Hei Heidi ja Tapio!
Aloitin jo jokin aika sitten kirjoittamaan vastausta teille, mutta asiaa ja teemoja on niin paljon, että ajattelin, etten edes yritä vastata kaikkeen kerralla.
Ensinnäkin Tapiolle vastauksena, etten ole väittänyt psykiatristen diagnoosien olevan luonnollisia luokkia, sillä ne ovat sateenvarjoluokkia tietynlaisille tarpeeksi samankaltaisille tiloille. Diagnoosit ovat olleet ja ovat yhä jatkuvassa muutoksessa ja myös niiden merkitys on vaihdellut suurestikin. Nykyisenkaltainen diagnoosien merkitystä korostava yhteiskunta ja kulttuuri on syntynyt vasta vuosituhannen vaihteessa, joten historiallisestikin elämme omalaatuista aikaa. Mitä yritin sanoa, on se, että diagnooseja ja toisaalta myös muuta psykotieteistä nousevaa käytetään nykyään hyvin moniin tarkoituksiin ja käyttöä on perusteltu muun muassa sillä, että se takaisi tasapuolista kohtelua. Onko se sitä taannut, on taas aivan oma keskustelunsa.
Heidi kirjoitti turhautumisestaan aina uusiin tutkimuksiin ja hän näki pelkässä tutkimisessa vastuunpakoilua. Mielenterveyteen liittyvää tutkimusta onkin tehty hyvin paljon ja kiinnostus aihetta kohtaan on kasvanut entisestään tällä vuosituhannella. Itse koen silti, ettei humanistisesta ja yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta tehtyä tutkimusta ole tehty läheskään tarpeeksi ja toisaalta näiden alojen tutkimustuloksia ei välttämättä hyödynnetä siinä määrin kuin psykotieteiden itsensä tekemää tutkimusta. Tämä voi johtua jo siitäkin, että psykotieteellinen tutkimus tarjoaa usein suoraan yksilön hoitoon kohdistuvaa tietoa siinä missä muunlaiseen tutkimukseen nojaaminen saattaisi vaatia huomattavasti suurempia muutoksia. Tämäkin on kärjistys, sillä eri tieteenalat voivat vaatia myös samankaltaisia muutoksia, kuten työelämän muutosta tai tuloerojen kaventamista. Itse en allekirjoita ajatusta vastuunpakoilusta, vaan koen esimerkiksi itselleni tutuimman tutkimusalan eli historiallisen ja kulttuurisen mielenterveysaiheiden tutkimuksen nimenomaan vastuullisena tutkimuksena. Alan tutkijat tuovat esiin eri tahojen ääniä ja tutkivat juurikin muun muassa Tapion mainitsemia valtasuhteita.
Vallankäyttöön ja keskusteluun liittyen olen tässä kirjeenvaihdossa halunnut korostaa myös sitä, että jos haluamme todella tutkia muun muassa valtasuhteita, on meidän koko ajan oltava tietoisia mistä ryhmästä ihmisiä puhumme. Usein populaarimmassa kirjoituksessa puhutaan potilaista ja psykiatriasta kahtena yhtenäisenä ja samanmielisenä ryhmänä, mikä useimmissa tilanteissa antaa väärän kuvan. Psykiatrista hoitoa saaneet potilaat muodostavat aivan mahdottoman moninaisen ja moniäänisen ryhmän ja vaikka rajaisimme ryhmää vaikkapa ainoastaan osastohoitoa saaneisiin ovat kokemukset silti hyvin erilaisia, mahdollisesti jopa päinvastaisia. Tämä ei tee kenenkään kokemuksesta vähäarvoisempaa, mutta tuo esiin psykiatrisen hoidon tarpeen moninaisuutta ja toisaalta sitä, kuinka erilaista hoitoa on annettu ja vastaanotettu mahdollisesti hyvinkin erilaisiin ihmisen elämän, kehon ja mielen ongelmiin. Aivan samoin on erotettava keistä psykiatreista puhutaan. Siinä missä pienellä joukolla yhdysvaltalaisia psykiatreja ja psykologeja on ollut äärimmäisen suuri valta vaikuttaa diagnostiikan muutoksiin samalla pelaten aivan omanlaistaan valtapeliä, niin aivan erilainen rooli on ollut vaikkapa psykoanalyyttisesti suuntautunutta yksityispraktiikkaa jollain suomalaisella paikkakunnalla pitäneillä psykiatreilla. Haluaisin siis, että kun puhumme asioista, niin olisimme mahdollisimman tarkkoja sen suhteen, että mistä todella puhumme ja keneen viime kädessä viittaamme.
Tapio huomauttaa, että yhteisen päämäärän hakeminen on utopistinen ajatus, sillä yhteiskunnat ovat aina täynnä konflikteja ja eriäviä intressejä. Nimenomaan tästä syystä olenkin peräänkuuluttanut avointa keskustelua ja erilaisten intressien selkeää artikulointia. Mieleen liittyvissä asioissa puhumme syvästi henkilökohtaisista ja potentiaalisesti aivan äärimmäistä kärsimystä aiheuttavista asioista ja siksi en haluaisi jättää asioiden ratkaisua pelkkään asioiden tilan toteamukseen, vaan haluan analysoida niitä pidemmälle ja tätä kautta vastuuttaa niitä tahoja, jotka asioille oikeasti voisivat tehdä jotain – mukaan lukien meidän kaikkien jakama kulttuuri ja sen arvot. Mielenterveysasioista jauhamisesta ei ole mitään hyötyä kenellekään emmekä voi koskaan löytää toimivia ratkaisuja, jos yksi viittaa mielenterveydellä toimintakykyyn, toinen onnellisuuteen, kolmas kärsimyksen puutteeseen ja neljäs ties mihin.
Tässä nyt ihan pikaisesti muutamia ajatuksia. Palataan ja jatketaan!
Ystävällisin terveisin, Annastiina
