Luin eilen 9.11.2024 Helsingin Sanomia (https://www.hs.fi/suomi/art-2000010740432.html) ja kohtasin isänpäivän kynnyksellä artikkelin menetyksestä. Nuori ihminen oli päätynyt itsemurhaan, koska apu ei ollut tavoittanut häntä ajoissa lukuisista yrityksistä huolimatta. Artikkelissa kerrotaan, että itsetuhoisuutta ei oltu osattu terveydenhuollossa kohdata. Ihminen lähti yksin kotiin, seuraukset selvisivät hänen äidilleen, kun lapsi ei vastannut viestiin siitä, millaisia kattiloita hän tarvitsisi. Tämä ei ole uusi asia. Partosen (2022) tutkimuksessa kävi ilmi, että puolet itsemurhaa yrittäneistä oli asioinut terveydenhuollossa viimeisen viikon aikana ennen kuolemaansa: “Haastatellut kokivat toipumisensa kannalta tärkeäksi saada mahdollisuuden käydä läpi itselleen merkityksellisiä psyykkiseen kärsimykseensä liittyviä asioita. Usein hoitokontakteissa oli kuitenkin keskitytty liukuhihnamaisesti lääkitykseen, diagnooseihin, sairauslomiin ja oireiden hallintaan. Myös oman itsetuhoisuutensa käsittelyyn palvelunkäyttäjät kaipasivat tukea. Tähän ei kuitenkaan aina edes psykiatristen hoitojen yhteydessä tarjottu mahdollisuuksia.” (Lähde: https://mieli.fi/tutkittua-tietoa/itsemurhaa-yrittaneet-terveyspalveluiden-liukuhihnoilla/)
Työssäni kohtaan välillä ihmisiä, joiden kanssa tulee puheeksi myös itsetuhoisuus. Kerran kävi niinkin, että minulle näytettiin pari päivää aikaisemmin tehtyjä viiltohaavoja käsivarresta. Näihin hetkiin ei ole olemassa mitään valmiita ohjeistuksia sinänsä. Onko se syy, miksi itsetuhoisuus ohitetaan liian usein? Jos tutkimuksissakin nousee esiin se, että haastatellut ovat kokeneet tärkeäksi käydä läpi tilannettaan rauhassa ja kertoa tuntemuksistaan, miksi sitä tilaa on niin vaikea antaa? Partosen ja kumppaneiden tutkimukset eivät ole ainoita, mistä käy ilmi se, että mielenterveyspalveluihin hakeutuvat kokevat tulevansa ohitetuiksi eivätkä kuulluiksi ja nähdyiksi niin kuin olisi tärkeää. Helsingin Sanomien artikkelissa itsemurhan tehneen nuoren äiti sanoo, että ei kai päivystyksestä kotiin lähetetä sydänkohtauksestakaan kärsivää henkilöä. Hyvä rinnastus, hyvä pohdinta. Samaa olen joskus miettinyt.
Kohtasin kerran erään väkivaltaa kokeneen, joka tuli jutulle sangen heilahtaneena. Hän oli matkalla kotiin, näytti minulle reseptilistaa lääkkeistä ja pohti, että yksin sinne kun menee, on pakko ottaa kyllä jotakin rauhoittavaa. Ymmärsin, ymmärrän, häntä. Silti mietin, miten voi olla, että tuollaisen kokemuksen jälkeen ihminen passitetaan reseptilistan kanssa kotiin lääkkeineen? Käväisi myös mielessä hänen lähtönsä jälkeen, että tämä ihminen olisi voinut niiden valmisteiden avulla tehdä itseään vahingoittavia tekoja. En tiedä miten tilanteessa kävi. Kohtaan joskus ihmisiä vain yhden kerran.
Yhteydenotot palveluihin eivät käy niin helposti kuin luulisi. Järjestösektorin tuottamista erilaisista kohtaamisen palveluista leikataan rahoitusta. Uskotaanko täällä yhä siihen, että julkinen sektori hoitaa ja kantaa? Tarvitsemme ihan kaikkia palveluita, joiden avulla ihmisten on mahdollista päästä puhumaan matalalla kynnyksellä ja heille luontaisilla tavoilla. Toisille sen on chat-palvelu, joillekin puhelinyhteys osaavaan ammattilaiseen ja toisille on tarjottava kasvokkaista keskusteluapua. Näyttöjä esimerkiksi lyhytterapeuttisten interventioiden vaikuttavuudesta on eri kaupunkien tarjoamista walk in -palveluista. Harmillisesti niistäkin niistetään.
Itsetuhoisuus on osa ihmisyyttä eikä sitä voida väistellä etenkään alalla, missä kohtaamisosaamiseen tulisi kuulua myös kyky kohdata itsetuhoisia ihmisiä. “Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä” – tämä lausahdus tulee mieleen jostakin lapsuudessani lukemastani Aku Ankka -lehdestä. Kun edessä on vain kipu ja pimeys, on löydyttävä ihmisiä, jotka osaavat kantaa myös niissä hetkissä. “Soitamme sinulle mahdollisimman pian” -fraasi ei riitä silloin, kun olo on tarpeeksi kauhea. Meillä ihmisillä on mittava potentiaali auttaa toinen toisiamme erilaisissa tunnetiloissa, jakaa erilaisia elämän hetkiä ja retkiä. Välttämättä mitään muuta ei tarvita kuin läsnäolo. Ystäväni kertoi saaneensa eniten apua tilanteeseensa ammattilaiselta, joka oli sanonut hänelle: “En kyllä yhtään tiedä, mikä sinulla on, mutta sopiiko että selvitämme sitä yhdessä?” Tämä lause kertoo, että kyse on ennen kaikkea inhimillisestä kohtaamisesta ja aitoudesta tuossa hetkessä. Se lienee taika, mikä löi läpi. Kun aamulla juoksin metsässä ja ihastelin sumua, mietin sitä, miten niin usein kaikki tiivistyy läsnäoloon; sumukin.
