Olen tällä sivustolla kritisoinut useampaankin otteeseen professori Jari Tiihosen ja työtovereiden rekisteritutkimuksissa tehtyjä psykoosilääkkeitä, etenkin klotsapiinia, suosivia valintoja, jotka eivät tulkintani mukaan ole olleet satunnaisia vaan järjestelmällisiä. Kritiikki jatkuu 10.10. julkaistavassa kirjassa Skitsofrenia: onko diagnoosi totta?, jota ovat olleet kirjoittamassa kanssani tutkijatohtori Karoliina Maanmieli sekä kokemusasiantuntija Nisse Suutarinen. Nyt professori Tiihosta oli haastateltu Helsingin Sanomien 6.9.2021 julkaisemaan artikkeliin koskien psykoosilääkkeiden pitkäaikaiskäytön arvostelua ja pitkäaikaiskäytön oletettuja hyötyjä. Artikkelin on kirjoittanut toimittaja Mikko Puttonen. Sivustollamme on julkaistu myös aiemmin artikkeliin kommentti  nimimerkillä Mad in Finland. Kommentoin tässä blogissa sekä mainittua Helsingin Sanomien artikkelia että myös hieman sivustolla aiemmin julkaisuta kommenttikirjoitusta. Pääpaino on HS:n artikkelissa. Nimimerkillä Mad in Finland julkaistua kommenttia pidin oikeisiin asioihin tarttuvana, mutta kieltämättä hieman myös henkilökohtaisuuksiin menevänä.

Helsingin Sanomien artikkelissa keskeinen sanoma on se, että toimittajan tulkinnan mukaan laaja tutkimusnäyttö kertoo psykoosilääkkeiden hyödyllisyydestä potilaille, vaikka yksittäiset tutkimukset saattavatkin kertoa toista. Esitettyjä argumentteja on syytä tarkastella lähemmin.

Artikkelissa nostetaan esiin Martin Harrowin ja työtovereiden tuore pitkäaikaistutkimus, jonka perusteella 20 vuoden seurannassa parhaiten toipuivat psykoosisairaudesta sellaiset henkilöt, joiden lääkitys oli lopetettu varhaisessa vaiheessa. Potilaiden lähtötilanteen vakavuus oli tutkimuksessa otettu huomioon, joten tulokset eivät riippuneet siitä, oliko tutkimukseen osallistuneella skitsofreniadiagnoosi vai lievempi diagnoosi. Toisin kuin HS:n artikkelin kirjoittanut toimittaja Mikko Puttonen kirjoittaa, potilaat eivät lopettaneet lääkitystään kahden vuoden jälkeen, vaan ensimmäisten kahden vuoden aikana hoidon aloittamisesta. Tämä on olennainen virhe, koska vieroitusoireiden voidaan olettaa mitä tahansa psykoaktiivista ainetta lopetettaessa olevan huomattavasti vakavammat kahden vuoden kuin esimerkiksi kahden päivän käytön jälkeen. Tämä virhe huomioimalla saadaan parempi käsitys siitä, mitä Harrowin artikkeli todella kertoo verrattuna esimerkiksi Jari Tiihosen ja työtovereiden rekisteritutkimuksiin, joita käsitellään myöhemmin.

Samoin HS:n artikkelissa mainittiin satunnaistettu Lex Wunderlinkin seurantatutkimus, jossa Harrowin ja työtovereiden tulokset pystyttiin toistamaan pitkäaikaisseurannassa. Psykoosilääkityksensä aikaisessa vaiheessa lopettaneet tai lääkitystä merkittävästi vähentäneet henkilöt toipuivat paremmin kuin tavallista ylläpitohoitoa saaneet psykoosipotilaat.

Syystä tai toisesta toimittaja Puttonen jätti kokonaan mainitsematta Tomi Bergströmin ja työtovereiden vuonna 2020 julkaiseman pitkän aikavälin rekisteritutkimuksen, jonka mukaan potilaat toipuivat sitä huonommin ja tekivät sitä enemmän itsemurhia, mitä enemmän psykoosilääkkeitä käytettiin psykoosisairauden alkuvaiheessa. Olisi voinut ajatella, että tuore suomalaistutkimus olisi saanut uutisarvoa.

HS:n artikkelissa mainitaan myös hongkongilaistutkimus, jossa päädyttiin edellä mainittuihin tutkimuksiin verrattuna vastakkaisiin tuloksiin. Lisäksi mainitaan epämääräisesti ”laajat rekisteritutkimukset”, joissa on päädytty tulkintaan psykoosilääkkeiden käytön yhteydestä parempaan toipumiseen kuin psykoosilääkkeettömyyden. Ensin mainitussa hongkongilaistutkimuksessa ”psykoosilääkityksensä keskeyttäneet” käyttivät enemmän psykoosilääkkeitä kuin ”lääkitystä jatkaneet”, joten jaan sivustollamme nimimerkillä Mad in Finland esitetyn huolen siitä, että toimittaja Puttonen on päätynyt kirjoittamaan näinkin heikkolaatuisen tutkimuksen osoittavan psykoosilääkityksen lopettaneiden tilasta jotain.

”Laajat rekisteritutkimukset” taas viittaavat ilmeisesti ainakin professori Jari Tiihosen keskeytystutkimuksiin, joissa kaikille potilaille lienee suomalaisten hoitosuositusten mukaisesti aloitettu ensin psykoosilääkitys, ja osa potilaista on sitten jättänyt hoito-ohjeita noudattamatta ja lopettanut lääkkeensä. Kun psykoosilääkitystään jatkavia ja tasaisen harmaata elämää viettäviä, yleensä vakavasti sairaita henkilöitä, verrataan hoito-ohjeita noudattamatta jättäneisiin tai pitkäaikaislääkityksensä nopeasti purkaneisiin henkilöihin, saadaan helposti raflaavia ja virheellisiäkin tulkintoja psykoosilääkkeiden oletetuista kuolleisuudelta ja sairaalaan paluulta suojaavilta vaikutuksilta.

Wunderlink, Harrow ja Bergström ovat tutkineet enemmän psykoosilääkkeiden käytön yhteyttä toipumiseen, siinä missä Tiihonen mainitsee HS:n julkaisemassa artikkelissa itsekin, että ei ole elämänlaatua eikä toimintakykyä tutkinut. Tiihonen kertoo, että kyseisiä tietoja ei rekistereistä löydy. Tiihonen on tässä jossain määrin oikeassa, vaikka sosioekonomiset tiedot, kuten työkyvyttömyyseläkkeelle päätyminen, olisivat kyllä Tiihosellekin tulosmittareiksi löytyneet. THL:n laaturekisteriprojektin puitteissa kehitteillä olevaan psykoosien hoidon laaturekisteriin tarvittaisiinkin potilaiden itse raportoimia tietoja toimintakyvystään ja elämänlaadustaan, jotta psykoosilääkkeiden käytön yhteys näihin ratkaisevan tärkeisiin elämän osa-alueisiin saataisiin myös rekistereistä entistä paremmin esille. Näin myös professori Tiihonen voisi tulevaisuudessa tutkia psykoosilääkkeiden käytön yhteyttä potilaiden elämänlaatuun ja toimintakykyyn.

Nimimerkki Mad in Finland nostaa sivustollamme julkaistussa kommentissaan esiin tiedetoimittaja Robert Whitakerin esiin tuomat tutkimukset kirjassaan Anatomy of an Epidemic, ja psykologi Jussi Valtosen samansuuntaiset huomiot Lääkärilehdessä toimivat ilmeisesti HS:n artikkelin julkaisemisen kimmokkeena. Onkin hyvä, että Whitakerin kirjat herättävät Suomessa keskustelua, vaikka suomennoksia niistä ei ole saatu toistaiseksi aikaan.

Lopuksi on syytä kyseenalaistaa, miten mielekästä ylipäätään on kiistellä siitä, ovatko antipsykoottiset lääkkeet vaikuttavia psykoosin hoidossa vai eivät. Huomio pitäisi kiinnittää yksilön psykoosin sijaan koko hankalaan elämäntilanteeseen, jossa on tyypillisesti osallisena suuri joukko ihmisiä. Tällaiset elämäntilanteet taas vaativat lääketiedettä laajempaa monitieteellistä ja moniammatillista ymmärrystä sekä yksilöllisesti räätälöityä hoitoa, jossa antipsykoottinen lääkehoito voi joskus olla tarpeen, ja yleensä mitä ilmeisimmin ei ole. Jo lähtökohtaisesti ”psykoosien hoito” ja kiistely siitä, pitääkö lääkkeitä käyttää vai ei, ohjaa huomion pois siitä hankalasta elämäntilanteesta, josta potilas ja hänen verkostonsa osaavat itse parhaiten kertoa.

Lähteet:

Bergström, T. (2020) Life after integrated and dialogical treatment of first-episode psychosis: long-term-outcomes at the group and individual level. Akateeminen väitöskirja. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/71454

Bergström, T., Taskila, J., Alakare, B., Köngäs-Saviaro, P., Miettunen, J., Seikkula, J. (2020) Five-year cumulative exposure to antipsychotic medication after first-episode psychosis and its association with 19-Year Outcomes. Schizophrenia Bulletin Open 1:1, sgaa050, https://doi.org/10.1093/schizbullopen/sgaa050

Harrow, M., Jobe, T., Tong, L. (2021). Twenty-year effects of antipsychotics in schizophrenia and affective psychotic disorders. Psychological Medicine, 1–11. https://doi.org/10.1017/S0033291720004778

Hui, C., Honer, W., Lee, E., Chang, W., Chan, S., Chen, E., Pang, E., Lui, S., Chung, D., Yeung, W., Ng, R., Lo, W., Jones, P., Sham, P., Chen, E. (2018) Long-term effects of discontinuation from antipsychotic maintenance following first-episode schizophrenia and related disorders: a 10 year follow-up of a randomised, double-blind trial. The Lancet Psychiatry 5:5, 432-442. DOI: https://doi.org/10.1016/S2215-0366(18)30090-7

Maanmieli, K., Gauffin, T., Suutarinen, N. (2021) Skitsofrenia: onko diagnoosi totta? Toivon näkökulmia mielenterveystyöhön. Helsinki: Basam Books. https://basambooks.fi/tuote/karoliina_maanmieli/skitsofrenia_onko_diagnoosi_totta/9789523791534

Mad in Finland (2021) Kommentti Helsingin Sanomien artikkeliin erään tiedetoimittajan tapaturmasta. Blogikirjoitus. https://madinfinland.org/kommentti-helsingin-sanomien-artikkeliin-eraan-tiedetoimittajan-tapaturmasta/. Viitattu 17.9.2021.

Nordic Healthcare Group (2018) Pitäisikö potilaan näkökulma huomioida vaikuttavuuden mittaamisessa? NHG Näkökulma. https://nhg.fi/blog/pitaisiko-potilaan-nakokulma-huomioida-vaikuttavuuden-mittaamisessa/. Viitattu 17.9.2021.

Puttonen, M. (2021). Psykoosilääkkeiden pitkäaikaista käyttöä on arvosteltu – lääkkeet kuitenkin pitävät potilaan kiinni elämässä. Helsingin Sanomat 6.9.2021. https://www.hs.fi/tiede/art-2000008203196.html. Viitattu 17.9.2021.

Terveydenhuollon kansalliset laaturekisterit. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. https://thl.fi/fi/web/sote-uudistus/sote-arviointi-ja-tietopohja/terveydenhuollon-kansalliset-laaturekisterit. Viitattu 17.9.2021.

Tiihonen, J., Wahlbeck, K., Lönnqvist, J., Klaukka, T., Ioannidis, J., Volavka, J., Haukka, J. (2006) Effectiveness of antipsychotic treatments in a nationwide cohort of patients in community care after first hospitalisation due to schizophrenia and schizoaffective disorder: observational follow-up study. British Medical Journal 2006;333:224.

Tiihonen, J., Lönnqvist, J., Wahlbeck, K., Klaukka, T., Niskanen, L., Tanskanen, A., Haukka, J. (2009) 11-year follow-up of mortality in patients with schizophrenia: A population-based cohort study (FIN11 study). The Lancet 374:9690, 620-627.

Valtonen, J. (2021) Kenellä on uutisarvoa? Kolumni. Lääkärilehti 76:19-20, 1272. Viitattu 17.9.2021.

Wunderink, L. (2013) Recovery in remitted first-episode psychosis at 7 years of follow-up of an early dose reduction/discontinuation of maintenance treatment strategy. JAMA Psychiatry 70:2013, 913–920.

JAA
Edellinen artikkeliSe ei nähny mua
Seuraava artikkeliSanojen voimalla kohti ihmisläheisempää psykiatriaa
Tapio Gauffin on yhteiskuntatieteiden kandidaatti, sosiaalipolitiikan maisterivaiheen opiskelija, Nouseva mieli - Suomen skitsofreniayhdistys ry:n puheenjohtaja sekä psykiatriasta selviytyjä. Gauffin ei pidä pitkäaikaista lääkehoitoa kriisitilanteesta toipumisen kannalta hyvänä vaihtoehtona ja toivoo siirtymistä neurobiologisesta psykiatriasta dialogisempaan kriisityöhön sekä hankalien elämäntilanteiden ennaltaehkäisyyn.

6 KOMMENTIT

  1. Tuon Hesarin artikkelin lukemisesta itselleni tuli olo, että eipä tarvitse enää lobotomiassa käydä. Etenkin professori Tiihosen heitot siitä, että havaintoaineistoon pohjautuvista tutkimuksista voi tehdä jotain johtopäätöksiä neuroleptien kyvystä korjata skitsofreenikoiden oletettuja rasva-ja sokeriaineenvaihdunnan poikkeavuuksia oli niin idioottimainen, että ihmettelen paljonko hyötyä on kouluttaa tohtoritason ihmisiä laukomaan valtamediaan hupsuuksia, kun he eivät ilmeisesti osaa edes kausaalipäättelyn ja tilastollisen päättelyn perusteita. Robert Whitaker on käynyt kirjojensa ohella myös monissa artikkeleissaan läpi myös rekisteripohjaisia tutkimuksia, esimeriksi artikkelissa Do neuroleptics protect against early death? A Critical view ja artikkelissa Psychiatry Defends Its Antipsychotics: A Case Study Of Institutional Corruption. Niissä sentään yritetään harjoittaa tilastollista ja kausaalista päättelyä suurelta osin havaintoaineistoon pohjautuvista tutkimuksista koostuvasta tutkimusnäytöstä. Tutkimuksia on valtava määrä, niitä tehdään eri tutkimusmenetelmillä, mitataan eri asioita eri mittareilla, minkä lisäksi tutkimuksen pituus ja tutkimusastelemat vaihtelevat valtavasti. Kaikissa vähänkään hyvissä tutkimuskatsauksissa ymmärretään tämä. Voit toki myös läntätä yhteen joukon tutkimuksia, joissa on samat vinoumat ja väittää valtamediassa, että ne korjaavat skitsofreenikoiden rasva- aineenvaihduntaa. .

    Oikeastihan neuroleptien pitkäaikaishoidon pohja kaatuu jo siihen, millä sitä lyhyellä aikavälillä perustellaan, nimittäin dopamiinihypoteesiin. Esimerkiksi skitsofrenian Käypä hoito -suosituksessa viitataan lähinnä pre-synapsisen dopaminenergisen järjestelmän häiriöön, eli toisin sanoen korostuneisiin dopamiinivasteisiin neuroleptihoidon perustana. Samantyyppisiä vasteita on havaittu lapsuusiän traumoja kokeneilla, ja koe-eläimillä joille aiheutetaan psyykkistä ja fyysistä stressiä. Onkin aikamoisen mielenkiintoista, miten post-synaptisen dopaminenergisen järjestelmän herkkyyttä pitkän aikavälin hoidossa lisäävät lääkkeet ehkäisisivät psykooseja, kun ne eivät hoida edes varsinaista oletettua patofysiologiaa edes potilailla, jotka reagoivat oiretasolla hyvin lääkkeisiin.

    • Tämä ”rasva- ja sokeriainevaihduntaa korjaava vaikutus” ei ansainnut tulla blogissa edes mainituksi, kun tiedetään toisen polven neuroleptien lihottava sekä diabetesta ja sydän- ja verisuonitauteja aiheuttava vaikutus. Kysymyshän tässä on lopulta siitä, että ratkaiseeko yhden ihmisen korkeimpien kognitiivisten toimintojen taltuttaminen niitä hankalia ja moniammatillista ymmärrystä vaativia elämäntilanteita, joita mielenterveyspalveluissa pyritään ratkaisemaan.

      • No eipä siinä paljon mainittavan arvoista olekaan. Jos ihmiset jotka tuottavat tutkimusnäyttöä laukovat tuon tason kommentteja niin ei voi mieleen tulla mitään muuta kuin ajatus, että monet professorit ja tutkijat tässä maailmassa ovat rakentaneet koko uransa heikossa asemassa olevien ihmisten hyväksikäytölle ilman minkäänlaista kiinnostusta varsinaisiin ongelmiin, joita tutkitaan. Psykoosien taustalla on tunnetusti monenlaisia ja yksilöllisiä tekijöitä, eikä neuroleptit tunnetusti ole edes lyhytaikaisesti mitään ihmelääkkeitä minkään tilan hoitoon. Moniammatillisuus ja pelkästään se että ihminen kohdataan yksilönä eikä pelkkänä diagnoosia kantavana stereotypiana vie jo pitkälle hoidossa, ja lääkityksen pitäisi olla vain hoitoa tukevaa akuuteissa kriisitilanteissa.

        Hongkongilaiseen tutkimukseen viittaaminen kontekstissa, jossa tutkitaan pitkäaikaislääkityksen hyötyjä oli kyllä riman alitus. Esimerkiksi Wunderlinkin tutkimuksessa potilasryhmien välillä oli selviä eroja lääkkeiden käytössä koko tutkimusjakson ajan, eikä tuota tutkimusta voi mitenkään rinnastaa siihen.Kun tutkimuksen lukee kokonaan eikä vaan abstraktia tai johtopäätöksiä niin tajuaa, että lääkkeet eivät ehkäisseet mitenkään erityisen hyvin relapseja kummassakaan ryhmässä vaan niitä esiintyi runsaasti molemmissa ryhmissä seurantajaksolla Koko tutkimus oli täysin järjetön sekä tutkimusastelmaltaan että johtopäätöksiltään -siinä ei ollut kerta kaikkiaan minkäänlaista ideaa. Käytännössä tutkittiin pitkäaikaislääkittyjä potilaita ja todettiin johtopäätöksissä, että kymmenen vuoden seurantajaksolla se ensimmäisen vuoden aikan tapahtunut relapsi on se kaikkein ratkaisevin, joka ratkaiseen potilaan kohtalon pitkäaikaislääkityillä potilailla. Vaikka relapseja oli runsaasti seurantajaksolla molemmissa ryhmissä eikä niiden vakavuusasteessa eikä kestossa ollut mitään merkittäviä eroja. Miten voi muka kohtuullisen lievä, useimmiten ei edes sairaalahoitoa vaativa relapsi määrätä ihmisen kohtalon kymmenen vuoden seurantajaksolla etenkin kun potilaat syövät kiltisti rasva- ja sokeriaineenvaihduntaa korjaavat lääkkeensä? Miksi ei se seuraava relapsi joka tapahtui toisena vuonna tai kolmantena? Siis että häh, tuollaistako tutkimusnäyttöä käytetään oikeasti psykiatriassa pitkäaikaislääkityksen perusteena? Kuulostaa jo todella epätoivoiselta. Onko oikeasti rakenteellinen korruptio mädättänyt täysin tutkijoiden ja toimittajien päättelykyvyn ja luetun ymmärtämisen? Täysin käsittämätöntä.

  2. Lähettikö kukaan Hesarille kommenttia kyseisestä artikkelista? Tää keskustelu oli nyt sen verran pätevää ja väkevää, et ansaitsis tulla luetuksi laajemminkin!

  3. Mainiota työtä. Minä kirjoitin jälleen yhden muistutuksen omasta hoitopaikastani kaupungille. Muistutus on tässä, koska uskon sen pätevän moniin muihinkin sairaaloihin:

    Kirjauksissaan Auroran sairaalan henkilökunta on alkanut kehua potilaan vointia, kun potilas toimii heidän ohjeidensa mukaan. Potilaan vointia kehutaan silloinkin, kun hänen vointinsa on romahtanut, koska henkilökunta tietää joutuvansa vankilaan ja menettämään omaisuutensa toistuvan virheensä paljastuessa.

    Virheen toistumista on todennäköisesti jatkettu jo vuosikymmeniä. Henkilökunnan vaihtuvuus on siksi suuri, koska rikoksen henkinen taakka vie useimmilta henkilökunnasta terveyden nopeasti.

    Hoitovirheitä toistetaan, koska asiasta puhuminen on sairaalan henkilökunnalle tabu. Henkilökunnan toiminta ei perustu järkeen vaan uskonnolliseen kuvitelmaan, että kun asiasta vaietaan kukaan ei saa tietää siitä.

    Kirjauksissaan Auroran sairaalan henkilökunta on alkanut haukkua potilaan vointia, mikäli potilaan vointi kohenee dramaattisesti heidän ohjeittensa vastaisella lääkityksellä tai terapialla. Henkilökunta tietää joutuvansa vankilaan ja menettävänsä omaisuutensa mikäli heidän kyvyttömyytensä pitää lupauksiaan yhteiskunnalle paljastuvat.

  4. Lapsuuteni suosikkitarinoita oli, miten pahat Helsinkiläiset pojat puukottivat setäni ystävää. Sen jälkeen he juoksivat karkuun, koska setäni ystävä nauroi puukko kyljessään.

    En kyllä ole nähnyt kovin pahoja poikia täällä. Tuhmia tohtoreita ja ensihoitajanretkuja sitäkin enemmän. Mistähän niille keksisi jotain järkevää tekemistä, etteivät ne aina kiusaisi muita maalaisjunttien verorahojen turvin.

    Voisivat ne vartija-sedätkin muutakin tehdä kuin poseerata yrittäen tehdä vaikutuksen nuoriin itseään kiinteämpiin naisiin, kun kerran niille maksetaan palkkaakin. Eikä vartija-tätien tarvitsisi vain keimailla tissit töröllä vaan voisivat ottaa itseään niskasta kiinni ja opetella elämään kuin ihmiset. Monenlaisia sikoja täällä maassamme tonkimassa yhteistä ruoka-aittaa aina nälkäisinä.

JÄTÄ VASTAUS