Huolestunut vanhempi (Osa 1)

Kirjoittanut

Sami Timimi, MD, 1. helmikuuta 2021

Kääntänyt Heidi Tommila

Mad in America on julkaissut Sami Timimin kirjan Insane Medicine (saatavilla täältä) sarjana ja tämä artikkeli on kirjan luvun 9 ensimmäinen osa. Artikkeli on käännetty käännösohjelmalla ja tämän jälkeen tarkistettu. Alkuperäinen englanninkielinen kirjoitus on luettavissa täältä. Artikkeli käsittelee Relational Awareness Program (RAP) -ohjelmaa ja sitä, kuinka perhesuhteet vahvistuvat ”Emotion WARS” -menetelmän avulla. Seuraavassa osassa hän käsittelee konkreettisia toimia, joita perheet voivat toteuttaa keskinäisten suhteidensa parantamiseksi. Kaikki luvut on arkistoitu tänne.

Edellisessä kirjan luvussa (Treatment traps – Hoidon ansat) esiteltyjä ajatuksia voidaan laajentaa koskemaan myös lapsistaan huolissaan olevien vanhempien auttamista. Kun vanhemmat ovat huolissaan lapsestaan – olipa kyse sitten lapsen käyttäytymisestä, tunnetilasta tai molemmista – suhteen tunteiden intensiteetti kasvaa, mikä aiheuttaa erilaisia ketjureaktioita.

Diagnoosit (kuten ADHD tai autismi) tuovat ahdistuneille vanhemmille tilapäistä helpotusta, mutta ne laittavat alkuun vieraannuttavan prosessin, joka kannustaa lasta ympäröiviä ihmisiä näkemään lapsen sairastuneena tilaan, jonka seurauksena lapsi toimii niiden rajojen ulkopuolella, joita pidetään tavanomaisina.

Vanhemmilla on kuitenkin omat ongelmansa, kun otetaan huomioon, kuinka tarkkaan vanhemmuutta nykyään tarkastellaan. Yksi yleisimmistä asioista, joita kuulemme työskennellessämme vanhempien kanssa lasten ja nuorten mielenterveyspalveluissa, on se, kuinka tuomituiksi he tuntevat itsensä ympäristönsä silmissä, kun heidän lapsensa käyttäytyy huonosti julkisilla paikoilla. On helppo ymmärtää, kuinka diagnoosi voi tarjota väliaikaista helpotusta, kun vanhemman tunne siitä, että häntä pidetään epäonnistuneena vanhempana, muuttuu tunteeksi sankarillisesta vanhemmasta, joka kamppailee vammaisen lapsen kanssa.

Mielestäni vertailu- ja kilpailukulttuurimme on vaikeuttanut vanhempien ja heidän lastensa turvallisuuden ja pätevyyden tunnetta. Epäonnistuminen jonkin odotuksen täyttämisessä (olipa kyseessä sitten lapsi, vanhempi, lapsen suhtautuminen vanhempaansa tai vanhemman suhtautuminen lapseensa) vainoaa elämäämme. On vaikeampaa kuin koskaan olla ”normaali” lapsi tai ”normaali” vanhempi.

Tämä luku ei voi korjata kulttuurista ja poliittista ympäristöä; se voi vain tarjota joitakin pohdintoja siitä, mikä voisi parantaa joidenkin perheiden elämän tiettyjä puolia. En myöskään esitä mallia ”normaalista” perheen toiminnasta, enkä aio saarnata kenellekään siitä, mitä arvoja heidän tulisi noudattaa. Kuten olen jo todennut, lapsen kehityksen mallit ja perhemuodot vaihtelevat ympäri maailmaa.

Tätä lukua ei pidä käyttää tuomitsemaan niitä lukuisia perheitä, jotka elävät eriarvoisuuden, rasismin, seksismin ja kaikkien muiden meihin vaikuttavien syrjinnän muotojen aiheuttaman paineen alla. Se, että isällesi langetetaan pitkä vankeustuomio suhteellisen vähäisestä rikkomuksesta – kuten tapahtuu niin monille mustille miehille Yhdysvaltojen massavankeusideologian puitteissa – aiheuttaa perheelle ja lapsille heijastusvaikutuksia, jotka voivat seurata heitä aikuisuuteen asti. Nämä ongelmat vaativat poliittisia toimia, eivät vain niitä muutamia laimeita vinkkejä, joita esittelen tässä luvussa.

Mielestäni kuulumisen tunne ja tunne siitä, että sinua rakastetaan vain siksi, että olet olemassa, eikä siksi, että tekisit jotain erityistä, johtaa enemmän kuin mikään muu siihen, että lapset kasvavat hyvin ja ovat valmiita aikuisuuden myllerryksiin ja haasteisiin. Voisin tietysti ryhtyä purkamaan, mitkä merkitykset ja indikaattorit vastaavat ”kuulumisen tunnetta”, mutta aloitan tämän luvun toistaiseksi tällä ajatuksella: Mikään tässä luvussa esitetyistä ajatuksista ei ole yhtä tärkeä kuin se, että lapsesi tietää, että rakastat häntä ja iloitset hänen olemassaolostaan, riippumatta siitä, mitä hän tekee tai sanoo, mikä sinua huolestuttaa tai suututtaa.

The Relational Awareness Programme (RAP)

Olen yhdessä joidenkin kollegoideni kanssa kehittänyt lähestymistavan, jota käytämme tällaisten huolestuneiden vanhempien kanssa. Se on diagnoosivapaa lähestymistapa, jota hyödynnetään pääasiassa ryhmämuotoisena. Siihen kutsumme vanhempia ja heidän tukijoitaan, jotka ovat huolissaan lapsesta. Kutsumme tätä lähestymistapaa ”Relational Awareness” -ohjelmaksi eli RAP:ksi. RAP-lähestymistapa sai alun perin inspiraationsa amerikkalaisen psykologin Howard Glasserin ideoista, joka kehitti Nurtured Heart Approachin (NHA). RAP yhdistää NHA:n systeemisiin ja ratkaisukeskeisiin filosofioihin.

Pidän RAP:ia ideoiden ”työkalupakkinä”. Siinä on käsitteitä ja harjoituksia, joita voidaan käyttää joustavasti eri tilanteisiin sopivalla tavalla. Niitä ei ole oikeastaan suunniteltu sovellettaviksi ikään kuin ne olisivat ainoat mahdolliset ”totuudet”. Ihmiset ovat luovempia ja monipuolisempia kuin mikään yksittäinen lähestymistapa voi ottaa huomioon. Sen, mitä haasteita ja mahdollisuuksia heidän elämäänsä sisältyy, voi todella ymmärtää vain he, jotka sitä elävät. Tässä lähestymistavassa jokaisen vanhemman, huoltajan, perheen ja koulun on selvitettävä, mikä on käytännöllistä, hyödyllistä ja mukautettavissa heidän ainutlaatuisiin olosuhteisiinsa. Heille esitetään joukko käsitteitä ja viitekehyksiä, ja he päättävät sitten, voidaanko niitä soveltaa heidän elämäänsä ja miten.

RAP ei ole vanhemmuuden opetus-, vanhempien ohjaus- tai vanhempien koulutusohjelma. Se on pikemminkin taitoihin perustuva ohjelma, jonka tarkoituksena on auttaa hyviä vanhempia selviytymään ”vaativampien” lastensa kanssa. Ohjelmassa ei anneta yksityiskohtaisia ohjeita siitä, mitä vanhempien tulisi tehdä tai mitä heidän ei pitäisi tehdä. RAP tarjoaa käsitteitä ja kysymyksiä, joiden avulla vanhemmat voivat itse miettiä, miten he haluavat edetä, ja soveltaa ideoita omaan tilanteeseensa. Olemme kuitenkin vuosien varrella nähneet innostavia tuloksia, joissa vanhemmat, jotka ovat saaneet ja käyttäneet lapsilleen tarjottuja tukipalveluja jo vuosia, ovat löytäneet jotain uutta suhteestaan lapseensa, josta ovat huolissaan. Tämä on antanut heille vapauden luoda uusia ”nuotteja” ja tarkastella elämäänsä uudesta näkökulmasta.

RAP-mallissa keskitymme vähemmän käyttäytymisen hallintaan – se on täynnä vaaroja vanhemman ja lapsen väliselle suhteelle – ja enemmän positiivisten perhesuhteiden rakentamiseen. Se toimii hyvin kaikenlaisten lasten huoltajien kohdalla, opettajista sijaisvanhempiin. Käytän tässä luvussa termiä ”vanhemmat”, jotta lauseet eivät monimutkaistuisi. Aina kun sana ”vanhemmat” esiintyy, voit korvata sen millä tahansa muulla mahdollisella huoltajalla. Käytännöllisyyssyistä, kun olen käyttänyt yksikköä (kuten ”vanhempi” tai ”lapsi”), se voi viitata myös monikkoon (kuten ”vanhemmat” tai ”lapset”) ja päinvastoin.

Joitakin oletuksia

Seuraavassa on muutamia oletuksia, jotka auttavat luomaan perustan tälle terapeuttiselle filosofialle vanhempien näkökulmasta:

• Vanhempia motivoivat myönteiset aikomukset – apua hakevat vanhemmat ovat ”hyviä vanhempia”; he haluavat nähdä lapsensa tilanteen paranevan.
• Vanhemmille on vaikeaa, kun heidän lapsensa käyttäytyy haastavasti; he tuntevat usein, että heidät tuomitaan ja että kaikilla tuntuu olevan mielipide heistä ja heidän lapsestaan.
• Kaikki hyvät vanhemmat viettävät suurimman osan ajastaan tuntien syyllisyyttä siitä, miten he kasvattavat lastaan – olisiko minun pitänyt tehdä tämä tai jättää tekemättä tuo, olisiko minun pitänyt olla tiukempi tai lempeämpi jne. Oletan, että he jatkavat syyllisyyden tuntemista riippumatta siitä, mitä tapahtuu, kuten kaikki hyvät vanhemmat!
• Ammattilaisilla on jonkin verran akateemista tietoa, josta voi olla apua, mutta kukaan ei tunne lasta paremmin kuin vanhemmat ja muut asiaan liittyvät huoltajat. RAP-filosofia tarjoaa ideoita, ajattelutapoja ja strategioiden viitekehyksen, mutta se ei anna konkreettisia neuvoja siitä, miten niitä tulisi soveltaa käytännössä. Tämä on asia, jonka jokaisen perheen on selvitettävä itse omien tietojensa ja taitojensa pohjalta.
• Mihin tahansa suhteeseen kuuluu määritelmänsä mukaan vähintään kaksi ihmistä, jotka vaikuttavat sen toimintaan. Vaikka vanhemman panos suhteessa lapseen ei olisikaan yhtä vaikuttava kuin lapsen panos, kumpaan suhteen osapuoleen vanhemmat voivat vaikuttaa? Kenen kohdalla voi taata, että muutos on mahdollista? Keskittyminen siihen, mitä sinä vanhempana voit muuttaa, johtaa todennäköisemmin muutoksiin myös suhteessa kuin se, että yrität saada lapsesi muuttumaan.

Seuraavassa on muutamia oletuksia, jotka auttavat luomaan perustan tälle terapeuttiselle ajattelutavalle lapsen näkökulmasta:

• Lapset eivät synny maailmaan kaikki samanlaisina. Tutkimukset osoittavat, että lapsilla on jo elämänsä varhaisimmista hetkistä lähtien temperamentteja, taipumuksia ja eroja siinä, miten he ovat vuorovaikutuksessa maailman kanssa.
• Joillekin lapsille annetaan myöhemmin psykiatrisia ja psykologisia diagnooseja, mutta nämä diagnoosit kertovat vain vähän siitä, mikä voisi olla hyödyllistä juuri kyseiselle lapselle.
• Sen sijaan voimme yksinkertaisesti tunnustaa, että joidenkin lasten tapa olla vuorovaikutuksessa maailman ja ihmisten kanssa, sekä kokea maailmaa ja ihmissuhteita on intensiivisempi kuin useimmilla muilla lapsilla.
• Nämä intensiiviset lapset herättävät yleensä voimakkaita tunneperäisiä reaktioita ympärillään olevissa ihmisissä, kuten turhautumista, vihaa ja huolta.
• Tämä tarkoittaa, että kun useimmille lapsille tavanomaisemmat kasvatus- ja käyttäytymisen hallintatavat – eli vähän seuraamuksia ja palkintoja silloin tällöin – yleensä toimivat, intensiivisempien lasten kohdalla meidän on ehkä ”nostettava tasoa” ja pyrittävä sitouttamaan heitä emotionaalisesti intensiivisemmällä tasolla.
• Näitä lapsia voi ajatella tunteita etsivinä (ei ”huomiota hakevina”). Ilmaisu ”huomiota hakeva” viittaa siihen, että lapset ajattelisivat loogisesti tekojaan; todellisuudessa lapset kuitenkin yleensä vain reagoivat tunteisiinsa ja etsivät tunneperäistä vuorovaikutusta vastauksena näihin tunteisiin.

Perhesuhteiden tanssi

Nyt voimme tarkastella joitakin vanhemman ja lapsen välisten suhteiden tunneperäisiä liikkeelle panevia tekijöitä. Tässä on vielä muutama oletus:

• Tunteet ovat tarttuvia! Meillä on taipumus ”tarttua” niiden tunteisiin, joita lähempänä olemme (tunne- ja maantieteellisessä mielessä). Älä ihmettele, kuinka nopeasti tunne voi levitä muihin perheenjäseniin. Nauru synnyttää naurua, kuten viha synnyttää vihaa.
• Tämän lähestymistavan perusfilosofiana on keskittyä toimivien suhteiden rakentamiseen käyttäytymisen hallitsemisen sijaan. Annetaan niiden tunteiden, joita haluamme enemmän, tulvia esiin ja tarttua meihin. Rakennetaan sietokykyämme ja vastustuskykyämme niitä tunteita kohtaan, joita haluamme vähemmän.
• Käsitteet ”negatiiviset” ja ”positiiviset” tunteet eivät ole täsmällisesti ottaen tarkkoja. Meillä on vain erilaisia tunteita, jotka ovat suunnatun energian muotoja, ja jotka saattavat meidät ”toiminta”-tilaan ”ajattelu”-tilan sijaan.
• Kun vanhemmat pyrkivät selviytymään sellaisten lasten kanssa, jotka käyttäytyvät haastavasti, he etsivät usein strategioita, joilla yrittää hallita tätä haastavaa käyttäytymistä. He saattavat toivoa, että ammattilaiset voisivat kertoa heille, että jos he tekevät ensin A:n ja sitten B:n, käyttäytyminen loppuu. He saattavat pyrkiä siihen, että ei-toivottua käyttäytymistä ei enää esiinny. RAP-filosofia ei kerro, mitä pitäisi tehdä ei-toivotun käyttäytymisen lopettamiseksi – ja siihen on hyvät syyt.
• Yksi ongelma käyttäytymisen hallintaan keskittymisessä on se, että yritykset hallita käyttäytymistä voivat johtaa entistä suurempaan rasitukseen ja jännitteeseen suhteessa lapseen, mikä voi päättyä negatiiviseen kierteeseen, jossa uudet yritykset hallita käyttäytymistä aiheuttavat lisää rasitusta suhteeseen, ja niin edelleen. Mitä enemmän nuori tuntee itsensä vieraantuneeksi tai ”kiusatuksi”, sitä enemmän hän saattaa yrittää puolustautua, sitä vihaisemmaksi hän saattaa tuntea itsensä ja sitä heikommaksi hänen itsetuntonsa muuttuu. Ajan myötä voi muodostua itseään vahvistava negatiivinen kierre.
• Keskittymällä aluksi suhteisiin voit luoda paremman perustan vahvemmille suhteille, joihin sisältyy molemminpuolista arvostusta.
• RAP pyrkii auttamaan luomaan uuden ja toivottavasti miellyttävämmän “relational dancen”.

The Emotion WARS

”Emotion WARS” -konseptin tarkoituksena on auttaa vanhempia ymmärtämään, miten ”perhesuhteiden tanssi” voi muuttua ongelmalliseksi. Sitä voidaan ajatella viitekehyksenä, jonka avulla voidaan ymmärtää, mitä tapahtuu enemmän tiedostamattomalla tasolla.

”W” tarkoittaa vikoja (Wrongs): Emotional WARS -mallin ensimmäinen oletus on, että olemme ohjelmoituja huomaamaan enemmän sitä, mikä menee pieleen, kuin sitä, mikä menee hyvin. Evoluution kannalta selviytymisemme liittyi kykyymme tarkkailla ympäristöämme vaaran merkkien varalta ja reagoida niihin. Koska kyseessä on vaistomainen piirre, se tarkoittaa, että mitä stressaantuneempia olemme, sitä todennäköisemmin aktivoimme tämän vaiston yrittääksemme korjata havaitun ongelman.

Keskittyminen siihen, mikä menee pieleen, tarkoittaa, että riippumatta lisääntyneen stressin syystä, se menettää merkityksensä verrattuna itse stressikokemukseen. Olipa kyseessä sitten taloudelliset vaikeudet, avioliiton ongelmat, koulun aiheuttama jatkuva stressi tai mikä tahansa muu, kun koemme lisääntynyttä stressiä, keskitymme todennäköisemmin siihen, mikä menee pieleen – myös lastemme suhteen. Ajan myötä siitä tulee ikään kuin sisäinen tutka, joka skannaa ympäristöä etsien merkkejä siitä, mikä seuraavaksi menee pieleen, ja jättää usein huomiotta ne asiat, jotka ovat kunnossa.

”A” tarkoittaa kiintymystä: Seuraava perusoletus on, että lapset syntyvät ”tunteita etsivinä” olentoina. Kiintymyssuhteet syntyvät emotionaalisten suhteidemme kautta, ja etsimme emotionaalista energiaa niiltä, joihin olemme kiintyneet. Vauvan maailmassa ei ole olemassa sellaista asiaa kuin hyviä tai huonoja tunteita. Vauvalla ja kasvavalla lapsella on vaistomainen tarve etsiä tunteita, joten mikä tahansa tunne (olipa se rakkautta, huolta tai vihaa), joka heille palautuu vanhemmalta, koetaan jollain tavalla palkitsevana. Jos ajattelet asiaa, et voi saada mielestäsi pois henkilöä, jolle olet vihainen, aivan yhtä lailla kuin henkilöä, johon olet rakastunut.

Tunteellinen energia luo yhteyttä. Tunteellisen energian etsiminen kuvaa paremmin lasten toimintaa kuin huomion hakeminen. Tämä tarkoittaa myös sitä, että lapset tuntevat vanhemman emotionaalisesti paljon paremmin kuin vanhempi koskaan tulee tuntemaan lasta emotionaalisesti. Vanhemmalla on monia asioita, joita hänen on otettava huomioon ja pohdittava. Lapsi oppii vain vaistomaisesti (ei loogisesti), mikä tuo hänelle tunteellista energiaa vanhemmalta.

”R” tarkoittaa suhteita (Relationships): Suhteiden dynamiikka rakentuu näiden perheenjäsenten välisten emotionaalisen energiasiteiden kautta, ja ajan myötä tästä kehittyy dynamiikka – suhteiden tanssi, jossa suhde noudattaa tiettyä ”rytmiä” niin, että kumpikin osapuoli reagoi toiseen ennustettavalla tavalla.

”S” tarkoittaa roolimalleja: Ajan myötä jokainen meistä kehittää rooleja missä tahansa ryhmässä, ja nämä roolit ovat harvoin sellaisia, jotka olemme tietoisesti valinneet. Ne syntyvät suhteiden tanssien kokonaisuudesta, joka ”vakiintuu” tiettyyn tunnistettavaan kaavaan, jonka kaikki ryhmän jäsenet (usein tiedostamattaan) tunnistavat. Esimerkiksi on hyvin tunnettu ilmiö, että jos sinulla on kumppani, toinen teistä päätyy huolehtimaan siivoamisesta, toinen taas laskujen hoitamisesta tai lasten auttamisesta aamulla ja niin edelleen. Monet huomaavat sitten, että vaikka haluaisivatkin roolien vaihtuvan, se ei tunnu ”oikealta”, kun niin tapahtuu.

Esimerkiksi, jos olet se, joka huolehtii kodin siisteydestä ja toivot, että myös kumppanisi tekisi samoin, niin kun hän tekee sen, hän ei jostain syystä tunnu koskaan pystyvän tekemään sitä oikealla tavalla, ja siksi joudut tekemään sen uudelleen omien vaatimustesi mukaisesti! Tämä on vähän kuin jokaisella perheenjäsenellä olisi ”käsikirjoitus”, jota he noudattavat ja joka määrittelee heidän roolinsa, ja jos joku perheenjäsen esittää uuden käsikirjoituksen, joka muuttaa hänen tavanomaista rooliaan, se hämmentää kaikkia muita, koska se ei tunnu ”luonnolliselta”.

Siksi muilta perheenjäseniltä lähtee voimakas ja yleensä tunnistamaton emotionaalinen vaikutus, joka työntää jokaisen, joka poikkeaa ”käsikirjoituksesta”, takaisin kohti sitä käsikirjoitusta, jonka kaikki tunnistavat – takaisin tavalliseen perhesuhteiden tanssiin. Jos lapsi on esimerkiksi ”häirikön” roolissa, perheenjäsenet olettavat usein, että tämä lapsi on jollain tavalla mukana aina, kun ongelmia ilmenee, ja lapsi vakiintuu tähän rooliin ja odottaa sitä myös itseltään.

Emotion WARS käyttää siis viitekehystä, jonka mukaan kehitämme perhesuhteiden tanssin emotionaalisen energiavirtauksen kautta; missä se on voimakkainta, sitä kyseinen suhde ”oppii” – tästä tulee heidän suhteiden tanssinsa. Kun stressi kasvaa, huomiota kiinnitetään eniten siihen, mikä menee pieleen. Ajan myötä ihmisryhmä kehittää joukon suhteiden tansseja, joista tulee ”perheen käsikirjoitus” eli perhesuhteiden tanssi.

Kun perheessä on lapsi, jonka käyttäytyminen on (vanhemmille) haastavaa, perheen suhdetanssi on saattanut ajan myötä vakiintua malliin, jossa tämä on lapsen rooli perheen käsikirjoituksessa. Vaikka kaikki haluavat ja yrittävät muuttaa tilannetta, se palautuu jotenkin (näiden tunnevirtausten voimasta) huolimatta kaikkien parhaista aikomuksista yhä uudelleen tähän käsikirjoitukseen.

Lapsesi portfolio

Kuvittele, että laadit kuvitteellisen portfolion siitä, millainen haluaisit lapsesi olevan viiden vuoden kuluttua. Esitä nyt itsellesi seuraavat kysymykset ja katso, mitä vastauksia saat:

• Mitä haluaisit nähdä tässä portfoliossa?
• Mitkä ominaisuudet tai arvot toivoisit houkuttelevan hänen tunne-energiaansa?
• Miten haluaisit hänen käyttäytyvän?
• Arvioi näitä käyttäytymismalleja, ominaisuuksia ja arvoja asteikolla 1–10 sen mukaan, kuinka paljon hän osoittaa niitä tällä hetkellä, jossa 1 tarkoittaa ”ei ollenkaan” ja 10 ”aina”. Mitkä näistä käyttäytymismalleista tai ominaisuuksista hänellä on jo eniten?
• Miten huomasit tämän?
• Milloin näit heidän tekevän näin?
• Kuinka paljon emotionaalista energiaa osoitit heille, kun he käyttäytyivät toivotusti, vaikka se olisi kestänyt vain hyvin lyhyen hetken?
• Miten voisit huomata ja osoittaa emotionaalista energiaa pienillekin esimerkeille näistä käyttäytymismalleista tai ominaisuuksista, kun näet niitä?
• Mitä muuta voisit tehdä auttaaksesi nostamaan yhtä näistä pisteistä 0,5:llä?

Robottivanhempi

Lasten lempilelu voi olla ihminen, kuten joku perheenjäsen. Siinä on jotain hyvin tyydyttävää, kun pystyy “leikkimään” ihmisiellä, joka tekee itsenäisiä valintoja ja jolla on omat aikomuksensa, ja saamaan hänet reagoimaan tavalla, josta tiedät, ettei hän halua reagoida niin itsekään – olipa kyse sitten hänen ärsyttämisestä tai siitä, että saat hänet suostumaan esittämääsi vaatimukseen.

Kuvittele, että vanhempana olet kuin lelurobotti, jossa on paljon painikkeita. Kun painat mitä tahansa painiketta, robotti (sinä, vanhempi) herää eloon ja alkaa tehdä mielenkiintoisia asioita, kun olet tunnekuohussa. Lapset ovat jo kauan sitten selvittäneet, miten sinun painikkeesi toimivat. Kysy nyt itseltäsi:

• Mitä he tekevät, jotta saavat painettua painikkeitasi? Miten he saavat sinut kiihtymään emotionaalisesti?
• Mitkä lapsesi käyttäytymismallit tai ominaisuudet saavat sinut reagoimaan tällä tavalla?
• Ovatko nämä painikkeet sellaisia, joiden toiminnan haluaisit lopettaa – toisin sanoen painikkeita, jotka herättävät tunteita, joita et mieluummin kokisi – vai ovatko ne painikkeita, jotka haluat säilyttää – sellaisia, jotka herättävät sinussa tunteita, joista pidät?
• Jos haluat, että jokin tällainen painike lakkaa toimimasta, mitä saattaisi tapahtua, jos yrität olla reagoimatta, kun sitä painetaan? Pystytkö käsittelemään tunteitasi, kun ne yrittävät entistä kovemmin saada kyseisen painikkeen toimimaan uudelleen? Pystytkö hallitsemaan tilanteen, jossa joudut hallitsemaan riskejä, ilman että kulutat emotionaalista energiaa?
• Haluaisitko vahvistaa painikkeita, jotka herättävät sinussa miellyttäviä tunteita? Haluaisitko lisää tällaisia painikkeita? Voitko antaa pisteet asteikolla 1–10 sille, kuinka usein havaitset näitä ”miellyttäviä” painikkeita (1 = ei koskaan, 10 = koko ajan)? Mitä voisit tehdä nostaaksesi pisteitäsi 0,5:llä minkä tahansa näistä ”miellyttävistä” painikkeista kohdalla?

***

Mad in America, kuten myös Mad in Finland -sivuilla on monenlaisten kirjoittajien blogeja. Niiden tarkoituksena on toimia julkisena foorumina keskustelulle psykiatriasta, mielenterveydestä ja niihin liittyvistä teemoista. Esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia. 

Sami Timimi, MD

Tohtori Sami Timimi on brittiläinen psykiatri, psykoterapeutti ja kirjailija, joka kirjoittaa kriittisestä psykiatrisesta näkökulmasta mielenterveyteen ja lapsuuteen liittyvistä aiheista. Hänen uusin kirjansa on Searching for Normal. Lisätietoja hänestä löytyy osoitteesta www.samitimimi.co.uk

Artikkelin pääkuva liza popova Pixabaystä