Minun nimeni on Teemu Laulajainen, haluan päästä lääkkeistä eroon ja päätin kirjoittaa vieroitusprosessista tänne. Syy numero 1: Jos sitoudun tähän, se on yksi sitoutuminen lisää pinnalla pysymisen apuna, kun lähtee taaperoimaan pitkäaikaista neuroleptilääkitystä (ketipinor). Syy numero 2: Tuntemusten ja elämäntilanteiden sanoittaminen auttaa niiden ymmärtämisessä. Syy numero 3: Julkinen ripittäytyminen avaa yksityisyyden verhoa ja jakaa ihmisille tietoa, toivoa, ja vertaistukea. Syy numero 4: Tilanteeni paremmin näkevät ovat kannustaneet tähän, ja itseään viisaampia on syytä uskoa.

Kerron ensin vähän taustastani. Alkuvuodesta 2000 meni todellisuudentaju. Vuotta aiemmin olin muuttanut takaisin kotikaupunkiini, koska olin pelästynyt parisuhteeseen sitoutumista ja kadonnut hyvin lyhyestä avoliitosta. Olin lopettanut tupakoinnin, mutta se olikin ainoa fiksu teko, lenkkeilyn ohella. Eristäydyin yksiööni, söin hirveää esivalmistettua teollista moskaruokaa, välillä elin leipomillani pullilla ja leivillä viikon. Kasviksia, kuten kaikkia muitakin terveellisiä ruoka-aineita vihasin. En tavannut ihmisiä vaan kuvittelin kirjoittaessani ja jotain julkaisemalla saavani elämän. Ainoat sosiaaliset tapahtumat olivat veljeni kanssa elokuvissa käynti ja lähibaarin tiskillä yksinnotkumiset. Sentään iltalukiossa ja kirjoituspiirissä kävin hetken. Mutta muuten olin aina yksin. Runoni alkoivat vääntyä yhtä kieroiksi kuin mieleni seksin, rakkauden, ystävän, työn ja tarkoituksen puutteessa.

Suolistoni huusi hoosiannaa kaiken sen vehnän, maidon, teollisesti tuotettujen ainesosien ja sokerilimsojen alla. En syönyt edes d-vitamiinia, kalanmakasaöljystä puhumattakaan.
Se oli Aku Louhimiehen elokuva Levottomat, jonka Suomessa ennennäkemättömän estoton seksintäyteisyys räjäytti pankin. En siis lauennut housuihini elokuvateatterissa, vaan päinvastoin kuormittunut ja neitseellinen mieleni järkyttyi ja sinä tammikuun iltana romahdin: laahustin kämppääni, kello oli iltayö, ja yksinkertaisesti käperryin kerälle keskelle olohuoneen lattiaa ja tunsin kuinka mieleni heitti häränpyllynä katon lattiaksi ja päin vastoin. Ei siinä tajunnut edes itkeä.

Seuraavana päivänä kävelin suoraan vastaanotolle ja käynnit psykiatrisella aloitettiin. Viikottainen tunnin käynti ei auttanut, tila paheni ja jouduin suljetulle suu auki pillereitä vastaanottamaan. Tutustuin seroqueliin ja risperdaliin tai en edes muista, oli rauhoittava neurolepti ja joku (muka)piristävä lääke.

Liioitellusti sanottuna olin jonkin aikaa kuolaava idiootti. Sitten aloin tottua lääkkeeseen ja alkoi kuntoutuksen matka: Iltalukio oli jo jäänyt kesken niin kuin kaikki muukin. Pääsin kotihoitoon ja sieltä työharjoitteluun ja sen jälkeen löytyi kuntoutuspalveluyksikkö, jonne matkat kesti 2 tuntia. Siellä niputin nippusiteitä pussiin laarin äärellä.

En tajunnut kyseenalaistaa lääkettä, koska ne pitivät pahat olot poissa. En tiennyt, että on monia muitakin tapoja. Tietämättömänä nielin kaiken mitä syötettiin. Myös teoriat.

Pääsin pois kuntoutuksesta ja elin. Käytin alkoholia jonkin verran. Itsetuntoni oli paskana. Olin iltalukiossa kirjoittanut analyysin muistaakseni Salvador Dalin taulusta ja saanut hyvät pisteet ja kehuja. Nyt ei ollut puhettakaan, että olisin avun hakemisen jälkeen kyennyt samanmoisen tekstin kirjoittamiseen. Äly oli lähtenyt.  Tapasin naisen ja aloin seurustelemaan. Syntyi lapsi, pääsin töihin ja alkoi kotielämä. Paikkakunnan ja työn vaihto, lopulta ero, lomautus ja ammatin vaihto.

Nyt, 19 vuotta myöhemmin paljon on tapahtunut, olen kasvanut lääkkeisiin kietoutuneena. Aamuisen ssri-lääkkeen olen lopettanut, mutta 300mg ketiapiinia on jäljellä. Vuosien aikana on tullut rohkeutta lisää, ehkä jo vähän tunnistan tunteitanikin, uusia taitoja, ihmisiä, yhteishuoltajuus ja keikkatöitä. Liikun säännöllisesti, ravintotietoni ovat parantuneet ruokailutottumusten myötä, käyn terapiassa ja harrastelijanäyttelen. Eli elämäni on kohtuu hyvin. Sikses. Ulkomaailman silmissä ainakin.

Mutta.

Tuntuu, että muistini on heikentynyt, opiskelu ei tule kysymykseen. Seksuaalivietti heikentynyt vuosien myötä (luonnollisestikin…), mielikuvitus tuntuu kuolleen enkä koe olevani yhteydessä tunteisiini, jotka nekin ovat latistuneet. En koe pystyväni rakastumaan. En ole koskaan rakastunut. Tietenkin persoonallisuus selittää osan.

Jos jatkan näiden neuroleptien käyttöä, se taatusti tulee vaikuttamaan vanhuudessa muistin nopeampaan menettämiseen. Muistoihin ja asioihin liittyy tunteita, ja kun tunteita tasoitellaan kemiallisesti, se vaikuttaa muistamiseen. Luojan kiitos, valokuvissa näkee sielun olevan yhä tallella, kun kasvoihin osuva valonlähde heijastuu pupilleista pisteenä. Ei näytä niin kuolleelta kuin tuntuu. No, nyt menee paksuksi…

Yritin eroon pari vuotta sitten, pääsin 200 milligrammaan ja aamuvirkkuisuus palasi, mutta lopulta pelästyin menneisyyden varjoja ja pelkoja ja unettomuutta niin paljon että palasin vanhaan annokseen. Tyyny tuli taas märäksi.

Nyt opettelen pitämään enemmän yhteyttä ystäviin ja sukulaisiin. Opettelen. Se ei ole aina ollut itsestäänselvyys. Koitan pitää kehoani ja mieltäni hereillä ja testaan rohkeuttani pienillä esiintymisillä. Silti tulevaan helvettiin ei voi varautua täysin. Avoimuus on tärkeää. Melkein kahdessakymmenessä vuodessa neuroleptit ovat tehneet tylyä jälkeä aivoissa, fyysisesti. Uudelleen kalibrointi on paitsi tuskallista myös pitkäkestoista. Tunnevajaukset ja ristiriidat ja traumat tulevat uudelleen kimppuun eikä ole selvää mikä on vieroitusoiretta, mikä omia pelkoja. It will get worse before it gets better. Kolmen vuoden prosessiin olen yrittänyt valmistautua. It ain’t over ’til it’s over. Sanontoja riittää.

Tänä iltana 6.2.2019 otan ensimmäisen askeleen, otan 50mg pitkäkestoista Ketipinoria pois – 50, koska lääkeyhtiön intresseissä EI ole auttaa taaperoinnissa pienin askelin tuottamalla pienempiä annoskokoja- (Taaperointi: sana jonka keksin, juontaa englanninkielen sanasta “taper”, kaventaa. Sitä käytetään paljon englanninkielisissä julkaisuissa.)

Pientä viattoman näköistä pilleriä ei voi julmasti halkaistakaan, koska leikatusta kohdasta vaikuttava aine hapettuu, se voi olla epätasaisesti jakautunut pillerissä ja se imeytyy elimistöön liian nopeasti, koska suojaavaa ehjän pillerin pintakerrosta ei ole hidastamassa sitä.

(Teen lopetusprojektin yhteistyössä lääkärin ja psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. On minulla terapiasuhde myös seurakunnan puolelle.)

Toivon totisesti itselleni hengen vahvuutta ja tukea muilta ihmisiltä, ei tarvitse hyysätä, riittää ettei pelästy, jos haluan halata. Tai ihan vaan puhua tai itkeä.

Palataan ystävät, kaikkea hyvää ja muistakaa, jos masentaa, tehkää toisin, vaikka miten pieniä askeleita, tehkää aavistuksen paremmin itseänne kohtaan, inhimillisemmin.

“Jos nyt ei tällä kerralla soitellen sotaan…”

 

2 KOMMENTIT

    • Kiitos Erno! Noi sun “vaan” 11 vuottasi on ihan tarpeeksi sille, ettei mitenkään helppoa ole päästä irti. Kovasti myös sulle voimia ja jaksamisia läpi tummien kausien!

JÄTÄ VASTAUS