Mitä psyykenlääkkeet opettivat minulle?

Kehoni ei ole minun. Minulla ei ole oikeutta määrätä kehostani. Kehoni hyvinvoinnilla ei ole väliä. Kehoani saadaan satuttaa. Minua saadaan rangaista kehoni kautta ja välityksellä. Ja minulle sanotaan, että tämä on hyvä ja oikein, minua hoidetaan, mieltäni hoidetaan. Aivan kuin mieli ja keho olisivat irrallisia. Opin irrottamaan kehon ja mielen. Tunteet, paha olo, hätä, ahdistus, ilokin ja onnellisuus, ne ovat mieltä eivätkä kuulu siis kehoon. Tunteet eivät tänä päivänäkään tunnu minulla kehossa.

Psyykenlääkkeet vaikuttavat kehoon monin eri tavoin. Bentsodiatsepiineilla, jotka on nykyisin lähes julistettu pannaan toleranssi- ja riippuvuusriskin vuoksi, voi olla hyvinkin positiiviselta tuntuva, rentouttava vaikutus kehoon. Mutta muuten psyykenlääkkeet lähinnä saavat kehon voimaan pahoin. Tietääkseni ainoa joissain tapauksissa hyödyllinen kehollinen psyykenlääkkeitten sivuvaikutus on, että tietyt SSRI-lääkkeet vaikeuttavat miehillä orgasmin saamista, eli estävät ennenaikaista siemensyöksyä. Mutta en tiedä yhtäkään naista, joka haluaisi hankaloittaa tai lykätä orgasmin saamistaan. Ja paljon yleisempää on, että psyykenlääkkeet (niin masennuslääkkeet kuin neuroleptitkin) haittaavat seksielämää: ne vievät halun, ne vievät kyvyn kiihottua, ne saattavat viedä kaiken tunnon genitaaleista. Varsin kamalalta kuulostaa myös joidenkin neuroleptien miehille aiheuttama priapismi: kivulias erektio, joka ei laukea niin millään.

Minulle osuneita psyykenlääkkeitten kehollisia haittoja on pitkä lista (koska lääkkeitäkin on pitkä lista). Minulle tuli kramppeja, virtsaumpea, lepopulssin kiihtymistä, tolkutonta kuolaamista, liikkeitten hitautta ja jäykkyyttä, käsien myötäliikkeitten puutetta, maitovuotoa rinnoista, ilmeettömyyttä, ummetusta, virtsantiputtelua, hiustenlähtöä, suupielen jatkuvaa nykimistä, aistien turtumista, ilmavaivoja, loppumatonta väsymystä, syömishimoa, totaalista suun kuivumista, näön hämärtymistä, pyörtyilyä ja kaatumisia, puhe muuttui sössötykseksi, hienomotoriikka kärsi, seksihalut (nekin vähät mitä oli joskus ollut) katosivat ja minulle puhkesi diabetes. Ainakin kerran sydämeni QT-aika piteni vaarallisesti.

Nämä kaikki eivät tietenkään olleet koko ajan piinamassa kehoani, mutta aina oli jotain ja tuskin koskaan vain yhtä haittaa kerrallaan. Ja vaikka olin saanut haittoja jostain lääkkeestä, se ei estänyt syöttämästä sitä minulle tai pahimmillaan pakkoinjektoimasta sitä minuun myöhemmin uudelleen.

Se, mikä teki kehoni kärsimyksestä vielä pahempaa, oli, että hoitotaho vähätteli systemaattisesti haittoja ja niiden merkitystä minulle, tai kiistettiin kokonaan, että jokin haitta johtuisi lääkkeistä. Minä liioittelen, minä keksin juttuja tai minä itse saan omilla valinnoillani kehoni voimaan huonosti. Kaiken takaa kuulsi: kehoni hyvinvoinnilla ei ole väliä, se ei kiinnosta ketään, eikä sen pitäisi kiinnostaa minua itseänikään.

Korkeintaan syyllistettiin: ”Syömisen rajoittaminen hillitsisi kyllä painonnousua, itsehän sinä päätät, mitä suuhusi laitat”, kun olantsapiini aiheutti minulle aivan järjettömän, täysin hallitsemattoman syömishimon, vatsa huusi lakkaamatta nälkää eikä tyytynyt porkkanan puremiseen, vaan sen piti saada PULLAA! SUKLAATA! KARKKIA! PAAHTOLEIPÄÄ! SULATEJUUSTOA! (jota vedin lusikalla suoraan rasiasta) LISÄÄ SUKLAATA! LISÄÄ PULLAA! LISÄÄ KAIKKEA! LISÄÄ, LISÄÄ! Samaan aikaan olantsapiini hidasti aineenvaihduntaani ja rasva imeytyi urakalla. Painoni nousi vuodessa 40 kilogrammaa. Hoikka 54 kiloinen neito olikin yhtäkkiä 94 kiloa painava matami.

Vastuutettiin: ”Kiinnitäpä vähän huomiota syömiseesi, kuitu on tärkeää suolen hyvinvoinnille”, kun klotsapiini aiheutti ummetusta, ja otsa kylmää hikeä valuen puristin kivikovaa ulostetta kerran viikossa peräsuolen repeytyessä toistuvasti verille.

Kiistettiin: ”Sinä vain jännität, yritä nyt vain rentouttaa itsesi”, kun risperidoni sai sormeni ja kasvolihakseni kouristamaan hallitsemattomasti (sitä kutsutaan akuutiksi dystoniaksi, joka voi myös tukkia hengitystiet), sydämeni löi niin tiuhaan, ettei pulssia pystytty mittaamaan ja näköni hämärtyi niin, etten erottanut tämän älypääosastonhoitajan kasvoja.

Vähäteltiin: ”No, se on sellainen harvinainen haittavaikutus. Eikä siitä ole mitään haittaa sinulle, sinähän asut yksin”, kun breksipipratsoli laittoi minut piereskelemään kymmeniä kertoja päivässä. Niin, minähän en tosiaan koskaan poistu kotoa edes kauppaan, eikä minulla tietenkään ole minkäänlaista sosiaalista elämää? Eronnut nainen istuu ypöyksin kotonaan suolikaasujen keskellä ja Wolttaa pitsaa päivä toisensa perään? Ei ollut lääkärillä kovin ruusuinen kuva elämästäni, onneksi se ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa.

”Todennäköisesti simuloi kaatumisia”, kirjoitettiin, kun asenapiini veti minulta jalat alta uudestaan ja uudestaan. Silloin en edes vielä tiennyt, että tuon lääkkeen pakkausselosteessa varoitetaan sen aiheuttavan kaatuilua monen eri mekanismin kautta. Luunmurtumavaara, siellä sanotaan, minä löin vain pääni ja olin ympäriinsä mustelmilla ja ruhjeilla.

Mieslääkäreille ei tehnyt mieli edes kertoa virtsantiputtelusta tai seksuaalisesta haluttomuudesta, kyvyttömyydestä kostua, raastavan kivuliaista yhdynnöistä. Frigidiys on korvien välissä, kyllä minä sen tiesin ihan sanomattakin. Se on psykologinen ilmiö, eikä piile pillereissä. Niinhän minä luulin.

Sekin yritettiin kiistää, että elämäni ensimmäinen virtsaumpi tuli lääkkeestä, klooripromatsiinista. Minun käskettiin vain juoda lisää, laittaa vesihana tippumaan ja yrittää pissata. Lopulta katetri valutti minusta melkein litran nestettä. Tuntikausien kipu räjähtämäisillään olleessa rakossani helpotti viimeinkin. Kolmen viikon pissaamiskyvyttömyyden aikana opettelin itse katetroimaan itseni (vaikkei nainen sellaista kuulemma voikaan tehdä itse erään lääkärin mukaan), koska kolme kertaa päivässä haarat levällään makaaminen toisten ronkkiessa alapäätäni tuotti hirvittävää häpeää. Kun urologin tutkimuksissa minusta ei löytynyt minkäänlaista vikaa, myönnettiin pitkin hampain, että klooripromatsiinilla on EHKÄ KUITENKIN ollut minuun tällainen sivuvaikutus.

Myöhemmin ujoutunut rakkoni piti tyhjentää katetroimalla myös huone- ja leposide- eristysten yhteydessä. Onneksi osasin tehdä sen itse. Tosin kerran olin kokonaisen vuorokauden pissaamatta, koska Jorvin ”pienen pienessä” sairaalassa ei kuulemma ole katetreja. ”Laita vesihana tippumaan”, tuo turha virsi jälleen. Kipu kamala, jälleen. Erään kerran osastonlääkäri yritti kiristää virtsaummella minua nostamaan vihaamani klotsapiinin annosta: mikäli en suostuisi jatkuvasti isonevaan määrään klotsaa, hän määräisi pakkoinjektiolla haloperidolia, joka oli aiheuttanut ja aiheutti myös tuolloin sen ummen. En siis suostunut hevosenannoksiin klotsapiinia.

Liikkeitten hidastuminen, heilumattomat kädet, kuolaaminen, päiväunien tarve, suupielen jatkuva nykiminen ja sössöttävä puhe haittasivat sosiaalista elämääni, koska häpesin itseäni niiden(kin) takia aivan hirveästi. Ylipaino ja harvenevat hiukset painoivat myös käsitystä itsestäni kohti pohjamutia.

Ennen kaikkea olin menettänyt kokonaan kontrollin omaan kehooni. Haitat tulivat ja menivät täysin lääkitysten mukaan ilman, että minä pystyin vaikuttamaan niihin. Kroppani teki mitä halusi, reagoi yllättävästi ja hallitsemattomasti, miten milloinkin. Lääkäri määräsi pillerit, ja kehoani vietiin kuin pässiä narussa, minulla ei ollut juuri sananvaltaa.

Hulluinta on ehkä se, että jotenkin oudosti odotettiin, että mieli alkaisi voida hyvin, vaikka keho laitettiin kärsimään. Ja mahdollisesti vielä hullumpaa, että vaikka mieli ei koskaan, kaikesta käsittämättömästä vuosikymmenien pillerirumbasta huolimatta, alkanut voida paremmin ja samaan aikaan kehokin kärsi, minulle hoettiin koko ajan, että tämä on hyvä, tämä olet sinä ja tämä on sinun hyvä elämäsi tämän kroonisen sairauden kanssa. Kuinka monesti kuulinkaan (aivan liian monesti!), etten ikinä, koskaan, ikinä, koskaan voisi olla ilman näitä lääkkeitä, ne olisivat ehdottoman välttämättömiä minulle lopun ikääni. Ehkä ei ole ihme, että useaan otteeseen yritin omakätisesti lyhentää tuon kärsimyksentäyteisen loppuelämäni hyvin lyhyeksi.

Ja voi, eivät psyykenlääkkeitten haitat rajoittuneet vain kehoon. Ne salpasivat tunne- elämän. Ne estivät abstraktin ajattelun. Ne veivät keskittymiskyvyn. Ne sumensivat, rajoittivat ja lamasivat niin paljon, etten innostunut mistään, mikään ei kiinnostanut. En lukenut kirjoja, en halunnut opiskella mitään enkä perehtyä mihinkään. Maailma, tämä suurenmoinen pallo kaikkine ihmeineen, ihmisineen, kasveineen, eläimineen, maantieteineen, ilmiöineen, kulttuureineen ja avaruus äärettömine ulottuvuuksineen lakkasi olemasta merkityksellinen minulle.

Minun kuplani oli pieni. Lauloin vähän. Kirjoitin vähäisen määrän hirvittävän huonoja, itseni ympärillä pyöriviä tynkätekstejä. Kävin kaupassa ja laitoin ruokaa. Huolehdin että koirillani on ruokaa ja vettä, sekä kävelytin niitä korttelin ympäri uudestaan ja uudestaan. Työläämmät toimenpiteet, kuten turkkien harjauksen ja kynsien leikkuun, hoiti siskoni. Nukuin parin tunnin päiväunia ja puolen vuorokauden mittaisia yöunia näkemättä unia tai muistamatta niitä. Kävin jorisemassa tyhjänpäiväisyyksiä analyytikolleni. Täytin kaikki mieheni toiveet, sellaisetkin, joita hän ei ääneen lausunut. Katsoin televisiosta autonkorjausohjelmaa ja urheilua. Tämä on minun hyvä elämäni, uskoin kai siihen välillä itsekin. Olen onnellisesti naimisissa, sanoin joskus läheisilleni. Ei minulla ollut oikeasti mitään ymmärrystä onnesta tai hyvästä elämästä. Olin ymmärrystä vailla. Täysin.

Mutta minun ymmärrystäni ei ollut vienyt väitetty sairauteni, vaan se, miten tuota ”sairautta” hoidettiin: turruttavat, lamaavat, aivotoimintaa estävät lääkkeet ja joskus pysyviäkin muistitoimintojen vaurioita aiheuttava sähköhoito. Hellittämättömällä manipulaatiolla ja aivopesua muistuttavalla psykoedukaatiolla sekä alistamalla, nöyryyttämällä, painostamalla ja aika ajoin suoraan pakottamalla minut saatiin jatkamaan kehoani, mieltäni ja elämääni tuhoavaa lääkitystä ja ottamaan vastaan yli kolmekymmentä kouristavaa sähköiskua aivoihini. Minut saatiin uskomaan aivan liian pitkään, että tämä on lääketiedettä, tutkitusti tehokasta, näyttöön perustuvaa hoitoa ja parasta, mitä voin ikinä osakseni saada.

En epäile, etteikö hoitotaho olisi uskonut tekevänsä viimeisen päälle hyvää ja oikein. Niin minäkin uskoin. Se on surullista. Kaikkein surullisinta on, että lukematon määrä lääkäreitä, hoitajia, potilaita, omaisia ja täysin ulkopuolisia ihmisiä uskoo tuohon sepitelmään yhä. Se ei ollut totta minun kohdallani, ja on kyseenalaista, onko se totta kenenkään kohdalla, joka potilaana joutuu sukeltamaan eli yleensä tipahtaa tahtomattaan psykiatrian syvään päätyyn.

Oppi kaatoi minut ojaan, jossa makasin rähmälläni kauan. Kunnes lopulta kampesin kituvan kehoni pois sieltä. Ja viimeinkin myös mieleni alkoi voida paremmin.