Traumat psykoosin aiheuttajana

0
1880

Sairastin juuri psykoosin. En tiedä, uskonko skitsofreniaan ylipäätään, mutta itselläni harhaiset ajatukset aiheuttivat erittäin monta erilaista kuormitustekijää, todella suuria elämänmuutoksia, useita peräkkäin. Olen pohtinut omia harhaisia ajatuksiani ja tullut siihen tulokseen, että kaikkien takana on aiemmassa elämässä tapahtuneiden tapahtumien aiheuttamat traumat. Käsittelen tässä nyt oireideni taustoja.

Harhaisia ajatuksiani väritti se, että uskoin, että toiset ihmiset yrittävät sanella, mitä minun pitää elämässäni tehdä. Uskoin, että minua rangaistaan, jos teen jotain toisin kuin pitäisi. Monet ihmiset toimivat harhoihini nähden täysin loogisesti niin, että en vieläkään osaa sanoa, oliko se kaikki muka keksittyä. Mieleen tulee tapahtumia, joista pitäisi joltakulta käydä kysymässä, että mitä he milläkin tarkoittivat. Miten todelliset tapahtumat voivatkaan ruokkia mielikuvitusta niin paljon?

Olin perheen kuopus ja meillä kotona sanottiin, miten lapsen pitää olla ja lapsia rangaistiin ruumiillisesti kurittamalla, oltiin ankaria eikä juuri annettu kiitosta. Vaadittiin täydellisiä suorituksia ja ilmassa oli sellainen tunnelma, että ihmisen tulee olla syvästi ja vakavasti uskonnollinen. Lapselta varsinkin se on paljon vaadittu.

Minua kiusattiin koulussa koko kouluajan. Annettiin ymmärtää, että en ole kelvollinen tällaisena. Tietenkin sitä jatkuvasti halusi olla hyväksytty. Opin, että oma hyväksyntä itsestä ei riitä. Toiset sanelivat sen, viihdyinkö koulussa ja sainko olla pelotta ja rauhassa. Eli en. En siis saanut onnellista lapsuutta vaan pelokkaan ja ikään kuin toisten silmätikkuna elämisen.

Sairastuin varhaisaikuisuudessa ensimmäiseen psykoosiini. Siitä alkoi pitkä tieni mielisairaana, jolloin en tiennyt omia oikeuksiani eli en osannut vaatia lääkkeetöntä hoitoa useiden vuosien hyvän voinnin jälkeenkään. Luulin, että lääkäri huolehtii siitä, että sitten, kun voisin olla lääkkeettä, sitä kokeiltaisiin. Näin ei ollut.  Lääkittynä minusta tuntui aina, että jään paitsi elämästä. Opiskelin kyllä ja tein töitä, mutta tunne-elämäni oli olematonta. Kirpaisi sydäntä olla ystävien polttareissa ja häissä, kun itsellä ei ollut ketään. Kirjoitin hyvin, joten pääsin silloin tällöin treffeille, mutta lääkkeiden turvottama kehoni ja tekopirteä tunnelatistunut ilmaisuni aiheutti sen, että treffeistä ei seurannut mitään. Koin, että lääkitys oli minulle tavallaan rankaisu siitä, että olin varhaisaikuisuudessa etsinyt itseäni ja eksynyt kauas esimerkiksi uskonnollisista kuvioista.

Meni kauan ennen kuin tiedostin, miten syvästi pidin psykiatrista lääkitystä rankaisuna jostain. Tämä ajatus tuli hyvin selväksi viime vuonna, kun lopetin lääkityksestäni viimeisenkin lääkkeen, jonka syömistä olin vielä jatkanut unen saamiseksi. Psykiatrini oli hyväksynyt lääkkeen lopetuksen ja jätin sen heti illalla pois. En saanut heti nukuttua, vaikka olin lipumassa jonnekin unen rajamaille. Pelästyin, että en saa nukuttua ja sairastun saman tien psykoosiin. Tämä johti siihen, että kipitin lääkekaapille nielaisemaan sen  pillerin. Heti, kun olin saanut pillerin alas, tuli sellainen olo, että olen taas rankaisun alla. Seuraavana päivänä kokeilin uudestaan ja jätin lääkkeen pois paremmalla menestyksellä. Pois jättämäni lääke oli muuten Ketipinor 25 mg. Se on niin pieni annos, että sen melkein välittömästi herättämä kokemus, että en ole vapaa vaan toisten eli psykiatrian hallinnassa ei voinut olla kemiallinen vaan psykologinen.

Kun sitten sairastuin psykoosiin, aloin kelata päässäni kuvitelmia, että toiset ihmiset vaativat minulta jotain. En kokenut tahtoni olevan vapaa. Herkästi kuvittelin, että jonkun toisen sivumennen sanottu heitto merkitsi moitetta, johon takerruin ja aloin kuvitella sen olevan ”todellisuuden vaatimus” minulta. Aloin nähdä tätä vaatimusta sitten useamminkin. Jotkut tapahtuneet asiat varmaan olivatkin oikeita. Oireiluni kehittyi raivokohtauksiksi, kun koin, että tahtoni ei ole vapaa vaan joka tuutista (lähinnä kännyköistä) ohjaillaan minua ja rangaistaan, jos en tee niin kuin tahdotaan. Ytimenä oli se ajatus, että en ole kyllin hyvä itse tekemään omia elämänvalintojani. Syyllisyydentunne siitä, että halusin tehdä elämäni ratkaisut itse piti sisällään ajatuksen, että minulle ei ole sallittua omata tahdonvapautta. Pyrkimyksessäni taistella oman tahdonvapauden puolesta sain raivareita, koska oli vaikea sisäistää, että kukaan ei oikeasti ole enää määräämässä elämästäni.

Uskoakseni sairastuin ensimmäiseen psykoosiini silloin, kun ihminen ei vielä ollut henkisesti valmiiksi kehittynyt. Tärkeä aikakausi kului minulla lääkittynä. Tämän myötä koen jääneeni joltain osin lapseksi, jota asiaa olen työstänyt sitten vasta keski-ikäisenä. Työstäminen johti siis näihin raivareihin, joiden kautta etsin omaa ääntäni. Esimerkiksi psykiatrisen hoidon aiheuttama tahdonvapauden vieminen ja useiden vuosien lääkintä, jota en osannut kyseenalaistaa, johti epävarmuuteen siitä, toteutuuko oma tahtoni. Tämä toi mukanaan vihaa sitä kohtaan, että minua ohjaillaan – ja siis kuvitelman ohjailusta.

Missä olen nyt? Tahdosta riippumattoman hoidon jälkeen olen taas lääkittynä, omana tahtonani olla lääkkeetön. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Traumani toteutuu taas. Tällä kertaa sain injektiohoidon, josta syystä traumana on ollut se, että minun on pakko kestää tätä kamalaa kehollista kauhun tunnetta, mitä tunnen injektion aiheuttamien haittojen takia. Vaikka joku haluaisi auttaa minua, ei voi, koska injektion vaikutusta ei voi lopettaa. On vain kestettävä. Se on muiden tahto, että on vain kestettävä. Ja taas kerran siis trauma siitä, että olen olosuhteiden pakottamana sitä, mitä olen. Ihan kuin siellä koulussa silloin. Tunnen, miten jokainen lähiaikojen tapahtuma on herättänyt mielessäni kauhua ja surua ja lisää traumoja – muistoja asioista, joita tapahtui, kun voin todella huonosti eikä kukaan voinut auttaa.

En pysty kiittämään psykiatrisesta hoidostani. Toivomustani neuroleptittomasta hoidosta ei kuunneltu. Tahdostani ei välitetty. Traumaattinen kokemukseni siitä, etten saa itse hallita elämääni, jatkuu. Ja tällä kertaa se on ihan todellinen kokemus.

JÄTÄ VASTAUS