Yhdysvaltalainen toimittaja James Moore kiinnostui masennuslääkkeiden vieroitusoireista vuonna 2016 olosuhteiden pakosta ja järkyttyi, kun lääkäri osasi vain nostaa lääkeannosta, ei auttaa lääkkeistä eroon pääsemisessä. Hänen onnistui lopettaa mirtatsapiinin käyttö vieroitusliuskojen avulla 2020. Lääkkeen alasajo 10 % vähennyksellä kuukaudessa ei ole paras strategia silloin, kun käyttö on kestänyt vain lyhyen ajan. Yksilöllinen vieroitusstrategia ottaa huomioon käyttöajan, lääkityksen vahvuuden ja käyttäjän henkilökohtaiset ominaisuudet kuten iän, koon ja fyysisen kunnon. Käytettävissä olevan ammattilais- ja vertaistuki parantaa onnistumisen mahdollisuuksia.
Julkaistu MadInAmerica.org -sivustolla 23.12.2021 (https://www.madinamerica.com/2021/12/tapering-antidepressants-slow-best-strategy/). Konekäännöksestä toimittanut Soili Takkala.
Aloitan tämän blogin pyytämällä anteeksi. Lukijoissa saattaa olla ihmisiä, jotka minun laillani kokevat turhautumista ja epätoivoa ajatellessaan vuosia, jotka kuluivat masennuslääkkeistä riippuvaisina, tai väärää menetelmää, jolla he lopettivat lääkityksen. Itse vietin hiljattain mirtatsapiinin, vahvasti rauhoittavan, antihistamiinityyppisen lääkkeen käytön lopettamisen toista vuosipäivää. Miten toipumiseni on edistynyt sen jälkeen? Voin vain sanoa, että paljon on vielä parantamisen varaa. Käytin lääkkeen lopettamiseen vieroitusliuskoja, ja jotkut uskovat, että vaikeuteni johtuvat siitä. Uskon kuitenkin, että vaikeaan vieroitukseen liittyy tärkeä tekijä, joka on otettava huomioon, ja se on altistumisaika. Niille, jotka minun laillani eivät voi saada tehtyä tekemättömäksi, tämä voi olla tuskallista pohtia, ja siksi pyydän anteeksi, että kirjoitukseni voi järkyttää samassa tilanteessa olevia.
Kiinnostuin masennuslääkkeiden vieroitusoireista ensimmäisen kerran vuonna 2016. Se ei ollut oma valinta, vaan pakon sanelemaa: oivalsin, että lääkkeeni määräävällä henkilöllä ei ollut aavistustakaan siitä, miten lääkkeen käyttö lopetetaan turvallisesti. Hän näytti kiinnostavan vain se, että aloitin lääkityksen ja että annostusta nostettiin huolimatta vastaväitteistäni, että oloni huononi lääkityksellä.
Vieroitusoireideni aikana liityin ryhmään, jonka jäsenet tarjoavat vapaaehtoispohjalta tukea ja rohkaisua muille, jotka pyrkivät selviytymään masennuslääkkeiden lopettamisen monista ongelmista. Vaikka vertaisryhmissä tarjotaan arvokasta tietoa, löysin myös ohjeita, jotka eivät aina ole niin hyödyllisiä. Vedettyäni itse keskusteluryhmää Let’s Talk Withdrawal ja oltuani mukana monissa muissa ryhmissä olen huomannut, että toisinaan kunkin käyttäjän kokemuksen yksilöllisyyttä ei huomioida, vaan kaikille annetaan samanlaisia neuvoja. Minuun ovat ottaneet yhteyttä ihmiset, jotka on kertomansa mukaan heitetty ulos muista tukiryhmistä, koska he eivät ole halunneet noudattaa tiukasti10 prosentin vähennysstrategiaa, joka on saavuttanut vertaisryhmissä lähes myyttisen aseman. 10 % edellisestä annoksesta on hyvä lähtökohta vieroitusoireiden vähentämiseksi, mutta se ei sovi kaikille. Suurin ongelma siinä on se, että se johtaa hyvin pitkiin vieroitusaikoihin ja se taas lisää altistumisaikaa aineelle, joka saattaa hyvinkin olla syynä käyttäjän vaikeuksiin. Vallalla on näkemys, että se, miten vieroitus tehdään, määrittää tulevan elämäntilanteen. Se voi olla osa yhtälöä, mutta se ei ole kaikki kaikessa.
On tärkeää huomata, että pitkään käytössä olleet vieroitusneuvontasivustot, kuten Inner Compass Initiative ja Surviving Antidepressants, eivät suosittele tiettyä menetelmää tai vähentämisaikataulua. Näillä sivustoilla lääkevieroituksen puolestapuhujat ja kannattajat tietävät monilääkityksen ongelmat ja ymmärtävät, että on tarpeen räätälöidä menetelmä yksilöllisesti. Valitettavasti samaa ei voida sanoa kaikista nettifoorumeilla annetuista vieroitusneuvoista. Suuri osa neuvoista on hyviä, mutta osa niistä on liian rajoittavia, eikä niissä oteta täysin huomioon yksilöllisiä olosuhteita. 10 prosenttia kuukaudessa edellisestä annoksesta on ehdotus, ei tavoite. Se ei toimi kaikille: joillekin se on liian hidasta ja toisille liian nopeaa. Meidän on irrottauduttava liian orjallisista ohjeista ja oltava avoimia kaikille vieroitusmenetelmille ja kaikille nopeuksille.
Jos esimerkiksi joku haluaa lopettaa 20 mg:n sitalopraamia (Cipramil, Citalopram), 10 prosentin strategialla kuluu 29 kuukautta, yli kaksi vuotta päästä 1 milligrammaan. Jos lääkitys on kestänyt vuosikymmeniä, tämä vaikuttaa järkevältä, sen sijaan vuoden parin lääkityksen jälkeen alasajon ”pitkä häntä” saattaa hyvinkin kaksinkertaistaa altistumisajan. Voidaan toki väittää, että lisäaltistusaika tapahtuu pienemmällä annoksella. Tämä on totta, mutta kuten olemme nähneet tohtori Mark Horowitzin viimeaikaisesta serotoniinireseptorien estämistä koskevasta työstä, monet SSRI-tyyppiset lääkkeet säilyttävät suuren osan tehostaan pienillä annostasoilla. Esim. sitalopraami säilyttää yli 40 prosenttia vaikutuksestaan 5 mg:n annoksella. Jos annostusta vähennetään 10 prosenttia kuukaudessa, tämä piste saavutetaan vasta 16 kuukauden kuluttua annostuksen vähentämisestä.
Asteittainen vieroitus ei ole taikakeino, jolla voidaan välttää ongelmat lopettamisen aikana tai pitkittyvät ongelmat sen jälkeen. Vieroituskokemukseen vaikuttavista tekijöistä ei tiedetä läheskään tarpeeksi, jotta voitaisiin sanoa, mikä on oikea lähestymistapa. Vaatimalla, että kaikkien on noudatettava samanlaista polkua, saatamme kuitenkin tahattomasti pitkittää kärsimystä. Vaikka se kuulostaa lattealta, oikea vieroitustahti on sellainen, jonka kokee siedettäväksi ja josta selviytymiseen ei vaadita suuria elämänmuutoksia. Se on erilaista eri ihmisille, ja se voi vaihdella myös vähentämisen aikana. Monet ovat valmiita sietämään epämiellyttävämpää vieroitusaikaa, jos he voivat rajoittaa kokonaisaltistusaikaa.
On vaikea kuvitella, miten tätä voitaisiin tutkia empiirisesti, koska olisi epäeettistä aiheuttaa kärsimystä pakottamalla ihmiset noudattamaan erilaisia vähennysprosentteja, jotka eivät vastaa heidän tarpeitaan. Jotkut psykiatrit ovat kieltäneet asteittaisen vähentämisen tarpeen sillä perusteella, että aiheesta ei ole tehty satunnaistettuja, lumekontrolloituja tutkimuksia mutta on vaikea nähdä, miten lääkkeen lopettamista voitaisiin tutkia muuten kuin laajalla luonnolliseen aineistoon perustuvalla, laadullisella tutkimuksella, jossa ei määrätä vähentämisstrategioita.
Tiedän ihmisiä, jotka ovat joutuneet laskemaan lääkeannosta viiden vuoden ajan, ja he pohtivat koko tuon ajan sitä, miten nopeasti he ovat vähentäneet lääkitystä ja ovatko he tehneet väärin. Ehkä heidän olisi parempi vähentää lääkitystä nopeammin ja päästä nopeammin tasapainoon? Minulla kesti 2,5 vuotta päästä eroon lääkkeistä, ja vastoin tavanomaisia ohjeita nopeutin vieroitusta sitä mukaa kun pääsin pienempiin annoksiin. Oliko se oikein? Kuka tietää? En varmasti koskaan saa tietää, koska en voi toistaa koetta eri tavalla. Vaikka en voi todistaa sitä, en usko, että yhä jatkuvat ongelmani johtuisivat lääkevähennyksen tavasta tai siihen käyttämästäni ajasta. Uskon, että se on suora seuraus siitä, että olen käyttänyt 7 v 8 kk riippuvuutta aiheuttavaa lääkettä, kun mukaan lasketaan ”pitkä häntä” pienillä annoksilla vieroituksen lopussa.
Vieroittautumiseni aikana sain onneksi tukea avuliaalta ja arvostetulta psykoterapeutilta. Hän yritti kovasti motivoida minua etenemään nopeammin, mutta rohkeuteni petti. Olin omaksunut ajatuksen, että mitä hitaammin lääkkeen ajaa alas, sitä parempi olo on ja sitä pienempi on mahdollisuus saada pitkäaikaisia haittoja. Nyt jälkeenpäin ajatellen neuvonantajani oli täysin oikeassa. Epäilen nyt, että olisin voinut ajaa lääkityksen alas alle vuodessa ja olla silti täsmälleen samassa tilanteessa kuin nyt, mutta 18 kuukautta lyhyemmällä altistumisajalla.
Jos olet itse käynyt läpi vieroitusoireita, se pätevöittää sinut vain omien kokemustesi asiantuntijaksi, eikä se kerro paljonkaan muiden kokemuksista. Jos päädyt vertaisryhmään, joka pakottaa sinut sitoutumaan tiettyyn menetelmään, etsi toinen, avoimempi ja vastaanottavaisempi ryhmä. Vertaisyhteisössä tehdään valtavasti työtä, ja jäykät asenteet ovat pikemminkin poikkeus kuin sääntö, mutta tuemme vieroittautujaa parhaiten huolehtimalla hänen tarpeistaan, ei tyrkyttämällä omia mieltymyksiämme.
#
Tuki- tai keskusteluryhmiin tulee usein myös masennuslääkkeen enimmäisannokselle joutuneita ja ”hoitoresistenteiksi” leimattuja, koska heillä annoksen nosto ei tuonut toivottua vastetta. Kun ryhmä psykiatrisia tutkijoita tutki niin sanottua optimaalista masennuslääkeannosta [optimal’ antidepressant doses], he havaitsivat, että tutkimukseen valituissa seitsemässä lääkkeessä (sitalopraami, essitalopraami, fluoksetiini, paroksetiini, sertraliini, venlafaksiini ja mirtatsapiini) ”myyntiluvan mukaisen annoksen pienemmillä tasoilla saavutetaan optimaalinen tasapaino tehon, siedettävyyden ja hyväksyttävyyden välillä vakavan masennuksen akuutissa hoidossa”. Toisin sanoen American Psychiatric Associationin pitkäaikainen suositus nostaa annostusta sietokyvyn ylärajalle [titrate up to the maximum tolerated dose”] on kyseenalaistettu psykiatrian tutkimuksessa.
Kuten vieroitusliuskojen kehittäjä Peter Groot usein muistuttaa meitä, tapamme suhtautua masennuslääkkeiden annosteluun on niin rajoittunut, että se on lähes naurettavaa. Käytössä olevat vakioannokset vastaavat sitä, että menisi kenkäkauppaan ja saisi kuulla, että ”voit ottaa minkä tahansa kengän, mutta meillä on niitä vain kokoa 5 tai 12”. Jos meille sanottaisiin näin, nauraisimme oikeutetusti rajoitetulle valikoimalle ja menisimme muualle. Valitettavasti masennuslääkkeiden kohdalla emme voi mennä minnekään muualle. 120-kiloinen mies saa saman annoksen kuin 60-kiloinen nainen, eikä heidän fysiologiaansa oteta juuri lainkaan huomioon. Ne lääkärit, jotka ottavat fysiologian huomioon lääkkeitä määrätessään, ovat pikemminkin poikkeus kuin sääntö. Urheilija saa saman annoksen kuin joku, joka ei ole aktiivinen, ja eläkeläinen saa saman annoksen kuin joku parikymppinen. Nämä vakioannokset ovat kaukana ”täsmälääketieteestä”, ja ne on saatu tarkastelemalla lyhytaikaisissa tutkimuksissa tehtyjen ryhmien keskiarvoja. Saatat olla onnekas ja mahtua sopivasti johonkin näistä ”annoslokeroista”, mutta yhtä todennäköistä on, että otat lääkettä enemmän kuin tarvitset vasteen saamiseksi.
Monilla on lemmikkieläimiä, ja kun eläin viedään eläinlääkäriin, saattaa saada reseptin. Annostus ilmoitetaan usein milligrammoina painokiloa kohti. Näin toimitaan lemmikkien kanssa, miksei meidän ihmisten? Erilaisten annoskokojen ja vähennysmenetelmien tarve on nyt suurempi kuin koskaan. Masennuslääkereseptien määrä kasvaa nopeasti; joka päivä yhä useammat ihmiset saavat lääkkeitä, joista heidän saattaa olla vaikea päästä eroon.
Masennuslääkkeen lopettamiseen liittyvät ongelmat pahenevat, kun lääkemääräyksiä uusitaan liian helposti ilman tarkistusta ja annosta nostetaan nopeasti suositellulle enimmäistasolle, mikä näyttää perustuvan arvauksiin. Kun lääkkeen käyttäjä lopulta tajuaa hänelle annettujen ohjeiden rajallisuuden, lääkäri usein sivuuttaa hänet tai leimaa ”hoitoresistentiksi” ja jättää oman onnensa nojaan.
Monien ammattilaisten, aktivistien, puolestapuhujien ja kokemusasiantuntijoiden ponnistelujen ansiosta olemme alkaneet edistyä masennuslääkkeiden lopettamisen haasteeseen vastaamisessa. Jotta voimme varmistaa, että mahdollisimman moni saa avun, tarvitaan monipuolista, joustavaa ja avointa lähestymistapaa, jolla voimme auttaa ihmisiä lopettamaan lääkityksen. Joillekin lääkkeiden kahden vuoden lopetusprosessi saattaa osoittautua yhtä ongelmalliseksi kuin kahden viikon. Me kaikki opimme matkan varrella, mutta toisin kuin valtavirran psykiatriassa, meidän on vältettävä kiinteää näkemystä masennuslääkkeen lopettamiseen liittyvistä menetelmistä ja aikatauluista.
http://www.letstalkwithdrawal.com
James Moorella on omakohtaista kokemusta psyykenlääkkeiden vieroituksesta ja hän on turvallisen vieroituksen innokas puolestapuhuja. Hän isännöi ja tuottaa Let’s talk withdrawal ja Mad in America -podcasteja.
