Käännetäänkö olosuhteiden ongelmat yksilön sairaudeksi?

0
1999

Kun tein aikoinaan töitä lapsiperheiden parissa, havahduin siihen, miten olosuhteiden ongelmat saattoivat kääntyä yksilön sairaudeksi. Minulla oli asiakkaina esimerkiksi useita perheitä, joissa äidin mielialaongelmat oli tulkittu synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi. Tilaa pidettiin enemmän hormonien aikaansaamana. Me ammatti-ihmiset näimme äidin sairaana, heikkona. Isä oli perheen tukipilari.

Sitten paljastui perheen salaisuus: fyysinen ja henkinen väkivalta. Asetelmat siitä, kuka on sairas ja kuka on terve, kääntyivät päälaelleen.

Tässä kohdassa on korostettava, että synnytyksen jälkeinen masennus tai muu masennus ei tietenkään merkitse automaattisesti perheväkivaltaa. Nämä tilanteet kuitenkin opettivat kantapään kautta, ettei tilanne ole aina sitä, miltä se ensisilmäyksellä näyttää. Jouduin tuolloin pohtimaan omia ennakkoasenteitani. Voidaanko ajatella, että oireilevan perheenjäsenen masennus olikin terve merkki ympäristössä vallinneesta epäterveestä? Valitettavasti kulttuurimme kuitenkin tukee yksilökeskeistä ajattelumallia, jossa olosuhteita oireilevasta tehdään sairas.

Lasten käytösongelmien lähestyminen herättää myös kysymysmerkkejä. On esimerkiksi todettu, että loppuvuonna syntyneet lapset saavat herkemmin ADHD-diagnoosin. Onko syy lapsessa vai siinä, että hän ei ole päässyt kehitystasoonsa nähden oikeanlaiseen ympäristöön? Onko ympäristö lapsen kehitystasoon nähden liian vaativa? Pystytäänkö lapsen yksilölliset tarpeet huomiomaan riittävästi?

Yhtenä esimerkkinä on myös työuupumus. Työuupumuksen keskeisimmät tutkijat (Ahola, Hakala, Rikala, Maslach, Schaufeli jne.) toteavat yksikantaan työolojen olevan ratkaisevassa osassa työuupumuksen synnyssä. Vaikka yksilön ominaisuudetkin vaikuttavat työuupumuksessa, Ahola on jopa todennut, että pelkkä ylitunnollisuus ei riitä työuupumuksen syntymiseen. Tarvitaan myös puutteita työoloissa.

Kulttuurimme lisäksi myös sosiaaliturvamme ruokkii yksilökeskeistä, medikalisoivaa lähestymistä. Oikeus eri tilanteessa tarvittavaan taloudelliseen tukeen edellyttää usein diagnoosia. Työuupumuksessa on menty astetta pidemmälle. Pelkkä työuupumusta kuvaava Z-diagnoosi ei oikeuta sairauspäivärahaan. Sairauspäivärahaan vaaditaan sairausdiagnoosi, ja Z-diagnoosin ei katsota kuvaavan sairautta. Yleisin diagnoosi työuupumustilanteessa lienee masennus.

Sanna Rikala (2013) haastatteli työuupuneita väitöskirjassaan. Hän totesi, että työoloista syntynyt tilanne kääntyi sosiaaliturvan ehtojen vuoksi uupuneen omaksi sairaudeksi. Uupuneet kokivat masennusdiagnoosin hämmentävänä ja epäreiluna tämän vuoksi. Rikalan mukaan tilanteen saama tulkinta aiheutti yhtä paljon kärsimystä kuin kiire ja työpaineet.

Toipumisen kannalta voi siis olla merkityksellistä, miten olosuhteiden vuoksi uupuneen ja masentuneen tilanteeseen suhtaudutaan. Tärkeää on, ettei Ihmistä leimata. Kunnioittava lähestymistapa edistää toipumista.

JÄTÄ VASTAUS