Muutama viikko sitten päädyin todistamaan sairaanhoitajana tapahtumaa, joka kosketti minua syvästi. Se koski henkilöä, jonka aiemmilla psykiatrisilla diagnooseilla oli tapahtumien kulussa ratkaiseva merkitys kohtalokkaine seurauksineen.
Kirjoittanut: Odile W– 12.1.2024
Artikkeli on julkaistu alun perin Mad in Sweden-sivustolla. Se on käännetty käännösohjelmalla ja tämän jälkeen tarkistettu. Alkuperäinen kirjoitus löytyy täältä.
Työvuoro, jota en koskaan unohda
Saan myöhään eräänä iltana ambulanssitehtävän, jossa kerrotaan, että onkologiselta osastolta on lähtenyt parantumatonta keuhkosyöpää sairastava, lähellä kuolemaa oleva nainen. Hänen somaattisen tilansa kuvataan olevan erittäin heikko, ja eikä muuta ole enää tehtävissä kuin helpottaa hänen kärsimystään ja siirtymistään kuoleman rajan yli palliatiivisen hoidon avulla.
Kyseessä oleva henkilö on ilmaissut selkeästi, ettei hän halua sairaalahoitoa tai muita hoitotoimenpiteitä tässä vaiheessa, vaan haluaa kuolla kotona läheistensä seurassa. Hänen lääkärinsä ajattelee, että on täysin järjenvastaista olla haluamatta sitä helpotusta, jota kaikesta vaikeasta huolimatta on saatavilla, ja hänen on vaikea hyväksyä, että naisen toiveet olisivat hänen etunsa mukaisia.
On täysin ymmärrettävää, että lääkäri, jonka etiikkaan kuuluu kärsimyksen lievittäminen, ilmaisee oman näkemyksensä, mutta se millaisiin johtopäätelmiin hän päätyi, on minusta hämärää ja epäeettistä.
Aikaisemmat kärsimykset ratkaisevia pakkohoitopäätöksessä
Joku huomaa, että naisella on ainakin aiemmin ollut mielenterveyshaasteita ja että hänellä on diagnoosi potilastiedoissaan ja että hän on ollut jossain vaiheessa kauan sitten siihen liittyen psykiatrisessa pakkohoidossa sairaalassa. Mitä ilmeisimmin osastolla aletaan sitten keskustella siitä, voidaanko tämän diagnoosin olettaa vaikuttavan naisen päätökseen.
Nainen ei ole ollut sairaalahoidossa tämän ongelman vuoksi moniin vuosiin, eikä hänen psyykkinen tilansa ole huonontunut. Ei ole selvää, mitä henkilökunnan keskusteluissa nostettiin esille, mutta jossain vaiheessa naisen päätöksen alettiin katsoa liittyvän nimenomaan hänen psykiatriseen diagnoosiinsa ja siihen, katsottiinko häntä kykeneväksi tekemään päätöstä, ja lääkäri päätti, että on kirjoitettava pakkohoitolähete psykiatrisesta pakkohoidosta säädetyn lain mukaiseen tarkkailuun ja otettava yhteyttä poliisiin ja ambulanssiin.
Arvokas kohtaaminen ja asiakaskeskeinen hoito
Matkalla otamme yhteyttä poliisiin, ja onneksi he ovat samaa mieltä siitä, että heidän tulee odottaa ennen naisen asunnolle saapumista ja antaa ambulanssin henkilökunnan ensin arvioida tilannetta ja puhua naisen kanssa. Kun saavumme naisen kotiin, hän on äärimmäisen riutunut, hänellä on kipuja ja hänen on vaikea hengittää, ja aivan vaistomaisesti, tietäen, että hoitohenkilökunnalla olisi tähän keinoja, nousee ensimmäisenä halu pyrkiä varovaisesti lievittämään hänen kärsimyksiään. Tämä kuitenkin suurella nöyryydellä tietäen, että tämä on hyvin subjektiivinen tuntemukseni, jonkalaiset on aika ajoin otettava huomioon, mutta samalla ymmärtäen, että edessäni on ihminen, jonka tulee tulla kuulluksi, ja että hänen todellisuutensa, tarpeidensa ja toiveidensa tulee ohjata toimintaani sairaanhoitajana. Olen paikalla ehdoitta potilasta enkä ketään muuta varten.
Se, mitä kohtaamme, on nainen, joka on hyvin perillä ja tietoinen sairautensa kulusta ja on täysin selvillä siitä, mitä hänen valintansa tulevat merkitsemään. Keskustelussa hänen kanssa ei tule esille mitään psykoottista eikä syvän depression värittämää.
Trauma, kyky tehdä päätöksiä ja tietoon perustuva valinta
Käymme pitkän keskustelun, ja minun silmissäni nainen on määriteltävä kykeneväksi tekemään päätöksiä, eikä hänen voida katsoa olevan psykiatrisen sairauden vaikutuksen alainen. Hän kuvailee traumaattisia kokemuksiaan nuorena kokemastaan psykiatrisesta pakkohoidosta, jotka olivat järkyttäneet häntä siinä määrin, että hän ei näe sairaalahoitoa missään muodossa mahdollisena tienä itselleen. Hänen kuvaustensa perusteella tämä on täysin ymmärrettävä, joskin surullinen, johtopäätelmä ja päätös. Hoitavan suhteen perustana on luottamuksen, lämmön, sitoutumisen, arvokkaan kohtaamisen ja empatian kaikupohja, ja hänen tapauksessaan kaikki nämä ainekset puuttuivat aiemmista hoitokontakteista.
Nainen on täysin tietoinen siitä, että hänen luottamuksen puutteensa terveydenhuoltojärjestelmää kohtaan ja se, että hän oli tullut terveydenhuoltojärjestelmässä aina arvioiduksi aiemman psykiatrisen taustansa kautta, johtivat siihen, että hänen keuhkosyöpänsä diagnosoitiin aivan liian myöhään, jotta paraneminen olisi ollut mahdollista. En kuitenkaan aisti naisessa katkeruutta; hän näyttää kulkeneen matkan, joka on, kaikesta ajoittain koetusta kestämättömästä huolimatta, johtanut hyväksyntään. Hän on kuitenkin selkeä siinä, että niiden, jotka häntä ovat haavoittaneet, ei tulisi olla hänen vierellään tällä vaikealla hetkellä.
Tapaamisemme aikaan hän oli mitä ilmeisemmin jossain määrin epätoivoinen, mutta samalla hän koki luottamusta sen suhteen, että hän olisi pian ”kotona” ja että hänen kärsimyksensä olisi ohi. Hän oli täysin tietoinen siitä, että hänen kuolemansa tulisi olemaan tuskallinen ja varmasti ahdistava voimakkaiden hengitysvaikeuksien vuoksi. Oli selvää, että hänen syöpänsä oli kuolemaan johtava ja että mahdollista oli ainoastaan oireiden lievittäminen ja pikainen siirtyminen palliatiiviseen hoitoon, kuten kaikki asianosaiset myönsivät.
Hoitoon liittyvät traumat ja luottamuksen menettäminen
Naiiviudessani, tarvitsevuudessani ja huolehtimisrefleksissäni yritin argumentoida, että kotisairaalapalvelut voisivat olla mahdollinen keino ainakin lievittää kipua ja ahdistusta ja että ne toimivat ehdoitta potilaan toiveiden perusteella kunnioittaen arvokkuutta, integriteettiä ja itsemääräämisoikeutta. Hän kuvasi minulle sitten useita havainnollistavia esimerkkejä tilanteista, joissa häntä oli hänen ollessaan suojattomimmillaan, haavoittuvaisimmillaan ja paljaimmillaan, kohdeltu psykiatrisessa hoidossa niin räikeästi väärin, että hänen luottamuksensa oli kadonnut kokonaan.
Hänen kokemuksensa koskettivat minua syvästi ja saivat minut ymmärtämään, että luottamus voi tuhoutua loppuelämäksi ja että kompleksit asiat vaativat komplekseja ratkaisuja. Ja että eksistentiaalisiin kysymyksiin ei aina ole vastauksia.
Psykiatrinen pakkohoito ilman laillista perustaa
Meidän arviomme oli, että laissa määritellyt vaatimukset, joiden tulee täyttyä psykiatrisen pakkohoidon kohdalla, eivät naisen kohdalla täyttyneet ja että naisen hoitoa tämän ei lain perusteella voi pitää laillisena:
1. Potilaan on kärsittävä vakavasta mielenterveyden häiriöstä.
– Hän ei kärsinyt tällä hetkellä tällaisesta.
2. Potilaalla on oltava välttämätön tarve psykiatriseen laitoshoitoon.
– Hänellä oli ehdottomasti somaattisen hoidon tarve, mutta somaattinen hoito perustuu aina vapaaehtoisuuteen; välttämätöntä tarvetta hoitoon suljetulla psykiatrisella osastolla ei ollut.
3. Potilaan on vastustettava tarjottua hoitoa tai hänen on oltava kykenemätön tekemään perusteltua päätöstä asiasta.
– Naiselta ei puuttunut kykyä tehdä perusteltu päätös.
Näin kuitenkin tapahtui hänen täysin käsittämättömien ja epätoivoisten silmiensä edessä, ja päätös perustui lukuisten vuosien takaiseen diagnoosiin ”vakavasta mielenterveyshäiriöstä”.
Juridisia perusteluja sille, että pakkohoitolähete päätettiin kirjoittaa, on minusta vaikea käsittää ja ne ovat minusta lain vastaisia, ammattikunnan sekaantumista asiaan ja vallankäyttöä on minusta vielä vaikeampi käsittää, mutta kaikkein vaikeinta minun on käsittää eettistä näkökulmaa ja toimintaa, jolla oikeutettiin vahinko, joka aiheutettiin tälle naiselle yhtenä hänen elämänsä vaikeimmista hetkistä.
Julkinen valta ja loppu vailla arvokkuutta
Työssäni sairaanhoitajana ambulanssissa luonnollisesti ajoittain minua koskettaa työssä kohtaamani syvästi, ja joskus itkemme yhdessä kollegoideni kanssa ja koemme epätoivoa. Puhuminen parantavassa yhteydessä auttaa kuitenkin lähes aina eteenpäin.
Tällä kertaa keskustelimme tapauksesta paikan päällä, ja ilmaisin suoraan, että naisen kanssa käymäni keskustelun jälkeen minun olisi erittäin vaikeaa soittaa poliisille ja huolehtia naisen kuljetuksesta sairaalaan. Kollegani ymmärsivät tämän täysin, ja minun sallittiin kävellä kotiin pimeässä ja kylmässä yössä, ja he ottivat ohjat käsiinsä.
Kuin heijastuksena näin poliisiauton ajavan paikalle.
Olen valinnut olla kysymättä naisen kohtalosta tai siitä, millaisen kuoleman hän kohtasi, mutta ajatukseni ovat olleet hänen kanssaan päivittäin. Toivon, että hänelle kävi hyvin, mutta samaan aikaan epäilen, että näin ei tapahtunut.
Ihmisoikeudet ja tämän hetkinen hoitolainsäädäntö
Haluan kiinnittää tähän huomiota, koska tämä ei varmuudella ole ensimmäinen kerta, kun vastaavaa tapahtuu. Näitä tapauksia voidaan pitää vakavina perusihmisoikeuksien loukkauksina, ja Ruotsin lainsäädäntöä ei ole noudatettu ja eettisiä perusteita on laiminlyöty.
Havainnollistaakseni lisää nykyisiä loukkauksia, YK:n ihmisoikeussopimuksessa todetaan, että jokaisella on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen, että ketään ei saa kohdella julmasti, epäinhimillisesti tai halventavasti ja että vammaisuuteen liittyvä syrjintä on kielletty.
Lisäksi Ruotsin perustuslaissa ja hallitusmuodossa todetaan, että kenenkään vapautta ei saa rajoittaa, ellei muussa lainsäädännössä poikkeustapauksissa toisin säädetä. Rajoituksia voidaan tehdä vain demokraattisessa yhteiskunnassa hyväksyttävien tarkoitusten toteuttamiseksi ja niiden tulee olla oikeasuhtaisia.
Psykiatrista pakkohoitoa koskeva laki on poikkeuslaki, joka antaa terveydenhuoltojärjestelmälle mahdollisuuden poiketa perustuslain säännöksistä, jotka koskevat yksilön suojaa valtion ja viranomaisten vapausrajoituksia vastaan. Se, että psykiatrista pakkohoitoa koskeva laki on poikkeuslaki, tarkoittaa myös sitä, että terveydenhuoltolakia ja potilaslakia sovelletaan mahdollisimman laajasti myös silloin, kun potilas on joutunut psykiatriseen pakkohoitoon (psykiatrista pakkohoitoa koskeva laki § 1).
Terveydenhuoltolain pykälässä 1 todetaan, että terveydenhuollon tavoitteena on koko väestön hyvä terveys ja hoito yhdenvertaisin ehdoin ja että hoidossa on kunnioitettava kaikkien ihmisten yhtäläistä arvoa ja yksilön ihmisarvoa. Samanlainen sanamuoto, mutta hieman korostetummin, löytyy potilaslaista.
Syrjivät ”psykiatriset arkistot”
Tapauksessa, jota haluan valaista, henkilöllä on ollut niin sanottu psykiatrinen diagnoosi ja hän on ollut siihen liittyen psykiatrisessa hoidossa. Lukuisia vuosia sen jälkeen, kun tämä diagnoosi on kirjattu, ja vuosikausia sen jälkeen, kun henkilö on ollut psykiatrisessa hoidossa, on tällä diagnoosilla nyt tuhoisa vaikutus. On syytä mainita, että ei ole harvinaista, että psykiatriset ”arkistot” eli psykiatrinen historia potilaskirjauksissa johtaa syrjintään ja ennakoimattomiin seurauksiin myöhemmällä elämänpolulla ihmisillä, joilla on kirjattuna psykiatrinen diagnoosi.
Psykiatria ei ole varustautunut kohtaamaan elämän kompleksisuutta
Nykypäivän terveydenhuolto ja erityisesti psykiatrinen hoito eivät kykene käsittelemään kompleksisuutta eivätkä ottamaan lähtökohdakseen humanismia, ihmiskeskeistä lähestymistapaa ja holistista näkökulmaa, mistä ne ovat saaneet alkunsa. Hoitoa standardoidaan yhä enemmän hoitopolkujen, ohjeiden ja säännösten avulla, ikään kuin potilaat olisivat standardoitavissa. Terveydenhuollon ammattilaisia koulutetaan yhä enemmän tekemään ”oikein”, millä tarkoitetaan kaikkien ohjeiden noudattamista sokeasti, mutta ymmärretään heikosti, että se, että tekee ”oikein” ei lainkaan aina tarkoita sitä, että toimii hyvin. Tässä tapauksessa tulos ei kuitenkaan ollut minun silmissäni kumpaakaan, se ei ollut oikea ja missään tapauksessa se ei ollut hyvä.
Odile W
Viitteet
1. YK:n ihmisoikeussopimus (1948)
2. Terveydenhuoltolaki (2017:30)
3. Laki (1991:1128) psykiatrisesta pakkohoidosta.
4. Potilaslaki (2014:821)
5. Hallitusmuoto (1974:152)
Odile W
