Minä ja neitoni

0
260

Neitoni. Hah, tunsin, ettei sillä ollut painoarvoa enää, kutsua lammenheijastuksien takaa omaa partneria. Minä tunsin jo peilikuvani. Eteisen peili oli kunnossa, ainakin mikä siellä näkyi, oli ihan tyydyttävää. Otin klassisen juomani ja keskityin. Kulaus kulaukselta join tuota maailman makeinta nektaria, raakana.

Kulaus kulauksen jälkeen tunsin, miten kurkussani porisevan kuumaksi muuttuva drinkki sai minut miltei hirnumaan! Hevoset laukkasivat, yksi niistä koputti oveamme ja loput ikkunoita. Kopina ja laukka, naapurini Maukka. Näin minä sen sisäistäisin, tai jotenkin tasapainoisesti en haluaisi ulkoistaa tai sisäistää mitään. Silitin itseäni päälaelleni, taputin hellästi.

Joka kerta kun katsoin peiliin, näin siellä jotain varsin tuttua, mutta jos näkisin siellä jotain mikä on minua, en pystyisi sanoa tuntevani näkyni.

Onhan tässä nyt aikoja eletty. Puhuin ja ajattelin kuin 30-luvusta nostalgisoiva nuoruuteensa palannut pirtsakka mummu. Ryhtini oli samanlainen.

Kuljin kohti tummaa sumua, jossain päin Ranskan valtateitä. Minä olin ottanut toisen pullon siirappia mukaan, join sen. Kupliva kaamos, hihkaisin. Kysymysmerkkejä leijui ilmassa. Kohmeinen kiinnostus alkoi ottaa muotoa. Sein uurteet, kurvit, pyöreät chakrat, sen muistamattomuus – ah – se tunne maailman päälaella.

Revin riekaleiksi höyhentyynyä, kun paine veti minua kohti kaakkoa. Tunsin, miten kaakkoon vedetyt nupit tiivistivät minua metallista reunaa kohti. Paine muutti minut letuksi, joka hyppäsi ilmaan tanssin yhteydessä. Kilautin helinäkellokenkiäni yhteen ja kuulin miten taivaiden kuoro resonoi saman tunnetilan olemuksien fuusiossa.

Pelkäsin – tunsin elämäni olevan kuin rikkaruoho lapsuuden perunamaalla – yhtä irtaantunut omien käsieni vuoksi, vain viiden sentin kappalepalkalla, siis jos revin kaksikymmentä rikkakasvia, sain lopulta euron.

-Kuka vittu sä olet? Kysyi naisen ääni

-Minä olen taivaiden sointu, tai oikeastaan oikeastaan tir tir satun olemaan mäyrä.

-Sä oot nyt bussissa, ja sä oot repiny sanomalehteä, käyttäytyny todella häiriköivästi hyppiny ilmassa ja saanu samalla mustelmiakin.

Mietin, että kai täällä on oltava joku ratkaisu, jos tällainen ääni puhuu minulle näin läpimurtoa ennustavia lauseita.

-Sä olet keksijä, rouva naisen ääni.

-En ole, sä oot joku nisti sen sijaan.

Minua mietitytti. Miksi hän kutsui minua sanalla, jonka olen kuullut niin monesti?

En tiennyt mihin suuntaan kadota. En tiennyt, miten hypätä. Nousin mutta iskin pääni kattoon. Yritin huutaa mutten saanut suustani sanaakaan, löin ja raivosin, enkä saanut kaikua.

-Vitun hullu! Päästä irti, sut täytyy hommata osastolle jos oot noin sekasin.

Niin sekaisin mä kai olinkin. Pitkän aikaa vaeltelin, iskin naamaani ja käsiäni ympäriinsä, kurkkuni oli karhea huutamisesta.

Tuska otti valtaa minusta, enkä nähnyt syytä vastustaa pitempään itseäni.

Joululaulut soivat, nuoret neidot veivät minut uudelleen tanssimaan, kavahtivat lattialla olevia kristallivuoria, uudelleen kulkien siksakkia, huokaisten kristallivuorten kohdalla.

Muistin lapsuuden loppukesät, vanhankaltaisella pakanasuolla, missä heitin kuplivaan pataan koiranruokaa. Joku nauroi.

Minä vaelsin kammottavan tuoksuisen metsikön läpi. Kuolleita kauriinruhoja makasi kaikkialla. Halusin kostaa, kostaa kaiken minkä voi kohdistaa elämää vastaan.

Oletetun uhkan minimoiminen oli noussut pääprioriteetiksi. Nämä haamut sen sijaan todella tunkeilivat ympärilläni. Täällä on miehille pukupakko!

Luulin olevani alasti, vaikka minulla oli sairaalavaatteet päälläni, minä silti leijuin, vaikka olin lepositeissä.

En erehdy enää. En tee tuota samaa kaavaa muutamaa kertaa enempää. Olen päättänyt kiertää tämän kuun kolme kertaa ympäri, olen päättänyt rohkaista näitä lammaslaumoja kohti maailman loppulausahduksia. Ne eivät ole minulle hyväksi, sillä muistan, miten isäni löi minua punaisien saappaiden kantakärjellä kasvoihin kuin olisin ollut helvetin oma.

-kiitos Isä…

En tahtonut enää vaikuttaa niin kuin he, jotka olivat tuhon omat. Siksi kiitin, uudelleen ja uudelleen, koska janosin… Vettä.

Olemassaolomme ydinohjukset, minne te olette karkeakarvaisesti asettaneet telttakankaanne… Partioleirillä? Me yhdessä viritimme narut, otimme vaatteeni kuivumaan, sillä minä itse olin muiden yllyttämänä hypännyt veteen. He arvostivat minua.

Vettä sain juodakseni, niin paljon kuin halusin, vaikka keskellä yötä, kun kaikki nukkuivat. Teltassa oli tunkkaisen kuuma.

Minä halusin uida. Menin vedenäärelle ja sukelsin. Tahtoni oli saavuttaa maan pinta, päästä aivan syvyyksiin. Voima tarttui minuun, ja kun yhä syvemmälle laskeuduin, huomasin tulevani lähemmäksi totista totta.

En jaksanut vastustaa, sillä se olisi vain todennut minut vihollisekseen. Yksin olisin siis tunteiden vallassa huutanut. En tahtonut enää.

-Anteeksi…

Ei ollut enää järkeä valloittaa näitä samoja korkeuksia yhä uudestaan. Se vain sai minut voimaan pahoin, niin surkeaan kuntoon itseni jätin omalla pelleilylläni, etten enää tajunnut.

Minut päästettiin omaan huoneeseen. En vastustanut enää.

Virheitä sataa. Niitä tulee niin että kärvistelyni ihmisenä tuntuu olevani viimeinen asia mihin haluaisin palata. Miten kuntoutuisin, kun elämäni on ajautunut niin vakavasti ahdistuksen puolelle, etten enää haluaisi kerätä maan pinnalta ruhoni palasia.

Olin nähnyt liikaa. Liialliset ääripäät herättivät jotain todella erilaista. Minulla on kiire päästä eteenpäin, juuri siihen maahan, jossa aina olin nähnyt kaikkia mahdollisia ääripäitä, jotka sulautuivat yhdessä taivaiden kannella euforiaksi, joka ei koskaan kadonnut.

En jaksa enää sanoa olevani turta, tahdoin vain sanoa sanan, niin että paranen.

Olenko silloin käynyt läpi kaiken? Mitä teen, kun olen vihdoin asettunut?

Asetuin istumaan. Kävi niin kuin on aina käynyt – Ei mitään.

En halunnut enää huutaa, niin kuin olin huutanut bussissa. En tahtonut olla sekaisin, niin kuin monesti ennen olin halunnut. En kohottaa veistä, tai itkeä.

Olin kohdannut pohjan. Minä, kaksin mustan linssin kanssa. Pieni katse, ja olin valmis. Linssi murskautui rikki. Niin murskaksi se meni, ettei sen hileet satuttaneet silmiäni.

Se aika, kun olimme yhtä. Yhdenkaltaisia, symbioosissa. Tahdoinko todella kääntyä sinun puoleesi veli? Sillä näin vaikeata se todella oli.

Tervehdys.

Minä olen vihannut sinua niin kauan.

Niin minäkin itseäni, veli.

Tunteesi eivät vaikuta minun suhtautumiseeni sinua kohtaan. Olet mutaa, olet ainoastaan kaiku.

Mutta kaikki mitä tarvitset, on minulla.

Niin, mutten myönnä sitä, siten ei minun tarvitse tiedostaa sitä.

Lähde vetämään!

Noinko helposti luovutat? Sanoi veljeni, ja hän nauroi.

Noin helpostiko minä lopettaisin alitajuntaiset homofantasiasi?

Silloin veljeni yritti ottaa minusta kiinni, suoraan sisuksiin, kaikkiin vanhoihin muistovyyhteihin. Hän huusi kuin syksyn myrskyävät lehdet, ja flunssainen isku iski minua suolistooni, jota puri pakkanen, jota puri koira.

-Minä olen sinun isäsi, en sinun veljesi. Minä nostan itseni taivaisiin, kun sinä raiskaat itseäsi!

-Niin sinä luulet, veljeni, niin sinä luulet, paskainen peilikuvani.

Minä huusin kuin liekkien raivoisan polttava kimeän korkea tärykalvot rikkova sävel. Ja minä valloitin itseni, kielsin peilikuvani ja rakastuin.

Sanoin uudella voimalla näin

-Sinulla ei ole varaa torua heitä, jotka ovat sinulle antaneet levon, rahan, opetuksia, koulutuksen ja sielun!

-Minullahan on! Minä olen sinun yläpuolellasi, koska minä olen repinyt juuret, asettanut itseni maailman pinnalle, jykevään lukitukseen. Olen täydellinen kaikkivaltias! Minä sivelen itseäni kultahuiskulla

-Kultasi on säälistä tehtyä!

-Sitten minä juon parhainta nektaria.

-Juomasi on saanut makunsa homeesta ja sisällön mudasta.

-Sitten minä kuuntelen kaunista laulua!

-Kuulosi on puutunut siitä viimeisen helvetin pataarummutuksesta, eikä sinulla ole käsitystä kauneudesta.

Minä huomasin, ettei peilikuvani, veljeni kanssa kiistelemiseen kannata käyttää aikaa. Sain vain oloni hirveän tukalaksi.

Olin tukkoinen, ja jälleen sairaanhoitajan mukaan tuijotin vain seinää, hiljalleen nousten ylös harhojen kaamoksesta. Kansojen ote alitajuntaani herätti minun nälkäni, mutta ruokailuaikaan oli vielä monta tuntia.

Kaikki käytävillä haparoivat sielut olivat täysin kadoksissa, silti kiinnitettyjä maan pintaan kuin kultaisen ankkurin avulla. Tämä maailma oli heille se ainoa, minkä he pystyivät käsittämään, piirtämään kankaalle hiilenpalasella, joita löytyi mielen pohjasta, sieltä mistä me kaikki tulemme, noustaksemme luolasta auringonpoltteen uhreiksi.

Minä, juuri minä, olen se aspekti elämästä, joka merkitsee kankaan ääriviivat toisiinsa, toiset hyljäten, tosset kooten kasaan kuin vitsakimppu. Murhaan ryhtyivät harvat, mutta jos ryhtyivät, heille annettiin puinen sydän ja elohopeasta aivot.

Kun lepakot työntyivät esiin pimeyden syvyyksistä, minä tottelin vaistoani, ja raatelin puhekupliani siirapin kovettaman syanidiulottuvuuden monikansallista allergiaa.

Olin kauan juossut kehää, omassa huoneessani unelmoiden tyhjyydestä ja täydellisyydestä.

Suku tuli pienin pisaroin lukitusta panssarilasiovesta sisään, tuumasi, taputti, lauloi, lainasi raamattua, suklaata ja tupakkaa. Sitten panssariovi sulkeutui. Itku siinä tuli, kun lappu toisensa jälkeen painettiin ilmoitustaululle. Numeroita, ideoita, toteutuksia, kuntoutusmahdollisuuksia, ahdistuksenhallintakeinoja, kellonaikoja. Ne sentään pölyttyivät ja irtosivat ajan kanssa. Minä tuskin edes mätänin.

Minä olin kirstu, jonne heitettiin kultakruunuja ja jumalten miekkoja. Kolikot kerääntyivät, taidot karttuivat. Pari teennäistä kaveria istui vieressä, aika sulatettiin muotteihin, höyhenistä tehtiiin kokemuspisteitä, helvetti avattiin avonaisen sydämen vierestä, kirnumaito tyhjennettiin aavikolle. Nostalgiset kipukohtaukset todella sattuivat.

Meistä jokainen tanssi jäätiköllä, meistä jokainen tappoi lehmiä, otti maasta pyöreitä lehmännahkoja. Sukupuolia vaihdettiin, mustia ja valkoisia ritareita pelättiin, kun taitoa oli vasta normaalin kansalaisen verran.

Pelin maailma vei mukanaan. Sinne päästettiin elämä irralleen leijumaan, odottamaan karttuvaa ikää.

Eräänä päivänä osastolle saapui mimmi. Minä menin katsomaan, ja minä todella muistin hänet. Tuo neito oli juuri hän, johon törmäsin, oli pinnoittautunut seinille, lattiaan ja kattoon. Raakile-omenat työntyivät läpi pinnoista, kimaltaen häikäisevästi, niin että silmiini jäi jälki.

Hän puhui minulle sanoin – Anna minulle rauha, sillä tulin näkemään sinua. Minä saatoin olla törkeä, mutta sinä pyyhit pölyt hiuksistani, niin että vajosin asfaltin läpi, kun pomppulinnassa hypätäkseni suurin odotuksin kirva-armeijan puolesta muurahaisia vastaan tappelemaan. Minun on pakko nyt vain suoriutua siitä oletuksesta, etten ole enää ihminen niin suurella konstraktilla, kuin olin sinä päivänä, kun tuomion vasara räjäytti oikean nimeni kaarteet ja uurteet läpi kuoleman maljassa kehää kiertämään.

Alla mutainen maa, minä, sinun vuoksesi, kävelin ja kävelin, muistojeni tulvan raiskaamassa maaperässä. Perunat kaivautuivat esiin, kiljuivat ja rääkyivät, änkyttivät ikään kuin. Niiden lait olivat varastettuja, sillä sinä olit sytyttänyt sydämeni. Sinä todella olit suututtanut liekehtivän meren, jonka epävireiset huudot rakastivat minua enemmän kuin sinun kuollutta varjoasi.

Se tyttö, jonka lihakseen laitettiin antipsykootti-injektio, valui pois katosta ja seiniltä. Pallon muodossa hän vieri inhottavaa ääntä pitäen kohti leposide-eristystä. Sieltä kuului kaikuvaa kuminaa monen yön ajan.

Minä nukuin syvää ja kaunista unta, kun hädänkärsimyksen lamput välillä välkähtelivät sen mukaan, miten maan sisus herätti uinuvan kansan kaamoksen lähenevään voimaan.

Minä odotin ja odotin että neito saapuisi pois sieltä mihin hän oli itsensä hukuttanut.

Eräänä päivänä telakointiasema jyrähti. Elohopeakaasua levisi käytävään ja sotapasuunat soivat. Kärsinyt ja kalpea naisolento saapui paikalle. Hänen voihkeensa viilsi rintaani. Niin suuresti, etten kyennyt sanoa halaistua sanaa.

Silti vatsastani irtosi kupla, joka sanoi: “Hei”. Silloin kalpea nainen kääntyi, ja hänen kiiltävän mustat silmänsä kiiluivat mystistä valoa. Valo kaartui, otti pohjalta mukaan hiekanjyväsen, viskasi mustan homeen syntypaikkaan kalliolohkareen ja yskin, yskin.

 

JAA
Edellinen artikkeliKirjepostia 21.8.2019
Seuraava artikkeliPostia Annastiinalle 26.8.2019
Olen 23-vuotias ammattimuusikko, joka aloittaa piakkoin puutarhuriopinnot. Kirjoittaminen kuitenkin vahvin osaamisalue. Olen harras hengellisyys-ihminen, oman elämän askeetti.

JÄTÄ VASTAUS