aloittamiseksi, jotta tämän toiminnan tosiasiallinen määrä tulee esiin. Tärkeintä on kuitenkin se, että käytännön psykiatrisessa hoitotyössä aletaan oikeasti toteuttaa mielenterveyslain henkeä ja pakkolääkitys toteutetaan aidosti ja oikeasti vain tilanteissa, joihin se on tarkoitettu. Pakkolääkinnän syyt on kirjattava nykyistä selkeämmin potilastietoihin ja se ”vakava vaara” jota ilman lääkintää on odotettavissa, on kuvattava yksityiskohtaisen selkeästi ja kiistattomasti. Spekulointi siitä, että ”sairaus pahenee ilman lääkettä” tai ”potilas ei ymmärrä omaa parastaan” eivät ole tällaisia syitä.
Joku aivan ihmeellinen taustaoletus siellä on takana etteivät psykoosidiagnoosiin saaneet ole ihmisiä, eivät ainakaan niinkuin ns normaalit, vaan jotenkin olemuksellisesti, perustavanlaatuisesti erilaisia.
Minulle tuli järkytyksenä psykiatrisen hoitojärjestelmän autoritäärisyys ja potilaiden olematon oikeusturva. Suomea pidetään ihmisoikeuksien mallimaana, mutta psyk. potilaiden oikeudet ovat samaa luokkaa kuin jossain kehitysmaassa.
Mullakin se tahdonvastainen lääkintä oli yks kaikkein traumatisoivimmista kokemuksista siinä ”hoidossa”. Luonnollisesti ei myöskään ratkaissut mitään pohjimmiltaan ja mulle ne lääkkeet kaikkien muiden haittavaikutuksen (kuten sen, että nukkui lähes vuorokauden ympäri, tuli lievä akatisia eli sisäinen tuskaisuuden tunne ja pakonomainen tarve liikautella itseään, hormonit meni sekaisin ja rinnoista alkoi tihkua maitoa jne) lisäksi aiheutti vielä ahdistuneemman olon kuin mitä mulla oli jo valmiiksi.
Toki traumaattista oli myös se, että sua kerta kaikkiaan ei kuultu, ei yhtään milläänlailla.. kun se oletus siellä hoitotaholla oli niin vahva siitä, että kyseessä on ongelma aivoissa, että en ymmärrä omaa parastani enkä omaa tilaani jne., joten oikeaa, todellista kuuntelemista ei nähty olennaisena. Olennaisena nähtiin vain se, että ”ymmärtäisin” vihdoin, että ”en pärjää ilman lääkkeitä” ja että tosiaan olen ”sairas”.
Toivosin, että kaikki ne, jotka jää tän tekstin luettuaan pohtimaan, että minkälaisia vaihtoehtoja keskeisesti lääkintään perustuvalle lähestymistavalle on, katsoisivat tämän tallenteen 03/-24 järjestetystä tilaisuudesta, jossa psykoterapian professori Jaakko Seikkula puhuu WHO:nkin suosittelemasta avoimen dialogin mallista, jossa myös tulokset ovat olleet poikkeuksellisen hyviä, suuri osa on kyennyt palaamaan töihin ja opiskeluihin ja suurelle osalle ei ole aloitettu psykoosilääkitystä hoidon missään vaiheessa:
https://www.youtube.com/watch?v=XAw1_6lh6sw
tai lukisivat Jaakko Seikkulan tuoreehkon kirjan Dialogi parantaa – mutta miksi? ja/tai Tomi Bergströmin kirjan Mieletön häiriö – psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu.
Toi kun olisi ollut tarjolla kun itsellä psykoosit puhkesi niin voi olla että olisin ehkä edennyt elämässä enemmän!
Minulla kun puhkesi skitsofrenia vuonna 2005 niin minulla ei ollut niin hyvää kontaktia mihinkään hoitotahoon että olisin kertonut oireista. Minulla myös säilyi kokoajan osittainen tietoisuus siitä mikä on totta ja mikä on harhaa. Olin nähnyt vierestä kun kaverilla oli psykoosi ja minkälaista hoitoa hän sai niin en hirveästi halunnut samaa itselleni. Vaikka olisi ehkä kuitenkin ollut parempi olla osastolla. Olen muutaman kerran ollut jonkun lyhyen pätkän pakkohoidossa myöhään. Mutta niinä kertoina minulla oli oikeasti jopa todellisuudentaju niin sekaisin että mielestäni oli ihan hyvä olla pakkohoidossa kun muistan että alkuun osastolla luulin olevani kävelemässä Helsingissä. Silloin minulla oli skitsofrenian lisäksi myös stimulanttipsykoosi. Olen myös sitten myöhemmin tosi huonoissa oloissa koittanut päästä osastolle mutta en ole sinne päässyt! Tiedän myös että moni joilla on oikeasti psykoosisairaus ei sitä myönnä tai huomaa. Isälläni on kanssa skitsofrenia mutta hän on sairaudentunnoton. Isäni on tällä hetkellä Niuvanniemessä sen takia että hän 2006 ampui kännissä raivotessaan äitini. Hänkin selittää kuinka häntä pidetään siellä pakolla loppuelämä. Mutta hän ei itse ymmärrä sitä että hän on oikeasti vaarallinen varsinkin kun hän on alkoholisti. Minun mielestäni ihan oikea paikka hänelle koska siellä hän ei voi ryypätä. Kyllä mä ymmärrän että psykoosisairauksien hoito on perseestä mutta kun ottaa huomioon juuri ton sairaudentunnottomuuden ynnä muun niin ainakin minä kannatan pakkohoitoa ja lääkitystä!
On julmaa kohdella kaikkia psykoosin kokeneita potentiaalisina murhaajina sen perusteella, että pieni osa potilaista on väkivaltaisia. Tällaisella perusteella voisi monenlaiselta ihmisryhmältä poistaa ”ennakoivasti” perusihmisoikeudet kokonaan. On myös erikoista, että psykiatrinen hoito toimittaa täysin yhtäläisesti vankilan virkaa: rikoksentekijä poistetaan yhteiskunnasta ja pidetään vangittuna (ja kokee rangaistuksen), mutta tämä vain valheellisesti presentoidaan ”hoitona”. Ja tällaiseen myllytykseen voi joutua sitten periaatteessa kuka tahansa psykiatrinen potilas (vaikka olisi kuinka ystävällinen, harmiton ja asiallinen).
Itse ajattelen, että jos pakkolääkitykseen ryhdytään, sen tulisi edellyttää nimenomaan dokumentoitua potilaan väkivaltaisuutta. Sen tulisi olla akuuttia väkivaltaa vähentävä viimeinen keino, kun potilas todistetusti on väkivaltainen. Mikään epämääräinen ”sekavuus” tai ennustamiseen ryhtyvä ”mielisairauden paheneminen” (mikä ei käytännössä tarkoita oikein mitään) ei saisi oikein koskaan olla pakkolääkinnän peruste. Sellainen yksinkertaisesti mahdollistaa liikaa mielivaltaa ja jättää monet potilaat eettisesti kestämättömään tilanteeseen. Ilman perusoikeuksia ja ilman näköpiirissä olevia mahdollisuuksia parempaan.
On mielenkiintoista, että vaikka psykooseja pelätään näin paljon, ei potilaille anneta parhaita mahdollisuuksia toipua, mihin kuuluisi elämä ilman oireita kroonistavia ”lääkkeitä”.
Voisin kertoa paljon omista kokemuksistani neurolepteista, mutta kommentoin tässä nyt vain, että neuroleptit voivat aiheuttaa myös graavia unettomuutta.
Minut pakotettiin ottamaan vastaan unettomuutta aiheuttava injektio, jonka lopettamisen jälkeen kestää 8 – 9 kuukautta, kun se on poistunut elimistöstä. Luin netistä, että joku oli selvinnyt tästä ajasta, vaikka oli halunnut kuolla jokainen hetki. Kävin päivystyksessä pyytämässä apua, mutta minulle sanottiin, että he eivät voi auttaa, kun olen pakkohoidossa, mutta sanoivat myös, että kun pääsen avohoitoon, olen vapaa päättämään, käytänkö lääkitystä.
Jos injektoidun aineen haluaa pois elimistöstä, se vaatii lihaskudoksen kirurgista operaatiota. Kukaan ei voi siis auttaa. Sairaalan lääkäri oli vihainen, kun kerroin valvoneeni aamuviiteen. Hän kysyi, miksi en ottanut unilääkettä. En ottanut unilääkettä, koska halusin kertoa heille konkreettisen esimerkin siitä, mitä ”hoito” tekee. Enkä tietenkään sairaalan jälkeen saanut unilääkkeitä, vaikka sairaalassa niitä kyllä tuputettiin samoin kuin rauhoittavia, vaikka olin ihan rauhallinen.
Tämä unettomuutta aiheuttavalla injektiolla tapahtuva ”hoito” toteutettiin minulla vielä toisenkin kerran, mutta eri injektiolla. Lääkäri antoi ohjeeksi katsoa televisiota puoleenyöhön, jotta tuskastun unettomuudesta vähemmän.
Kestin nuo molemmat kokemukset, mutta olen edelleen tänä päivänä kuolemanväsynyt. Kaikki, jotka tuntevat tarinani psykiatriassa, tietävät, että käytän psykiatrisesta hoidosta sanaa kidutus.
Ihmiset eivät usko meidän kokemuksia, kun eivät voi uskoa, että tällaista inhimillisen sietokyvyn ylittävää kärsimystä aiheuttavaa julmaa väkivaltaa harjoitetaan suomalaisessa terveydenhuollossa, mutta nämä tarinat ovat totta.