Hei Piia!

Ja iso kiitos kirjeestäsi!

Ensimmäiseksi tulee mieleen, että taisin käyttää sanoja ”Rauhalan osoittama suunta” vähän hövelisti. Mutta toisaalta, en tarkoittanut aivan kompanssintarkkaa suuntaa (vaikka kompassikin on kyllä harvinaisen epätarkka kun minä lähden suunnistamaan), vaan ennemmin vähän sinne päin -suunnanottoa! En toki tunne Rauhalan filosofiaa kovin tarkkaan, joten ihanaa kun selvennät sitä. Itselleni se ajatus oikeasta ”sinne päin” -suunnasta tulee niin vahvasti omasta kokemuksesta, että tietää jo vähän Rauhalaa lukiessa, että hänen osoittama suunta on hyvä.

Minun pitää tunnustaa, että kun puhutaan fenomenologiasta ja fundamentaaliontologiasta, niin en ihan istu mukavasti penkilläni. Olen kuitenkin aika vähän lukenut filosofiaa, ja tuntuu, että kestää aika pitkään tulla sinuiksi näiden erilaisten käsitteiden kanssa. Tuskin paljoa jäi käteen yhdeltä lukion filosofian kurssilta, edes sen vertaa mitä Esa Saarinen Symposium -kirjassaan mainitsee mystisistä kokemuksista. Kiinnostunut olen, ja kai se on ihan hyvä lähtökohta tälle kirjeenvaihdollekin? Minulla on kyllä toisinaan paljon ajatuksia näistä asioista, ja sen suuntaisia ovat kyllä tietysti monet muutkin ajatelleet, mutta koska en voi kehua lukeneisuudellani, en osaa niitä sovittaa yhteen.

Viimeisimpänä mainitsemasi saksalaisfilosofi Edmund Husserl on tullut vastaan, kun minulle linkattiin artikkeli nimeltä ”Narrative Medicine and Healthcare Reform”. Siinä Bradley E. Lewis kirjoittaa siitä, kuinka Husserl vaati Eurooppalaisen tieteen uudelleen suuntautumista kohti ihmisen merkitystä ja subjektiivista elämää. Hän puhui pakonomaisesta objektiivisuuden etsinnästä, joka on kriisiyttänyt tieteen lisäksi koko länsimäisen ihmisyyden. Tämä narratiivinen terveydenhuolto, ja myös narratiivinen psykiatria, josta Lewis on kirjoittanut kirjankin, palauttaisi siis subjektiivisuuden hoitoon, ottamalla ihmisen tarinan merkittävällä tavalla mukaan. Kiinnostava juttu!

Sain toisenkin artikkelin: Narrative Humility ja tuli mieleeni, että siinä oli hyvin sanoitettu se, mitä lääkäriltä vaaditaan, ja mitä hän saa, kun hoidetaan kokonaisvaltaisesti (alkuperäinen lainaus Anatole Broyardin kirjasta Intoxicated by my illness and other writings on life and death, 1992):

Not every patient can be saved, but his illness may be eased by the way the doctor responds to him—and in responding to him the doctor may save himself. But first he must become a student again; he has to dissect the cadaver of his professional persona…It may be necessary to give up some of his authority in exchange for his humanity, but as the old family doctors knew, this is not a bad bargain. In learning to talk to his patients, the doctor may talk himself back into loving his work…by letting the sick man into his heart…they can share, as few others can, the wonder, terror, and exaltation of being on the edge of being, between the natural and the supernatural.

Kirjoitit hyvin siitä, miten mahdollistaa hedelmällinen dialogi. Tarvitsemme tosiaan erilaisten filosofisten, ja myös uskontojen ja erityistieteiden ihmiskäsitysten välistä kunnioittavaa keskustelua. Kyllähän tuo yllä oleva lainauskin vähän liittyy aiheeseen. Ehkä on hyvästä antaa jotain myös itsestään, niin toista hoidettaessa, kuin erilaisten ihmisten kanssa keskustellessa? Tällä hetkellä kun julkiselta keskustelulta vaaditaan pitäytymistä tieteen todistamissa seikoissa, mikä minusta taas on vienyt keskustelua (ja hoitoakin) aivan toiseen suuntaan.

Jos palataan Lauermaan ja Rauhalaan, ajattelen, että keskustelijoiden välillä olevaa ristiriitaa ja vastavuoroista ymmärtämättömyyttä kuvaavat jonkin verran nämä lainaukset Lauerman vastauksesta Rauhalalle: ”Rauhala antaa ymmärtää, että tosiasiallinen huoleni olisi filosofian muodostama uhka ”medikalisaation mahdille”. Ei siis huoli psykoottisista potilaista ja heidän tekojensa uhreista. Oletus on rohkea ja jää perustelematta.” ja ”On kysyttävä, onko eettisesti oikeampaa antaa ihmisten kärsiä kuin käyttää uusia, tehokkaita hoitomuotoja.” Vai mitä mieltä sinä olet?

Lauerma kirjoitti, että hänen kuvaamansa ongelma, siis luetun filosofian takia hoidosta kieltäytyminen, ei ole laaja. Kiinnostavaa olisi, kuinka laajaksi ongelma tulisi, jos tätä filosofiaa tarjottaisiin sitä ennestään tuntemattomille potilaille luettavaksi ja mistä se kertoisi? Tässä tulisi toki Lauerman etiikka vastaan, vaan millainen etiikka se on?

Kärsimyksen lievittämisen keinoilla on aika paljon väliä, niin kuin varmasti tiedetään, mutta tuntuu, ettei sitä sen enempää ajatella, kunhan nyt vaan on edes yritetty auttaa, sitä pidetään tärkeimpänä. Vertaus perhosen toukan koteloitumisesta ja perhosen kuoriutuminen on minusta kliseisyydestä huolimatta hyvä. Ikinä ei synny perhosta, jos ajattelee toukan kärsivän koteloituessaan ja pyrkii sitä ennaltaehkäisemään. Toisekseen kotelosta kuoriutuminen omin avuin on perhoselle rankka koettelemus, mutta myös elinehto. Ainut apu mitä voi tarjota, on tehdä ympäristöstä suotuisa. Toinenkin kliseinen sanonta ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat” on saanut pilkkaa osakseen, eikä se minustakaan kuvaa asiaa hyvin, muttei silti pidä paikkaansa se, etteikö koettu kärsimys voisi kasvattaa tai opettaa, ja joissain tilanteissa myös parantaa tai olla varsin tarkoituksenmukaista. On varmasti niin, ettei aina näin ole, mutta minusta tällä hetkellä suhtaudumme kärsimykseen aivan liian usein näin, siis näkemättä siinä mitään tarkoitusta, etenkin mielenterveyden ollessa kyseessä.

Olen kai tästä asiasta koittanut aiemminkin kirjoittaa, esimerkiksi Väärä syntipukki -jutussa, jossa lainasin Eino Kailaa, jota lainaa myös Seppo Utria Niin & Näin -lehden seuraavassa vastineessa tähän käsittelemäämme keskusteluun.

Utria kirjoittaa myös näin:

Eettisesti viisasta on kuitenkin ensisijaisesti vain sellainen apu, joka auttaa ihmistä ymmärtämään maailmassa oloaan ja luomaan sellaisia valmiuksia, joilla elämää voidaan saada tunteen ja järjen yhteistyöllä sekä edessä olevia esteitä raivaamalla suuremman ymmärryksen hallintaan ja siten uuteen ja paremmin toimivaan muotoon, ei sen sijaan pelkkä kemiallinen manipulointi, joka tätä tavoitetta ei palvele kuin epäsuorasti ja tilapäisesti aivokemiaa normalisoidessaan.”

Minusta tuo kuulostaa ihan hyvältä. Mitä Rauhala kirjoittaa etiikasta ja moraalista? Miten vastata Lauerman kysymykseen, ”onko eettisesti oikeampaa antaa ihmisten kärsiä kuin käyttää uusia, tehokkaita hoitomuotoja”?

Kuvauksesi Rauhalan holistisesta ihmiskäsityksestä ja ihmisen kolmesta olemispuolesta. Mietin, että jollain tavallahan nämä ihmisenä olemisen puolet täytyy kyllä olla meillä ihmisillä itsellämme tiedossakin. Ja jotain aina tapahtuu, jotain aina pelkistyy, kun ne käsitteellistetään. Vaikka se olisi noinkin hyvä käsitteellistäminen. Puhumattakaan sitten siitä, jos alakuloisuuden selitykseksi hyväksyy aivokemian ongelmat (en silti kiellä aivokemian muutoksia, mutta niitä tulisi pitää seurauksina, ei syinä). Olen ajatellut, monien sanoessa, että on ollut vaikea hyväksyä, tai meni pitkään ennen kuin hyväksyi oman masennusdiagnoosinsa, että en yhtään ihmettele! On varmasti vaikeaa – ja tietysti järjetöntäkin – hyväksyä jotain, minkä minun mielestäni kyllä luonnostamme tiedämme olevan toisin, ainakin sitten jollain tiedostamattomalla tasolla. Tämä näkemys jääköön tällä kertaa ilman enempiä perusteluja.

Olen muuten ollut ilahtunut siitä, missä määrin toimintaterapian opinnoissa on korostettu ihan miltei tällaista holistista ihmiskäsitystä. Mutta ehkä palaan tähän aiheeseen myöhemmin.

Toivottavasti saan taas kuulla lisää ajatuksiasi ja Rauhalan näkemyksiä aiheesta!

JAA
Edellinen artikkeliLiberalismi ja mielenterveystyö: osa 2
Seuraava artikkeliKäärmeöljyt ja psyykenlääkkeet samassa veneessä
Mielenterveyden pulmien omakohtaisen kokemisen myötä olen ryhtynyt tekemään töitä sen eteen, että suhtautumistapamme ja hoitokäytäntömme muuttuisivat. Olen kahden lapsen äiti, "entinen" diplomi-insinööri ja nykyinen toimintaterapian opiskelija.

2 KOMMENTIT

  1. Hei, on jätettävä kommentti, kun 05 aamuyöllä heräsin nälkään ja ahdistukseen ja puuroa keittäessäni juutuin kirjeenvaihtoonne. Sen verran mielenkiintoista, jopa ymmärsinkin jotain. Tieteet ovat eriytyneet ja syventyneet terminologioiltaan niin kauas toisistaan, että niiden vuoropuhelu on vaikeaa. Heidin eka väite Rauhalan toivomasta ja ajamasta suunnasta – olen samaa mieltä. Pelkkä hedelmällinen keskustelu ei riitä, sitäkin on aivan liian vähän. Tarvitaan muutoksia. Harva tietää millaisia tarkalleen. Pelkään että medikalisaation nöyrtyminen holistiseen ihmisnäkemykseen perustuvan hoidon edessä on toiveajattelua. Länsimainen lääke”tiede” on kuin uskonto. Myös potilaille. (lääkäreihin luotetaan, heitä kunnioitetaan ja uskotaan) Siinä kohtaa filosofinen ajattelu todella olisi, ei tuskantonta mutta elämänmyönteistä ja tervettä. Tuo Heidin lainaus lääkärin humaaniudesta potilasta kohdatessa oli hyvä. Mutta reaalisesti harvinaista. Filosofia on vanhempaa kuin {länsimainen, synteettinen} lääke”tiede”, mutta jälkimmäinen antaa helppoja vastauksia. Siinäpä se. Massat ei filosofoi, vaan elävät elämäänsä ja käyttävät lääketiedettä luotettuna pikavastauksien antajana.
    Kun terve elämä häiriintyy jostain ei-fyysillisestä syystä, turvaudutaan psykiatriaan ja kemiallisiin hoitoihin. Ne lajit ovat samalla lailla karsinoitu kuin Facebookin sijoittajakerhon eettinen keskustelu omaan ryhmäänsä.

    Pitäisikö olla huolissaan siitä, että KAIKKI karsinoidaan omiin alueisiinsa joko retorisesti tai institutionalisesti tai kaupallisesti? Kertooko se ihmisen ajattelun kehityksestä vai viekö se hyvinvoinnista kauemmas? Ehkä molemmat yhtäaikaa?

    Jossain kohtaa jompikumpi lainasi Lauri Rauhalaa, joka puhui auttamisen eettisistä perusteista. Toinen puhui uusista ja nopeista auttamisen muodoista. Tekisi mieli sanoa että oikea auttamisen muoto on se, joka pitkällä tähtäimellä auttaa autettavaa, vaikka sitten vaikeamman kautta. Ja sanonkin näin. Mutta AINA löytyy yksittäistapauksia jotka tuntuvat kumoavan perustellun tavan ja näihin yksittäistapauksiin, olen huomannut, monet tahot vetoavat halutessaan panna kapuloita rattaisiin joko ilkeyttään tai tyhmyyttään.

    Ei voida muuttaa yleisesti toimivia toimintatapoja jos muutama soraääni kuuluu. Ongelmamme tosin on nyt se, että yksilöiden ongelmat pyyhkäistään sivuun ja hiljaisiksi “kehityksen” porskuttaessa eteen päin. Mopo on lähtenyt käsistä. Ennen joulua annettiin kansalaisille mahdollisuus kysyä presidentiltä kysymyksiä joihin hän vastaisi itsenäisyyspäivän aikoihin. Omani kuului jotenkin näin: “Jos saisit muuttaa ihmisessä yhden asian, mikä se olisi?”
    Ei siihen vastattu, mutta jos olisi, se olisi kertonut paljon vastaajasta.

    Kiitos kirjeenvaihdostanne.

    Pitäisköhän yrittää saada vielä unta?

    • Kiitos kommentista! Hyvä pointteja ja karsinointikin kuulostaa varsin hyvältä termiltä. Tämä taitaa kuvata tosiaan aika paljon asiaa:
      “Ne lajit ovat samalla lailla karsinoitu kuin Facebookin sijoittajakerhon eettinen keskustelu omaan ryhmäänsä.”

JÄTÄ VASTAUS