Hei Heidi!

Kiitos kirjeestäsi ja hyvää uutta vuotta 2021! On hienoa kuulla, että vaikka et ole Rauhalan filosofiaan juurikaan perehtynyt, hänen osoittamansa suunta vaikuttaa sinusta intuitiivisesti hyvältä. Mielelläni jatkan Rauhalan ihmisen filosofian tarkastelua, toivottavasti myös sen selventämistä. Yritän kirjoittaa Rauhalan abstraktista ajattelusta mahdollisimman selkeästi, koska haluan tehdä saavutettavaa filosofiaa.

Kirjeessäsi on useita teemoja ja kysymyksiä, joihin voisin vastata. Tällä erää valitsen teemaksi eettisyyden, koska siihen kietoutuu myös muita mainitsemiasi kysymyksiä, kuten Lauerman Rauhalalle esittämä: ”onko eettisesti oikeampaa antaa ihmisten kärsiä kuin käyttää uusia, tehokkaita hoitomuotoja?”

En aloita vastaamalla suoraan tähän kysymykseen, vaan kuvaan aluksi pääpiirteittäin Rauhalan ajattelua eettisyydestä. Teoksessaan Ihmisen ainutlaatuisuus (1998/2009) Rauhala hahmottaa sitä ihmisen olemispuolta, jonka naturalistiset mielenfilosofiat sivuuttavat. Hän kuvaa niitä ulottuvuuksia, jotka tekevät ihmisen kolmitahoisesta olemassaolosta mihinkään toiseen tutkimusalueeseen palautumattoman tutkimuskohteen. Tällaisia piirteitä ovat mm. persoonan ajallinen kehkeytyminen ja eettisyys. Nämä ainutlaatuiset ulottuvuudet mahdollistava perusrakenne on persoonan elämätilanteellinen ainutkertaisuus, jonka mahdollistaa ihmisen kolmen olemispuolen (kehollisuus, tajunnallisuus ja situationaalisuus) dynaaminen yhteispeli (ks. myös Backman, 2009, 340.)

Rauhala (1998/2009) on kiinnostunut erityisesti ns. eksistentialistisesta etiikasta eli eettisyyden ehdoista ihmisen omasta olemassaolosta käsin ymmärrettynä. Hänen mukaansa eettisyyden primaarisia ehtoja parhaiten hahmottaa eksistentiaalisen fenomenologian näkemys, jonka mukaan ihmisen todellistuminen arkielämässään on jatkuvasti etenevien kohtalonomaisten valikoitumien (ihon väri, geenit, kasvatus, kulttuuriset normit) ja omien valintojen prosessi. (ks. Rauhala 1998/2009, 169-174.)

Vaikka ihminen saa paljon ”kohtalonomaisesti jo annettuna” hän on Rauhalan mukaan kuitenkin ”jatkuvasti toiseksi tulemisen tilassa”, koska hän pystyy ainakin jossain määrin omilla valinnoillaan vaikuttamaan elämänsä kulkuun eli siihen, millaiseksi hän tulee (Rauhala 1998/2009, 156).

Rauhalan kannattaman eksistentiaalisen fenomenologian näkemyksen mukaan ihmiseksi ei synnytä vaan ihmiseksi tullaan. Ihmisellä on inhimillisen kasvun mahdollisuus ja velvollisuus. Rauhalan mukaan ihmisellä on potentiaalisena ”uinuva eettisen mahdollisuus” mutta varsinaiset eettiset valinnat on tehtävä aina tietoisesti erilaisten vaihtoehtojen välillä. Ihmisellä on taipumus vetäytyä pois valinnan vastuusta. On vaivattomampaa antautua passiivisen ulkoaohjautumisen virtaan ja ajautua massojen mukana. On helpompaa todeta, että olen tällainen, koska tämä on kohtaloni, kuin pohtia vakavasti: kuka olen ja millainen voin olla? Rauhalan mukaan kohtalonkin puitteissa ihminen voi valita paljon ja on myös tästä valitsemisestaan vastuussa. (Rauhala 1998/2009, 169-174.)

Kierkegaardilaisittain täytyy muistaa myös, että valitsematta jättäminenkin on valinta. On kuitenkin päivän selvää, että ihminen ei voi valita mitä tahansa. Valinnat ovat mahdollisia ainoastaan situaation eli elämäntilanteensa sallimissa rajoissa.

Rauhalan (1998/2009, 169-174) mukaan ihmisen olemassaolo on maailmasuhteissa etenevä prosessi, josta kehkeytyy varsinainen ihminen. Ihmiseksi ei kuitenkaan tulla yksin eristyneenä, vaan aina suhteessa toisiin ihmisiin. Suhteissa olemiseen kuuluu erottamattomasti myös vastuu toisesta osapuolesta, joka ei varsinaisesti olekaan totaalisesti toinen, vaan osa kehkeytyvää ihmistä itseään. Tällainen maailmansisäisyys, joka luonnehtii ihmistä, on Rauhalan mukaan eettiseltä kannalta merkitsevä. Eettisyyden syvin perusta ihmisessä onkin hänen eksistointinsa tavassa ”olla liittyen olemassa” eli ”kanssaoleminen”. (Rauhala 1998/2009, 169-174.)

Kysyt Heidi kirjeessäsi myös, olisiko auttavan ihmisen hyvä antaa jotain myös itsestään toista autettaessa. Tämäkin kysymyksesi johdattaa meidät jälleen Rauhalan teoksen Ihmisen ainutlaatuisuus (1998/2009, 189) äärelle. Rauhala kutsuu ihmistä eri olemispuolien kokonaisuutena persoonaksi. Hän kirjoittaa:

”Persoona on ainutkertainen. Häntä ei voida tutkia eikä käsitellä esineenä eikä välineenä. Hänen olemassaololleen tunnustetaan integriteetti eli hänen yksilöllisyytensä ja yksityisyytensä loukkaamattomuus. Hän on vapaa valitsemaan ja juuri siksi vastuullinen. Hän on henkinen olento, tai toisella tavalla ilmaisten, hän tulee persoonaksi lähinnä juuri siksi että hänessä toimii henkinen kapasiteetti” (Rauhala 1998/2009, 189.)

Rauhalalaisittain ajattelen niin, että jos ymmärtäisimme, että olemme samalla puolella kaikki, ihmisiä matkalla tulemassa ihmiseksi, meidän olisi ehkä helpompi kohdata myös toisemme inhimillisinä, keskeneräisinä ihmisinä. Tämä eksistentiaalisen fenomenologian ja humanistisen psykologian näkemys liittyy myös mainitsemaasi ”narratiiviseen psykiatriaan” (Lewis), joka palauttaisi subjektiivisuuden hoitoon ottamalla ihmisen tarinan merkittävällä tavalla mukaan.

Sen sijaan, että ammattilaisina kohtaamme ”sairaan potilaan, jolla on mielisairaus, jonka oireita on tässä ja nyt hoidettava”, ymmärtäisimme, että olemme kaikki samalla inhimillisen kasvun polulla, matkalla, keskeneräisenä, kasvavana, eheytyvänä, tarinaamme välillä haparoidenkin kertovana – persoonaksi kehkeytyvänä – uskaltautuisimme ehkä kohtaamaan myös toiset ihmiset (myös asiakkaamme ja potilaamme) samalla tavoin keskeneräisinä mutta kehkeytyvinä persoonina.

Jos taas ihmiskäsityksemme on naturalistinen ja luonnontieteellinen ja käsitämme ihmisen ongelmineen lääketieteellis-teknisesti helposti haltuun otettavaksi, voi olla vaarana, että kohtaamme ihmisen etupäässä kemiallis-biologisena organismina, jonka neurobiologiaa hoidamme. Tällöin inhimillinen kohtaaminen ja kohtelu voi helposti jäädä taka-alalle. Tällöin ihmisen omat kokemukset, ajatukset, pyrkimykset ja pelot ovat vaarassa haihtua taustalle. Tämän vuoksi filosofialla ja ihmiskäsityksellä on väliä. Se miten käsitämme ihmisen vaikuttaa suoraan siihen, kuinka hänet kohtaamme ja kuinka häntä kohtelemme.

Miten sitten rauhalalaisittain kiteytyisi Utrian mainitsema ”eettisesti viisas apu”? Rauhalan voisi sanoa olevan samoilla linjoilla Utrian kanssa, joka kirjoittaa, että: ”Eettisesti viisasta on kuitenkin ensisijaisesti vain sellainen apu, joka auttaa ihmistä ymmärtämään maailmassa oloaan”. Näkemykseni mukaan Rauhala voisi sanoa, että ihmisen on ponnisteltava ymmärtääkseen itseään, olemassaoloaan ja elämäänsä.

Vertauksesi perhosen toukan koteloitumisesta ja perhosen kuoriutumisesta on mielestäni osuva. Kirjoitat, että: ”kotelosta kuoriutuminen omin avuin on perhoselle rankka koettelemus, mutta myös elinehto.” Tämä kuulostaa mielestäni Rauhalalaiselta ajattelulta!

Rauhalaa seuraten oma näkemykseni kärsimyksen, esimerkiksi ahdistuksen teemaan, kumpuaa niin ikään eksistentialistisesta filosofian suuntauksesta. Tämän näkemyksen mukaan ahdistusta ei tule käsittää ainoastaan psyykkiseksi oireeksi, joka pitäisi pikaisesti eliminoida lääkkeillä pois.

Eksistentialismissa ahdistus nähdään ihmiselämään olennaisesti kuuluvana asiana, koska ihminen on ”heitetty maailmaan”, hän pohtii tarkoitustaan ja rajallisuuttaan eläen kohti kuolemaa. Tätä vasten ajateltuna ei ole ollenkaan kummallista, jos ihmistä ahdistaa. Tästä elämän tarkoituksellisuuteen liittyvästä ahdistuksesta puhuttaessa käytetään käsitettä eksistentiaalinen ahdistus, jota ei voi, eikä kannata lääkkein tukahduttaa pois, vaan joka parhaiten kohdataan kuunnellen ja keskustellen pitäytymällä kuitenkin valmiista vastauksista. Toisaalta eksistentiaalinen ahdistus täytyy myös osata erottaa toimintakykyä rajustikin heikentävästä psyykkisestä ahdistuksesta, jota jossain tilanteessa voi olla hyvinkin perusteltua väliaikaisesti helpottaa myös lääkehoidolla.

Humanistisen psykologian ja eksistentialistisen filosofian mukaan ihminen on keskeneräinen, eikä tule valmiiksi edes kuollessaan. Kuitenkin ihmisellä on potentiaalia kasvaa ihmisenä. Inhimillinen kasvu ei kuitenkaan ole kivutonta. Vaikka en uskokaan, että kärsimys sinänsä jalostaa, ajattelen, että inhimilliseen kasvuun kuuluvat myös kasvukivut.

Eräs filosofi-psykiatri sanoi minulle kerran, että ”itse rakennettu talo on paras talo”. Voidaan ajatella niin, että talon rakentamisprojektiin kuuluukin ”verta, hikeä ja kyyneleitä”, mutta vaiva on lopulta sen arvoinen: loppupeleissä on hienoa ”olla kotona oman näköiseksi rakennetussa elämässä”. Ja vaikka elämän rakennusprojektissa meidän kannattaakin ottaa apua vastaan myös toisilta ihmisiltä, kukaan ei voi kuitenkaan elää elämää toisen puolesta.

Tässä vaiheessa voinkin jo vastata kysymykseen: onko eettisesti oikeampaa antaa ihmisten kärsiä kuin käyttää uusia tehokkaita hoitomuotoja?  Vastaus on kyllä, mikäli ”uusilla tehokkailla hoitomuodoilla” tarkoitetaan ensisijaisesti nopeaa mielisairausdiagnoosia (joka stigmatisoi ihmisen) ja sitä seuraavaa lääketieteellisesti painottunutta hoitoa: pikaisesti aloitettua, vahvaa ja pitkäkestoista lääkehoitoa. Vaikka kukaan tuskin haluaa kumota lääketiedettä tai lopettaa apteekkitoimintaa, humanisti-eksistentialisti uskoo, että moni elämänongelma helpottuisi ajan kanssa kuuntelemalla, keskustelemalla ja kohtaamalla. Onko tällainen ”humanistihörhö” sitten liian naiivi kovan, raadollisen, suorituskeskeisen ja tehokkuutta vaativan nyky-yhteiskunnan puristuksessa? Tätä täytyy jokaisen omakohtaisesti pohtia.

Lopuksi esitän vielä sinulle Heidi, muutaman kysymyksen. Blogisi esittelytekstissä mainitset, että mielenterveyden pulmien omakohtaisen kokemisen myötä olet ryhtynyt tekemään töitä sen eteen, että suhtautumistapamme ja hoitokäytäntömme muuttuisivat.

Voisitko vielä kertoa enemmän, millaisista osatekijöistä tuo muuttunut ja parempi suhtautumistapa sekä hoitokäytäntö koostuisivat? Millainen olisi ideaali suhtautumistapa ja hoitokäytäntö inhimillisten mielellisten pulmien yhteydessä? Ideaalisissa pilvilinnoissa leijuminen ei pidemmän päälle ole varmastikaan järkevää, mutta uskon, että todellisen muutoksen taustalta löytyy aina pitkään ja perustellusti kypsytelty ajatus.

Parhain terveisin, Piia

 

Kirjallisuutta

Rauhala Lauri (1998/2009). Ihmisen ainutlaatuisuus. Teoksessa Henkinen ihminen. Helsinki: Gaudeamus.

Backman, Jussi (2009). Lauri Rauhala ihmisen ainutkertaisuuden ajattelijana. Teoksessa Rauhala, Lauri (toim.), Henkinen ihminen, 299–343. Helsinki: Gaudeamus

4 KOMMENTIT

    • Kiitos palautteestasi Hannele! Haluaisitko kertoa vielä tarkemmin, mikä mielestäsi Rauhalan ihmiskäsityksessä tai tekstissäni oli hyvää?

      • Taidan digata Rauhalan ihmiskäsityksiä kokonaisuudessaan.

        Poimin tekstistä kaksi asiaa.
        1. “Rauhalan näkemyksen mukaan ihmiseksi ei synnytä vaan ihmiseksi tullaan.” Tässä minua viehättää ajatus valinnan mahdollisuudesta ja vastuusta. Kohtalonkin puitteissa ihminen voi valita paljon. Tällä tavalla ajatellen ihmisellä on toivoa hankalissakin olosuhteissa. On myös mahdollisuus kasvaa ihmisenä.

        2. Koko kappale: “Sen sijaan, että ammattilaisena kohtaamme sairaan potilaan…” Kappale koskettaa minua siten, että on ensin tunnettava itsensä rajallisena, hyväksyttynä ihmisenä, voidakseen hoitaa toisia onnistuneesti. Tähän liittyy ehkä sanonta, että on autettava ensin itseään, jotta voi auttaa muita.

Vastaa käyttäjälle Piia Koivumäki Peruuta vastaus