Hei Jani!

Kovasti tykkäsin mielipidekirjoituksestasi Helsingin sanomissa (Kaikki kärsimystä aiheuttava työ on syytä kyseenalaistaa 6.1.2021). Olen aika paljon miettinyt noita samoja aiheita. Ja tietysti omakohtaisesti kokenutkin työn merkityksellisyyden kadottamisen.

Jos mietin sitä, miten oma urani lähti ohjautumaan opiskelujen myötä. Ympäristö- ja vesiasiat alkoivat kiinnostaa varsinaista koulutusalaani (biotekniikka) enemmän ja onneksi sainkin niihin suuntauduttua opiskeluaikana. Diplomityöni tein yliopistolla aiheesta, joka ei kovin paljoa kuitenkaan intohimojani herättänyt. Aiheena oli bioliuotus. Tai kyllähän minä siitäkin kiinnostuin, mutta en oikein mistään hinnasta halunnut aiheen parissa jatkaa, vaikka väitöskirjan tekokin olisi vaihtoehto ollut. Kokeellinen tutkimusosuus, joka diplomityöhöni liittyi, tuntui lisäksi aivan hurjalta materian tuhlaukselta, enkä kyennyt sitä oikein mitenkään itselleni perustelemaan.

No, pääsin sitten tekemään töitä vesiasioiden parissa. Se tuntui tärkeältä. Puhdas vesi on elintärkeä juttu. Kuitenkin onnistuin hukkaamaan senkin työn merkityksellisyyden, osittain toki siitä syystä, että työssäni keskityttiin suomalaisen talousveden laatuun ja sen pilkun tarkkaan sallittujen kemikaali- ja mahdollisesti putkista liukenevien aineiden pitoisuuksiin. En pitänyt sitä tärkeänä. Merkitys tuntui kuitenkin löytyvän seuraavassa työssä, jossa melkein päädyin tekemään väitöskirjaa lääkeainepitoisuuksista jätevesissä. Elämä ohjasi silloinkin toisaalle. Päädyin melko kovaan bisnekseen, joskin onnistuin selittämään itselleni, että tärkeän asian parissa: nimittäin kyse oli yritysten kemikaaliturvallisuudesta.

Joka työssä minulta jäi näkemättä perimmäisempi kysymys siitä, miksi sitä tehdään. Miksi meidän tarvitsee liuottaa metalleja? Koska käytämme niin hurjasti kaikkea ylimääräistä hilavitkutinta. Miksi meidän tarvitsee puhua puhtaan veden tarpeesta? Koska olemme muilla tarpeillamme saastuttaneet vedet. Onko supertehokkaiden (ja hurjasti energiaa kuluttavien) puhdistusprosessien rakentaminen jätevedenpuhdistamoille todella ainut vaihtoehto estää lääkejäämien pääsy ympäristöön jäteveden tai lietteen myötä? Ei. Meidän ei ylipäänsä pitäisi ratkaista terveysongelmiamme ympäristöä kuormittavilla lääkkeillä.

Lopulta kysyin nämä kysymykset. Ja totesin, että loputon paremman teknologian kehittäminen aiheuttamiimme ongelmiin ei ole hyvä ratkaisu. Meidän ihmisten olisi myös muututtava. Toki jonkinlainen kohtuus kaikessa, mutta tällä hetkellä tuntuu, että olemme ikään kuin jatkuvasti laajenevan kohtuuttomuusavaruuden laidalla.

Minä siis irtisanouduin viimeisimmästä työstäni ja tuo sinun kirjoituksesi alapuolella ollut toinen mielipidekirjoitus olisi melkein voinut olla minun: Otin lopputilin kuormittavasta työstä ja nyt olen onnellinen. Joskaan en kovin paljoa puhu onnellisuudesta, enkä ehkä koskaan sanoisi, että tunnen oloni petetyksi, kun opiskeluala ei ollut niin hohdokas, kuin olin odottanut. Sen sijaan siinä oli hyvin sanottu tämä: ”Työntekoa ohjasivatkin rakkauden, yhteisöllisyyden ja kehittämismyönteisyyden sijaan raha ja hierarkia.” Ja kun puhutaan työnteon merkityksellisyydestä, niin minusta tällä hetkellä näyttää siltä, että tuo rahan ja hierarkian, ja ehkä muutaman muunkin seikan – ainakin stressin, kiireen, ja huonojen työolojen, joista sinäkin kirjoitat – ohjaava vaikutus vie merkityksellisyyden melkein mistä tahansa työstä.

Kirjoittajan tavoin minäkin lähdin tekemään keikkatyötä, jota sitäkin voisi ihan merkityksellisenä pitää, nimittäin erityisoppilaiden kouluavustajien sijaisuuksia, siellä missä kulloinkin tarvittiin. Minä kuitenkin näin tilanteen vähän samaan tapaan, kuin sinä kyseenalaistaessasi kaiken työn arvokkuuden. Minä kyseenalaistin oppivelvollisuuden, kaikkien oikeuden oppia ja saada koulutusta. En sillä sano, etteikö se olisi todella hyvä juttu. Mutta missä määrin opetamme terveyden kustannuksella? Eikä tämä tarkoita sitä, etteikö koulu ja oppiminen missään muodossa ikinä sovi kyseessä olevalle lapselle, vaan sitä, että jotain on rikki, ja se pitäisi korjata, ennen kuin opetuksessa on mieltä.

Kirjoitat, että kokemus siitä, että oma työ palvelee jotain suurempaa tarkoitusta tai edes jollain tavalla hyödyttää maailmaa, on elintärkeä osa työn kokemista mielekkäänä. Ja että tämä ei nykypäivänä ole ollenkaan itsestäänselvää. Toisille työn mielekkyys on kuitenkin asennekysymys. Aina on löydettävissä jokin merkitys. Filosofi Frank Martelahan on paljon kirjoittanut merkityksellisyydestä. Minusta on tuntunut, että hän on ollut vähän sitä mieltä, että kaikki työ voi olla merkityksellistä. Tai ainakin minua kovasti hämmentää jotkut hänen ajatuksensa. Esimerkiksi kirjoituksessaan Merkityksellisen työn kolme elementtiä hän kirjoittaa: ”nykymaailmassa kun perinteiset merkityksellisyyden lähteet kuten uskonto ovat menettäneet painoarvoaan, niin työstä on perheen ohella tullut yksi keskeisimpiä merkityksellisyyden lähteitä.”

Uskontohan on toisille punainen vaate. Itse en edusta mitään uskontoa, joten siinä mielessä en ole uskonnollinen. Ja kuitenkin olen. Ainakin jollain tavalla, tavalla, joka tuon Martelan kirjoituksen jälkeen saa miettimään, että millainen moraali meitä ohjaa, kun merkityksellisyydellä ei ole minkäänlaista pohjaa niistä monista hyvistä asioista, joita uskonnot perinteisesti ja parhaimmillaan ovat ajaneet? Esimerkkinä nyt vaikkapa se, että turkistarhauksen merkityksellisyys voi siellä työskentelevälle tulla siitä, että rakkaat sukulaistädit ovat onnellisia, kun saavat turkkinsa. No jaa, voihan tämä olla laskettavissa jonkinlaiseksi lähimmäisenrakkaudeksi. Joskin sitä aina tulee mietittyä, onko rakkautta ostaa keuhkojaan sairastavalle lähimmäiselleen tupakkaa?

Entäpä sitten psykiatria? Arvannet ehkä, kuinka merkityksellisenä työnä sitä pidän. Ihanteellisestihan olisi niin, ettei se merkityksellisempää työtä juuri ole. Mutta. Pahoittelen suorasanaisuuttani, mutta tällä hetkellä en ole ollenkaan varma siitä, onko teistä keskimäärin todella enemmän haittaa kuin hyötyä. No, eihän kaikki vika tosiaan ole pelkästään psykiatriassa, vaan on kyse laajemmasta yhteiskunnallisesta ongelmasta

Ja psykiatrinkin työ muuttuu kyllä hetkessä merkitykselliseksi, kun hän alkaa ottaa askelia kohti muutosta. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa yhdysvaltalainen psykiatri Allen Frances, joka toimi sen työryhmän puheenjohtajana, jossa laadittiin kriteereitä DSM-IV-luokitusjärjestelmään. Hänellä olisi ollut mahdollisuus vaikuttaa, mutta monet kriteerit jäivät liian epämääräisiksi ja tulkinnanvaraisiksi ja sen vuoksi monet tavallisista elämän ongelmista ja kehityksen väliaikaisista viiveistä kärsivät lapset saivat lääketieteellisen häiriön diagnoosin. DSM-IV:n julkaisun jälkeen esimerkiksi autismidiagnoosit 40-kertaistuivat (lähde: Francesin haastattelu). Nykyisin Frances on melko paljon äänessä tästä aiheesta, vastustaa jatkuvasti uusien diagnoosien kehittämistä ja diagnoosirajojen väljentämistä, puhuu ADHD/autismi/bipolaari-epidemioista, jotka ovat seurausta paitsi DMS-luokitusmuutoksista, myös lääketehtaiden aggressiivisesta markkinoinnista.

Hesarissa oli myös kiinnostava artikkeli James Suzmanista ja hänen työn historiaa käsittelevästä kirjastaan, jossa pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi annamme työn dominoida elämäämme, kaikesta tuottavuudesta ja automaatioteknologiasta huolimatta? Eikä hän huoli vastaukseksi klassista väittämää siitä, että ihmisellä on loputtomat halut, joiden toteuttamiseen jokaisella on rajalliset keinot. Hän sanoo, että ”Talous on kulttuuria, se perustuu joukkoon kulttuurisia uskomuksia, joita on yhtä vaikea puolustaa tieteellisesti kuin jonkun väitettä, että taivaalla on kolme jumalaa nimeltä Bob, Rob ja…Hedob.” Ja sen sijaan, että väitellään vaan sosialismin ja kapitalismin välillä, jotka kehitettiin menneinä aikoina suhteessa aikansa suorituskykyihin ja potentiaaleihin, meidän pitäisi luoda jotain uutta ja uskaltaa kokeilla.

Suzman epäilee, että tragedioita on tulossa. Uskonnonfilosofi Sami Pihlströmin  haastattelussa sanotaan koronaviruskriisin ratkaisukeinojen suhteen, että elämälle ei ole hintaa, ja toisaalta sitäkin pitää punnita kriittisesti, jos keinot ovat niin kovia, että aiheuttavat enemmän kärsimystä kuin itse virus. Minusta meidän pitäisi miettiä inhimillisen kärsimyksen yli ympäristöämme. Lopulta sen hyvinvointi on aivan kaikkein tärkein ja myös välttämätöntä, jotta ihminen voi voida hyvin.

Viime perjantaina (8.1.) luin lehdestä Lääkärijärjestöjen julistamasta ilmastohätätilasta. Katsoin järjestöjen listaa ja selvitin, mitä ovat Lääkärin sosiaalinen vastuu ja Elokapina lääkärit. Ensin mainitun sivuilta löytyi mm. kiinnostava juttu siitä miksi lääkäri kapinoi. Siitä käy ilmi mm. että ainakin Britanniassa ja Sveitsissä aktivistilääkärit ovat järjestäneet mielenosoituksia ja tempauksia (esim. nälkälakko, itsensä liimaus elinkeino-, energia- ja teollisuusministeriön oviin kiinni) ja Lancetin päätoimittaja on julistanut tukensa lääkäreiden kansalaistottelemattomuudelle: “Lääkärin velvollisuudet ovat ennen kaikkea yksittäistä potilasta tai tämän palvelemaa yhteisöä kohtaan. Ilmastokriisi on tällä hetkellä suurin yhteisöjämme uhkaava eksistentiaalinen kriisi. Lääkäreillä ja kaikilla terveydenhuollon ammattilaisilla on vastuu ja velvollisuus osallistua kaikenlaiseen väkivallattomaan yhteiskunnalliseen protestiin ilmastohätätilan vuoksi. Se on lääkärin velvollisuus.”

Jutussa sanotaan, että historiasta meillä on useita esimerkkejä onnistuneista väkivallattomista ja suoraa toimintaa käyttävistä liikkeistä ja siinä lainataan Anna Kontulan Muuri-kirjaa, jonka mukaan “Historia muuttuu harvoin yksinomaan muodollisen politiikan voimalla. Tärkeissä ja isoissa asioissa siihen tarvitaan erilaisten voimien yhteisponnistelua – puheita parlamentissa, allekirjoituksia vetoomukseen torilla, ostopäätöksiä marketissa, solidaarisuutta verkossa. Usein tarvitaan myös toimintaa, joka selkeästi astuu tielle ja kyseenalaistaa.”

No niin, siirryinkin vähän ilmastonmuutokseen, mutta kyllähän nämä asiat liittyvät toisiinsa. Ja, vaikka sanonkin, että ympäristön hyvinvointi on tärkeämpää kuin ihmisten, niin nykyisellä mielenterveyden hoidolla onnistumme tuhoamaan myös ympäristöä. Ja jos nyt ylipäänsä pyrkimyksemme on lajina selviytyä, niin nämä mielenterveysasiat ovat ihan miltei yhtä tärkeitä kuin ilmastonmuutos ja ne vaatisivat yhtä järeitä toimia lääkäreiltä kuin ilmastonmuutos. Eikä aivan pelkästään siksi, että syömme niin valtavat määrät synteettisiä lääkkeitä, jotka jäävät haitallisina vierasaineina luonnon kiertoon, vaan myös siksi, että tukahdutamme lääkkeillä omaa ja toistemme potentiaalia löytää myös out of the box -ratkaisuja näihin ongelmiin.

Tässä kaikki mitä tuli mieleen sinun kirjoituksestasi tällä kertaa. Toivon, että yhä useammat lääkäritkin uskaltavat toimia näiden asioiden hyväksi.

2 KOMMENTIT

  1. Kiitos!

    Lääkkeet todellakin estävät löytämästä ratkaisuja elämäntilanteisiin eli tukahduttavat. Olen tämän omallakin kohdalla kokenut.

    Jotkut suhtautuvat massojen (psykiatriseen) lääkintään välinpitämättömästi sanoen “nykyäänhän monet ovat jollakin lääkityksellä”. Niin ei tarvitsisi olla.

    • Niinpä. Vaikka lääkkeiden syönti on jo käyttäjämääristä katsottuna normaalia, niin oikein mitään normaalia siinä ei kuitenkaan oikein pitäisi olla.

JÄTÄ VASTAUS