Kirjoittanut Rob Wipon 15. marraskuuta 2025
Kääntänyt Heidi Tommila
Artikkeli on julkaistu alun perin Mad in America -sivustolla. Se on käännetty käännösohjelmalla ja tämän jälkeen tarkistettu. Alkuperäinen englanninkielinen kirjoitus on luettavissa täältä.
Kääntäjän huomio: Kannattaa lukea myös Sandra Steingardin huomiot tutkimukseen liittyen tämän artikkelin loppupuolella sekä Robert Whitakerin kommentti tutkimukseen täältä.
Hoito-ohjeet tukevat yleensä psykoosilääkkeiden käytön lopettamista potilailla, joilla on diagnosoitu ”ensimmäinen psykoosijakso”, yhden tai kahden vuoden jälkeen niiden aloittamisesta, mutta näiden ohjeiden mukaan tulisi myös ehkäistä psykoosin uusiutumista. Tämän seurauksena ohjeet johtavat usein siihen, että ensimmäisen psykoosijakson potilaita hoidetaan psykoosilääkkeillä toistaiseksi, koska lääkkeiden käytön lopettaminen liittyy lisääntyneeseen uusiutumisen riskiin. Useissa pitkäaikaisissa tutkimuksissa on kuitenkin raportoitu korkeampia toipumisasteita ensimmäisen psykoosijakson (FEP) potilailla, jotka eivät käytä psykoosilääkkeitä, mikä on johtanut ainakin muutamiin pyrkimyksiin arvioida tuetun lääkityksen asteittaisen vähentämisen riskejä ja hyötyjä, erityisesti ensimmäisen psykoosijakson potilasryhmissä.
Äskettäin JAMA Psychiatry -lehdessä julkaistu tutkimus, joka koski Alankomaissa tehtyä satunnaistettua kliinistä tutkimusta 347 ensimmäisen psykoosijakson potilaalla, vahvistaa näyttöä tällaisen lääkityksen vähentämisen tuen tarjoamisesta. Neljän vuoden seurannan päättyessä ”lääkityksen vähentämis- tai lopettamisryhmässä” (DRD) olevilla potilailla oli parempi toimintakyky ja lievemmät psykoosioireet verrattuna tavanomaista hoitoa saaneeseen ryhmään.
”Lyhyellä aikavälillä [DRD-ryhmän] potilailla oli suurempi uusiutumisen riski ja heikompi elämänlaatu”, tutkijat kirjoittivat. ”Kolmannesta vuodesta lähtien DRD-ryhmässä havaittiin tutkijoiden arvioimana parempi toimintakyky, ja oireiden vakavuudessa näkyi samanlainen suuntaus.”
Tämä tapahtui kuitenkin huolimatta siitä, että psykoosilääkkeiden ”keskimääräinen päivittäinen annos” oli molemmissa ryhmissä sama ensimmäisestä neljänteen vuoteen asti, eli 4 mg:n olantsapiinia vastaava annos. Tämän perusteella tutkijat päättelivät, että annoksen asteittaisen vähentämisen ryhmän ”parempi pitkän aikavälin toimintakyky” ”saattoi kertoa tuetusta annoksen vähentämisestä saadusta oppimiskokemuksesta pikemminkin kuin suorista lääkevaikutuksista.”
Tutkijat totesivat, että heidän tuloksensa olivat jossain määrin samankaltaisia kuin aiemmassa, Lex Wunderinkin Alankomaissa toteuttamassa lääkkeiden lopettamista koskevassa satunnaistetussa kontrolloidussa tutkimuksessa. Hän jakoi satunnaisesti 128 potilasta, jotka olivat toipuneet ensimmäisestä psykoosijaksoistaan, joko tavanomaiseen psykoosilääkehoitoon tai lääkityksen asteittaiseen vähentämisohjelmaan. Vaikka relapsien esiintyvyys oli suurempi lääkityksen vähentämisryhmässä ensimmäisen vuoden aikana, seitsemän vuoden kuluttua toipumisaste oli yli kaksinkertainen niillä, jotka olivat kuuluneet lääkityksen vähentämisryhmään (40 % verrattuna 18 %), ja kumulatiivinen uusiutumisaste oli hieman korkeampi lääkitystä jatkaneessa ryhmässä.
Tässä tuoreessa tutkimuksessa tutkijat totesivat, että ensimmäisen psykoosijakson läpikäyneiden potilaiden lääkkeiden lopettamisyritysten tutkiminen on tärkeää, koska valtaosa potilaista inhoaa psykoosilääkkeiden haittavaikutuksia niin paljon, että 70 % lopettaa lääkkeiden käytön ensimmäisen vuoden aikana, usein ilman psykiatrin tukea. Esimerkiksi yhdessä lääkkeiden haittavaikutuksia koskevassa tutkimuksessa käyttäjät kertoivat ”kamppailevansa päivittäisen toimintakykynsä ylläpitämisessä haittavaikutusten vuoksi… painonnousu, uneliaisuus, krooninen ripuli, sekavuus, huimaus, tunteettomuus, tahdonvoiman menetys” ja niin edelleen.
Aivan kuten Wunderinkin tutkimuksessa, tähän tutkimukseen osallistuneet 347 ensikertalaista potilasta olivat olleet vakaassa tilassa psykoosilääkityksen avulla kolmesta kuuteen kuukautta, joten kyseessä oli tutkimus vapaaehtoisista potilaista, jotka olivat aluksi reagoineet hyvin psykoosilääkkeeseen. DRD-ryhmään osoitetuille 168 henkilölle annettiin ohjeet kuuden kuukauden hyperboliseen annoksen vähentämiseen, ja heitä kannustettiin osallistumaan yhteistyöhön perustuvaan annoksen vähentämisprosessiin, jonka tavoitteena oli annoksen pienentäminen vähintään 25 prosentilla ja jonka aikana annosta vähennettiin joko nollaan tai oireiden palaamiseen asti. Ylläpitoryhmään kuuluneet 179 henkilöä jatkoivat lääkkeen käyttöä, ja heidän lähtöannostaan vähennettiin enintään 25 %.
Tämä interventio kesti kuusi kuukautta, ja sen päätyttyä 66 % DRD-ryhmän jäsenistä oli lopettanut lääkityksen kokonaan, ja tämän ryhmän keskimääräinen päivittäinen annos oli laskenut olantsapiiniekvivalenttina mitattuna 9 mg:sta 3,8 mg:aan. Ylläpitoryhmasta kuitenkin 27 % rikkoi tutkimusprotokollaa ja oli lopettanut psykoosilääkkeiden käytön kokonaan, ja lisäksi 12 % oli vähentänyt annostaan enemmän kuin protokollassa määritelty enimmäisvähennys. Tämän seurauksena myös ylläpitoryhmässä keskimääräinen päivittäinen annos laski – olantsapiiniekvivalenttina 9 mg:sta 6,9 mg:aan.
Tämän kuuden kuukauden intervention päättyessä ryhmien välillä oli vain vähän eroa eri tulosmittareissa, mukaan lukien relapsit. Ylläpitoryhmässä raportoitiin hieman parempi elämänlaatu (EuroQOL-kyselylomakkeen perusteella), mutta muuten ryhmiä oli vaikea erottaa toisistaan. Kummassakin ryhmässä alle 20 % potilaista sai relapsin intervention aikana.
Intervention jälkeen tutkijat tekivät seuranta-arvioinnin vuoden kuluttua (kuusi kuukautta intervention päättymisen jälkeen) ja sen jälkeen vuosittain vielä kolmen vuoden ajan. Tämän 42 kuukauden seurannan aikana monet DRD-ryhmän jäsenet, jotka olivat lopettaneet lääkityksen, aloittivat sen uudelleen pienillä annoksilla, kun taas monet ylläpitoryhmästä pienensivät annostaan. Tämän seurauksena ensimmäisen vuoden loppuun mennessä lääkityksen käyttö oli samanlaista molemmissa ryhmissä (olantsapiinin keskimääräinen päivittäinen ekvivalentti noin 5 mg), ja lääkityksen käyttö pysyi molemmissa ryhmissä suunnilleen samalla tasolla seuraavien kolmen vuoden ajan.
Tästä annosten samankaltaisuudesta huolimatta ryhmien tulokset vaihtelivat ajan myötä, mikä herättää kysymyksen, miksi näin oli.
Neljän vuoden tulokset
Tutkimuksen ensisijaisena tulosmittarina oli potilaan itse arvioima toimintakyky, jota mitattiin Maailman terveysjärjestön vammaisuuden arviointiasteikolla (Disability Assessment Schedule). Tutkijat eivät havainneet merkitseviä eroja ryhmien välillä missään vaiheessa nelivuotisen tutkimuksen aikana. Joissakin toissijaisissa tulosmittareissa ilmeni kuitenkin merkitseviä eroja.
Kuten edellä mainittiin, ylläpitoryhmässä raportoitiin parempi elämänlaatu kuuden kuukauden interventiojakson päättyessä. Yhden vuoden kuluttua relapsien määrä ylläpitoryhmässä oli alhaisempi kuin DRD-ryhmässä (22 % vs. 40 %). Nämä olivat kaksi keskeistä seikkaa, jotka viittasivat ylläpitoryhmässä alkuvaiheessa saavutettuun parempaan tulokseen. Elämänlaatu oli tasoittunut molemmissa ryhmissä ensimmäisen vuoden loppuun mennessä ja pysyi samana loppuseurannan ajan, ja neljän vuoden lopussa kumulatiivinen uusiutumisaste oli itse asiassa hieman korkeampi ylläpitohoitoon satunnaistetuilla potilailla. Vakavat haittatapahtumat olivat samanlaisia molemmissa ryhmissä nelivuotisen tutkimuksen aikana, vaikka DRD-ryhmässä tapahtui kolme itsemurhaa ja toisessa ryhmässä 1.
Merkittävää kuitenkin oli, että kahden vuoden kuluttua ryhmien tulokset alkoivat erota toisistaan asteikoilla, joilla mitattiin toiminnallisia tuloksia ja psykoottisia oireita (Global Assessment of Functioning ja PANSS). Kolmannen ja neljännen vuoden arvioinneissa DRD-ryhmälla oli paremmat toiminnalliset tulokset ja paremmat PANSS-pisteet kuin ylläpitohoitoryhmä. Vaikka näiden kahden asteikon kokonaiserot eivät olleet suuria, erot olivat johdonmukaisia ja kasvusuuntaisia. (Katso alla olevat GAF- ja PANSS-kaaviot. Oranssit pisteet edustavat DRD-ryhmää ja siniset pisteet ylläpitohoitoryhmää.)
Tämä tulos on jossain määrin yhdenmukainen Wunderinkin satunnaistetun annoksen vähentämistä koskevan tutkimuksen kanssa, sillä siinä havaittiin paremmat pitkän aikavälin tulokset niillä, jotka oli satunnaistettu tutkimuksen annoksen vähentämisryhmään. Wunderinkin vuoden 2013 raportin avulla voitiin kuitenkin laskea myös seitsemän vuoden kuluttua lääkityksestä vieroitettujen tai hyvin pienelle annokselle siirtyneiden potilaiden toipumisasteet verrattuna tavanomaisella annoksella olleisiin potilaisiin riippumatta siitä, mihin satunnaistamisryhmään he olivat kuuluneet, ja tässä vertailussa lääkityksen vaikutus oli vieläkin voimakkaampi. Toipumisaste lääkityksestä vieroitettujen tai pienellä annoksella olleiden ryhmässä oli 53 % verrattuna 17 %:iin tavanomaisella annoksella olleiden ryhmässä.
Tämän uusimman tutkimuksen tekijät eivät ole vielä käyneet läpi aineistoaan selvittääkseen, onko tällaisia pitkäaikaisia lääkevaikutuksia kun verrataan pitkäaikaisen lääkityksen käytön tuloksia riippumatta potilaiden alkuperäisestä satunnaistamisryhmästä. Satunnaistettujen ryhmien tuloksia vertailtaessa molempien ryhmien keskimääräinen päivittäinen annos oli kuitenkin käytännössä sama ensimmäisen vuoden lopussa ja pysyi samana seuraavien kolmen vuoden ajan, joten tässä tutkimuksessa ei näy suoria lääkevaikutuksia. Tämä sai tutkijat pohtimaan keskustelussa, että ryhmien GAF- ja PANSS-pisteiden ero kolmen ja neljän vuoden kuluttua ”saattaa heijastaa oppimiskokemusta, jossa psykoosialttiutta hallitaan paremmin psykoosilääkkeiden avulla”.
Toimintakyvyn voima
Mad in America -sivustolle antamassaan haastattelussa tutkimuksen pääkirjoittaja, psykiatri Iris Sommer Groningenin yliopistollisesta sairaalasta, tarkensi ajatusta siitä, että varhainen lääkityksen vähentäminen tarjosi kestävän ”oppimiskokemuksen”.
Hän kertoi, että osasyynä tällaisen tutkimuksen tekemiseen oli hänen omien FEP-potilaidensa toive saada enemmän itsemääräämisoikeutta ja vaikutusvaltaa hoitoonsa. ”Kliinisen kokemukseni mukaan lähes kaikki potilaat haluavat lopettaa lääkityksen. Se on monille heistä todella sydämestä tuleva toive.”
Hänen tutkimuksensa, joka tehtiin 26 erikoistuneessa psykoosiyksikössä Alankomaissa, osoittaa, että useimmat potilaat voidaan voimaannuttaa toteuttamaan näitä toiveita ilman liian suurta riskiä. ”Ensimmäisenä vuonna lääkityksen asteittaisesta vähentämisestä ei ollut paljon hyötyä”, hän sanoi. ”Mutta pidemmällä aikavälillä tilanne oli aivan erilainen. Ja kun tarkastelimme tilannetta kahden, kolmen ja neljän vuoden jälkeen, näimme todellakin hyötyjä – ja silloin näimme vain hyötyjä.”
Koska lääkkeiden käyttö oli kuitenkin samanlaista noina viimeisinä vuosina, DRD-ryhmän paremmille tuloksille ei ollut ilmeistä syytä. ”Minulle oli erittäin mielenkiintoista pohtia, mikä tarkalleen ottaen oli näiden hyötyjen syy”, Sommer sanoi. ”Emme voi yksinkertaisesti sanoa: ’Käytä vain niin vähän lääkkeitä kuin mahdollista, se on parempi.’ Se ei ole selitys.”
Tutkimusryhmä arveli, että DRD-ryhmän jäsenet saivat kestäviä hyötyjä yhteistyöstä hoitajiensa kanssa lääkkeiden vähentämisessä. ”Ensimmäinen psykoottinen jakso on varsin kaoottinen”, Sommer selitti. ”Se voi olla hyvin pelottavaa ja stressaavaa, eivätkä ihmiset useinkaan oikein ymmärrä, mitä heille on tapahtumassa. Lääkitys aloitetaan ennen kuin he ehtivät edes tajuta sitä ja ennen kuin he todella ymmärtävät, mikä lääke on kyseessä, miten se vaikuttaa ja miten se heitä auttaa. Sitten ihmisille sanotaan, että heidän on jatkettava tämän lääkkeen käyttöä.”
Sommer lisäsi, että tällaisissa olosuhteissa potilaat arvostavat usein sitä, että lääkityksen vähentämistä hidastetaan ja että he pääsevät käymään syvällisempiä keskusteluja hoitohenkilökunnan kanssa kokemuksistaan sekä lääkkeiden eduista ja haitoista, ja kokeilemaan, mikä lääkeannostaso – jos sellainen on – on heille henkilökohtaisesti hyödyllisin ja siedettävämpi. Tämä tutkimus, hän sanoi, viittaa siihen, että ihmiset, joilla on tällaisia yhteistyöhön perustuvia lääkityksen vähentämis- ja oppimismahdollisuuksia, saavat tietoa ja ”itsemääräämisoikeutta” ja pystyvät pitkällä aikavälillä hallitsemaan paremmin omaa kokonaistilannettaan, jolloin oireet vähenevät ja toimintakyky paranee, vaikka he käyttäisivätkin edelleen pientä annosta psykoosilääkkeitä.
”He olivat oppineet paljon lääkityksen vähentämisestä, ja mielestäni he olivat saavuttaneet paremman tasapainon sekä oman psykoosialttiutensa että selviytymiskeinojensa suhteen”, Sommer sanoi.
Lääkityksen vähentämisen ei tarvitse olla pelottavaa
Vermontilainen psykiatri Sandra Steingard, joka teki muutama vuosi sitten oman lääkityksen vähentämistä koskevan tutkimuksensa kroonisista potilaista, ei ole aivan varma Sommerin selityksestä pitkän aikavälin tulosten eroista… kerätyistä tutkimustiedoista on vielä saatavissa irti paljon tietoa. Silti hän kuvailee tutkimusta ”loistavaksi” ja ”arvokkaaksi”.
Steingard kiitti jo pelkästään tällaisen lääkkeen vähentämistä koskevan tutkimuksen olemassaoloa. ”Nelivuotisen tutkimuksen toteuttaminen on todella vaikeaa. Tämä on upea saavutus”, hän sanoi. ”He ansaitsevat paljon kiitosta.”
Steingard luonnehti DRD- ja ylläpitohoitoryhmien välisiä pitkäaikaisia GAF- ja PANSS-eroja ”vaatimattomiksi”, mutta totesi, että tutkimus osoittaa ainakin vakuuttavasti, että useimmat ensimmäisen psykoosijakson läpikäyneet potilaat pystyvät vähentämään lääkitystä menestyksekkäästi ja suhteellisen turvallisesti. Tämä havainto voi auttaa vähentämään sitä, että kliinikot määräävät potilaille tarpeettomasti suuria annoksia psykoosilääkkeitä määräämättömäksi ajaksi – ja mahdollisesti estää joitakin potilaita kokemasta näiden suurten annosten aiheuttamia pitkäaikaisia, toimintakykyä heikentäviä vaikutuksia. ”Mielestäni tutkimus antaa kliinikoille luvan ehdottaa [annoksen vähentämistä] potilaille, suhtautua heihin hieman eri tavalla sekä tarjota heille järkevästi ja tunnollisesti erilaista lähestymistapaa. Ja se on tärkeää… Jos voidaan estää potilaita kehittämästä pitkäaikaista toimintarajoitetta, se on valtavan arvokas saavutus.”
Steingardin mukaan edes DRD-ryhmän korkeammat relapsiluvut ensimmäisenä vuonna eivät välttämättä ole syy liialliseen huoleen.
”Usein kun ihmiset puhuvat psykoosin uusiutumisesta, he kertovat kaikkein dramaattisimmista ja kauheimmista tapahtumista”, sanoi Steingard. Tämän vuoksi monissa kliinisissä ohjeissa korostetaan relapsin välttämistä hinnalla millä hyvänsä. ”Mutta kokemukseni mukaan monilla ihmisillä esiintyy ilmiöitä, jotka täyttävät relapsin määritelmän, mutta ne eivät ole tuhoisia.” Toisinaan, hän sanoi, relapsiksi tällaisessa tutkimuksessa voidaan katsoa yksinkertaisesti jo se, että joku ottaa yhteyttä psykiatriinsa ja kertoo kärsivänsä oireista ja haluavansa kokeilla jälleen suurempaa annosta.
Ja tosiaan, Sommer täsmensi, että heidän tutkimuksessaan relapsit olivat usein luonteeltaan ”hienovaraisempia”, ja se, että kaikilla alankomaalaisilla on sairausvakuutus, joka tarjoaa ”intensiivistä” mielenterveyshoitoa ja yhteisöpohjaista tukea, tarjosi ”pehmeän laskun” jopa vakavammille relapseille.
Lisäksi Steingard totesi, että liian kapea keskittyminen relapsien ehkäisyyn voi peittää alleen muita tärkeitä tulostekijöitä, kuten ihmisten pitkän aikavälin toimintakyvyn ja elämänlaadun. ”On olemassa tämä vanha, vakiintunut käsitys: ’Psykoosi on haitallista aivoille. Et halua ottaa sitä riskiä edes yhden relapsin verran”. En vain ole samaa mieltä siitä, ja mielestäni tämä tutkimus tukee tätä toista näkökulmaa.”
Steingard vahvisti lausuntoaan pohtimalla, kuinka ”yleistettävissä” tutkimus on muihin yleisiin potilasryhmiin, sillä tutkijat sulkivat pois kaikki, joille oli annettu pakkolääkitystä tai jotka olivat käyttäytyneet väkivaltaisesti, ja silloinkin tutkimukseen suostui osallistumaan vain osa ensikertaisista potilaista. Sommer sanoi, että satoja – yli puolet lähestetyistä henkilöistä – kieltäytyi osallistumasta jo ennen kuin tutkimuksen poissulkemisprosessi alkoi, joten yleistettävyyttä ei tiedetä.
Toinen tekijä, joka saattaa vaikuttaa tulosten yleistettävyyteen Pohjois-Amerikan kontekstissa, on se, että tässä tutkimuksessa annoksen pienentämistä edeltävät aloitusannokset olivat jo alhaisemmat kuin American Psychiatric Associationin suositteleman annosalueen alaraja ensikertaisille potilaille.
Steingard arvosti kuitenkin tutkijoiden spekulaatioita ”terapeuttisen allianssin”, tietoon perustuvan suostumuksen sekä ammattilaisten ja asiakkaiden välisen yhteisen oppimisen ja yhteistyön myönteisistä vaikutuksista. ”Tämä ajatus ihmisten osallistamisesta keskusteluun ja heidän toimintakykynsä tukemisesta on ollut minulle tärkeä arvo, ja kun tutkijat esittävät hypoteesin, että juuri tämä saattaa olla syy siihen, miksi ihmiset voivat paremmin, se vahvisti näitä ydinarvoja entisestään”, sanoi Steingard. Hän lisäsi kuitenkin, ettei ole täysin vakuuttunut siitä, että tämä olisi ainoa vaikuttava tekijä. ”Kuinka suuri osa tästä johtuu sosiaalisista interventioista ja kuinka suuri osa [pienemmistä] lääkeannoksista – se on minulle edelleen avoin kysymys.”
Potilaiden äänet puuttuvat
Itse asiassa kuusisivuisen tutkimusraportin lyhyys jätti monia avoimia, mielenkiintoisia kysymyksiä.
Esimerkiksi ensimmäisen vuoden aikana ylläpitoryhmän kokonaislääkityskuorma oli noin kolmanneksen suurempi kuin DRD-ryhmän – ja tuona aikana kokonaisannokset olivat suurimmillaan. Olisiko tällä erolla voinut olla pysyviä vaikutuksia? Tutkijat itse totesivat, että annosten asteittainen vähentäminen tarjosi naisille pitkällä aikavälillä ”vähemmän haittoja ja enemmän hyötyjä” – mikä heidän mielestään ”saattoi heijastaa naispotilaiden suhteellista yliannostusta”.
Lisäksi, jos ylläpitohoitoryhmä todellakin sai vähemmän ohjeistusta ja tukea turvalliseen annosten vähentämiseen, monet tämän ryhmän jäsenet saattoivat kokeilla sitä omatoimisesti ja altistua suuremmille vaaroille, joita liittyy lääkkeen käytön ajoittaiseen keskeyttämiseen tai annosten väliseen vieroitukseen. Samassa hengessä olisi hyödyllistä kuulla potilailta itseltään, miksi he jatkoivat psykoosilääkkeiden käyttöä – olivatko nämä todella itsenäisiä päätöksiä, vai kokivatko jotkut vaikeuksia vieroituksessa tai pakottavaa painostusta perheiltä, terveydenhuollon ammattilaisilta tai asumis- ja yhteisöpalvelujen tarjoajilta?
Ehkä kaikkein tärkeintä on se, miten molempien ryhmien henkilöt, jotka ovat nyt olleet ilman psykoosilääkkeitä useita vuosia, eroavat muista potilaista? Wunderink antoi tähän kysymykseen jonkin verran vastauksia ja esitti vieläkin vakuuttavampaa näyttöä siitä, että pitkällä aikavälillä potilailla, joilla on diagnosoitu skitsofrenia tai muu psykoottisisairaus, jotka eivät käytä lääkkeitä, on huomattavasti korkeammat toipumisasteet, heillä on huomattavasti suurempi todennäköisyys olla työssä ja heillä on vähemmän relapseja.
Näihin ja muihin kysymyksiin saatetaan vielä vastata. Sommer arvioi, että noin 15 % tutkimuksen osallistujista oli edelleen kokonaan ilman psykoosilääkkeitä neljän vuoden kuluttua, ja tämän alaryhmän sekä muiden alaryhmien ja aiheiden analysointi on suunniteltu tulevien vuosien seurantatutkimuksiin. Tämä tutkimus on osa vuonna 2017 alkanutta, 26 alankomaalaista psykoosien erikoistuneen yksikön kattavaa ohjelmaa, jota kutsutaan nimellä Handling Antipsychotic Medication Long-Term Evaluation of Targeted Treatment (HAMLETT) -tutkimus.
Muita jo julkaistuja artikkeleita, jotka koskevat osittain samoja potilaita, ovat tutkimukset kognitiivisista toiminnoista psykoosin ja sen hoidon aikana, potilaiden näkemyksistä yhteistyöstä hoitohenkilökunnan kanssa, eri psykoosilääkeryhmien vieroitusoireista sekä vaarallisesta dopamiiniherkkyydestä ja muista psykoosilääkkeiden haitallisista vaikutuksista.
****
Sommer IE, de Beer F, Gangadin S, de Haan L, Veling W, van Beveren N, Boonstra N, Rosema BS, van Os J, Kikkert M, Koops S, Noorman J, Thielen F, Wijnen B, Begemann M; HAMLETT-OPHELIA Consortium. Early Dose Reduction or Discontinuation vs Maintenance Antipsychotics After First Psychotic Episode Remission: A Randomized Clinical Trial. JAMA Psychiatry. 2025 Oct 1:e252525. doi: 10.1001/jamapsychiatry.2025.2525. Epub ahead of print. PMID: 41032294; PMCID: PMC12489793. https://jamanetwork.com/journals/jamapsychiatry/fullarticle/2839607
Rob WipondRob Wipond on freelance-toimittaja, joka kirjoittaa säännöllisesti psykiatrian, kansalaisoikeuksien, yhteisökysymysten, poliisitoiminnan, valvonnan ja yksityisyyden sekä yhteiskunnallisen muutoksen välisistä yhteyksistä. Hänen artikkeleitaan on ollut ehdolla seitsemääntoista aikakauslehti- ja journalismipalkintoon. Hänen kirjansa *Your Consent is Not Required: The Rise in Psychiatric Detentions, Forced Treatment, and Abusive Guardianships* on saatavilla kirjakaupoissa. Hän julkaisee Substack-palvelussa PsychForce Report -sivustolla ajankohtaista tietoa pakkotoimenpiteiden yleistymisestä mielenterveysjärjestelmässä.
