Mielenterveyspulmat näyttävät lisääntyneen hälyttävästi ja koskettavat jokaista. Toisaalta moni kummastelee median alituista diagnooosipuhetta. Sitä on myös nimitetty ”tautimarkkinoinniksi.” Mistä ja milloin tämä kaikki ilmestyi?
Kuinka sitten masennus ymmärrettiin vuosina 1980 –1995? Tätä on tutkinut kulttuurihistorioitsija, FM Annastiina Mäkilä, jonka väitöskirja tarkastettiin Turun yliopistossa lauantaina 14. syyskuuta.
Kulttuurihistorioitsija Annastiina Mäkilä.
Tuore väitöstutkimus avaa uusia näkökulmia ajankohtaisiin keskusteluihin masennuksesta ja mielenterveyden ammattilaisten käsityksistä. Se tuo esiin lähihistorian masennuskäsityksiä ja niiden kulttuurihistoriallisia taustoja.
Mäkilä tarkasteli tutkimuksessaan ryhmäkohtaisia masennuskäsityksiä Turun yliopiston psykologian laitoksen ja lääketieteellisen tiedekunnan opiskelijoilla, erikoistuvilla ja väitöskirjatutkijoilla vuosina 1980–1995.
Tieteessä, arjessa ja hallinnossa oli kaikissa omat masennuskäsityksensä ja ne muuttuivat eri tavoin. Tieteeseen kuuluva epävarmuus ja tiedon aukot hyväksyttiin.
Tieteenalat, koulukunnat ja teoriat elivät rinnakkain. Masennus saattoi merkitä käyttöyhteydestä ja näkökulmasta riippuen terveyttä, sairautta, normaalia, epänormaalia tai jotakin näiden väliltä.
Tautiluokitusten merkitys kasvoi
Masennus ei ollut yksi, vaan monta. Masennuksilla nähtiin olevan vaihtelevissa määrin yhteisiä tekijöitä. Psykiatriset tautiluokat tunnettiin, mutta ne nähtiin vain työvälineinä muiden ohella eivätkä määritelleet ihmistä.
1990-luvulle tultaessa tautiluokkien merkitys ihmisten arjessa Mäkilän mukaan kasvoi. Itseä ja toisia tulkittiin enenevässä määrin tautiluokkien kautta. Tämä näkyi myös mediassa.
Yhteiskunnassa oli painetta tiettyjen psykiatristen tautiluokitusten käyttöön. Opinnoissa ja oppimateriaaleissa tähän vaatimukseen suhtauduttiin kahtiajakoisesti.
Yhtäältä kritisoitiin sitä, että oikeus masennuksen määrittelystä annettiin lähinnä yhdysvaltalaiselle tautiluokitukselle. Sen nähtiin kaventavan tieteen vapautta. Toisaalta käsitys masennuksesta lähtökohtaisesti biopsykiatrisena, oireiden kautta yhteneväisesti mitattavana sairautena loi toivoa selkeän lääketieteellisen ratkaisun löytymisestä.
Arjessa masennus tautiluokkana korvasi aiemman yleisen mielenterveyspotilaan statuksen, joka oli rakentunut pitkälti mielenterveyspalveluiden käytön ja erityisesti mielisairaalajaksojen perusteella.
Häpeä kulki kuitenkin mukana.
– Kaikki tautiluokat eivät olleet samanarvoisia. Masennusdiagnoosia pyrittiin samaistamaan neutraaleina pidettyihin somaattisiin sairauksiin ja näin erottautumaan todellisesta hulluudesta, jolla usein viitattiin skitsofreniaan, Mäkilä kertoo.
Masennukselle tarvitaan tarkempia määritelmiä
Masennuskäsityksiä ei käytetty niin kokonaisvaltaiseen ihmisyyden kuvaamiseen kuin nykyään, Mäkilä kertoo.
– Masennuksilla kuvattiin määritelmästä ja käyttöyhteydestä riippuen esimerkiksi oireita, kestoa, vakavuutta tai tilan syntymekanismia. Ihmisen tilannetta lähestyttiin kuitenkin samalla myös laajemmin ja otettiin huomioon esimerkiksi ihmissuhteet.
Mäkilä pitääkin tärkeänä, että myös nykyään määriteltäisiin tarkemmin, mitä masennuksella kulloinkin tarkoitetaan.
– Jos puhumme laiskasti vain masennuksesta, annamme ymmärtää kaikkien tämän kategorian alla olevien tilojen olevan samanlaisia. Olisi tärkeää keskustella enemmän siitä, mitä kaikkea masennusdiagnoosin alle päätyy.
– Erityisen tärkeää olisi paikallistaa tilanteet, joissa yhteiskunnan ja kulttuurin epäkohdat ja ongelmat ajavat ihmisiä voimaan henkisesti niin pahoin, että he joutuvat hakemaan apua mielenterveyspalveluista.
————————
Ylläoleva perustuu Turun yliopiston mediatiedotteeseen
lue väitöskirja
