Kääntänyt Heidi Tommila
Artikkeli on julkaistu alun perin Mad in the UK -sivustolla 23.2.2026. Se on käännetty käännösohjelmalla ja tämän jälkeen tarkistettu. Alkuperäinen englanninkielinen kirjoitus on luettavissa täältä.
***
Selma otettiin huostaan kaksivuotiaana vakavan laiminlyönnin vuoksi. Molemmilla vanhemmilla oli päihdeongelmia. Epäonnistuneiden sijaiskodin sijoittamisten jälkeen hänet sijoitettiin 11-vuotiaana lastenkotiin. Viisivuotiaana hänelle diagnosoitiin kiintymyssuhdehäiriö, ja 12-vuotiaana hänellä todettiin impulsiivista ja sekavaa käyttäytymistä, ja hänelle diagnosoitiin aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö (ADHD). Viisitoistavuotiaana hän lopetti koulunkäynnin. Pian sen jälkeen hänelle diagnosoitiin autismi. Nyt 23-vuotiaana hänelle on diagnosoitu myös ahdistuneisuushäiriö, posttraumaattinen stressihäiriö, pakko-oireinen häiriö, ja hän kyseenalaistaa sukupuoli-identiteettinsä. Hän pitää itseään ”moninkertaisesti neurodivergenttina”. Hänelle on määrätty useita erilaisia psykiatrisia lääkkeitä.
Jordan on 32-vuotias koomikko, jolle diagnosoitiin ADHD vuosi sitten. Hän tunsi monia koomikkokollegoita, joilla oli sama diagnoosi ja jotka olivat hänen tavoin energisiä, älykkäitä ja elivät hektistä, hieman sekavaa elämää. Hän maksoi arvioinnin ja sai selville, että hänellä oli ADHD. Hän oli ahkera oppilas, joka menestyi koulussa hyvin, mutta toimi usein ”luokan pellenä”. Hän oli suosittu, seurallinen ja ahkera. Nyt hän pitää ADHD:ta ”supervoimanaan”. Jordan lopetti äskettäin määrätyn dekstroamfetamiinin käytön, koska hän uskoi luovuutensa heikentyneen sen käytön aloittamisen jälkeen.
Sarah, menestyvä 44-vuotias muusikko, joka esiintyy säännöllisesti live-yleisön edessä, sai kolme vuotta sitten autismidiagnoosin. Hän uskoo, että diagnoosi antoi hänelle selityksen sille, miksi hän oli usein myöhässä, miksi hänellä oli vaikeuksia ihmissuhteissa ja miksi hänellä oli kiusallinen tunne, että kaikki hänen ympärillään voivat hyvin, mutta hän ei. Nyt hän mietti, oliko hänen kokemuksissaan kyse muustakin kuin vain autismista. Viime aikoina hän oli ollut hämmentynyt, itkenyt paljon eikä tiennyt miksi. Nyt hän miettii, onko hänellä myös kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Adam on 18-vuotias ylipainoinen nuori, jolla diagnosoitiin autismi 4-vuotiaana. Hänellä on merkittäviä oppimisvaikeuksia, ja hän käy erityiskoulua. Hän on useimmiten sopuisa, mutta hänellä on taipumusta aggressiivisiin purkauksiin. Hän tarvitsee apua monissa päivittäisissä toiminnoissa. Hän on ainoa lapsi, ja hänen äitinsä, yksinhuoltaja, joka rakastaa häntä, on huolissaan siitä, mitä pojalle tapahtuu, kun äiti kuolee.
Vaikka edellä mainitut tapaukset ovat kuvitteellisia, ne perustuvat todellisiin kliinisiin ja henkilökohtaisiin tarinoihin, joita olen kohdannut. Mietin usein, mitä yhteistä näillä lukemattomilla tapauksilla on niiden historian, toimintakyvyn ja kliinisten tarpeiden suhteen – puhumattakaan siitä, miten he kokevat maailman – jotta ne voidaan luokitella samoihin psykiatrisiin kategorioihin. Brittiläisen kansallisen terveyspalvelun lasten ja nuorten mielenterveysklinikalla, jossa työskentelin viime aikoihin asti, johtajamme ilmoitti, että 80 % potilaistamme on ”neurodivergentteja”.
ADHD:n ja autismin diagnoosien määrä on kasvanut räjähdysmäisesti, samoin kuin neurodiversiteetti-käsitteen suosio. Jotkut väittävät, että diagnooseja tehdään liikaa, kun taas toiset esittävät, että diagnooseja on tehty liian vähän jo vuosikymmenten ajan. Mutta ehkä ongelma ei ole diagnoosien liiallinen tai liian vähäinen määrä. Pikemminkin kyse on psykiatristen diagnoosien kulttuurista tai jopa syvemmästä ilmiöstä – lääketieteellisten luokkien muuttumisesta identiteeteiksi.
ADHD ja autismi, kuten useimmat psykiatriset diagnoosit, ovat pikemminkin sosiaalisia konstruktioita kuin biologisia tosiasioita. Todisteet niiden olemassaolosta konkreettisina, mitattavina tiloina, jotka löytyvät diagnosoitujen henkilöiden kehosta ja aivoista, katoavat ilmaan tarkemmin tarkasteltuna. Kuitenkin uskomus, että näillä tiloilla on neurologinen perusta ja että väestö voidaan jakaa ”neuroepätyypillisiin” sorrettuihin ja väärinymmärrettyihin ryhmiin ja kyvykkäisiin ”neurotyypillisiin” sortajaryhmiin, on yleinen.
Australialainen sosiologi Judy Singer loi termin neurodiversiteetti vuonna 1998 väitöskirjassaan, jossa hän dokumentoi ”autististen” henkilöiden johtaman uuden ”vammais- ja sosiaalisen liikkeen” syntymisen. Hän tarttui ”aivojen vuosikymmenen” ajanhenkeen – amerikkalaisen presidentin George H. W. Bushin 1990-luvulla käynnistämään aloitteeseen, jonka tarkoituksena oli lisätä yleistä tietoisuutta aivotutkimuksesta ja tukea sitä. Toiveena oli, että tällainen tutkimus paljastaisi mielen salaisuudet ja loisi uusia tapoja ymmärtää ja hoitaa mielenterveyshäiriöitä. Neurotieteiden avulla itsensä ymmärtämisen viittaama viehätysvoima säilyi, vaikka myöhemmät miljardien dollarien tutkimukset eivät tuoneetkaan tuloksia. Geneettisissä, neuroanatomisissa, neurofunktionaalisissa tai neurokemiallisissa tutkimuksissa ei ole tehty ainutlaatuisia, luonteenomaisia ja luotettavia havaintoja. Siksi kaikki ADHD:n ja autismin kaltaisten tilojen arvioinnit perustuvat subjektiivisiin tulkintoihin, jotka on tehty esimerkiksi kyselylomakkeiden tai havaintojen perusteella. Verikokeiden tai aivokuvantamisen kaltaisia kovaa biologista dataa ei ole. Ratkaisevaa on, että neurodiversiteetissä ei ole mitään neuroa.
Jos poistamme neuro-sanan neurodiversiteetistä, jäljelle jää ainoa luotettava väite, jonka voimme tehdä ihmisen tilasta yleensä: että on olemassa monimuotoisuutta. Olemme kaikki ainutlaatuisia. Viime kädessä olemme kaikki neurodivergenttejä, mikä tekee käsitteestä ja sen alaluokista (kuten ADHD ja autismi) tuskallisen hyödyttömiä erilaisten ihmistyyppien erotteluun ja luokitteluun.
Neurodiversiteetti-käsite on kuitenkin laajentunut uusien kannattajien myötä todisteiden puutteesta huolimatta. Riippuen siitä, mitä määritelmää käytetään, se voi nyt sisältää paitsi ADHD:n ja autismin myös kaksisuuntaisen mielialahäiriön, skitsofrenian, dyspraksian, dysleksian, epilepsian, psykopatian, sosiopatian, Touretten oireyhtymän, uhmakkuushäiriön ja joskus koko mielenterveyshäiriöiden/sairauksien kattokategorian.
Neurodiversiteettiliikkeessä on useita erilaisia ääniä, jotka esittävät omia näkemyksiään ainoana autenttisena edustuksena ja kritisoivat kaikkia määritelmiä, teorioita tai käytäntöjä, joita eivät ole kehittäneet ”neurodiversiteettiset”-ihmiset. Näin edistetään vihamielisyyttä tieteellistä lähestymistapaa kohtaan, ja julkinen keskustelu ADHD:sta, autismista ja neurodiversiteetistä on täynnä scientismia, eli uskoon perustuvia väitteitä, jotka naamioidaan tieteellisiksi.
Kun neurodiversiteetti nielaisi ADHD:n ja autismin, niitä ei enää pidetty vain hoidettavina ja/tai tuettavina häiriöinä, vaan pikemminkin arvostettavina identiteetteinä. Ristiriitaiset intressit johtivat ristiriitaisten versioiden syntymiseen. Monet vanhemmat kokivat, että nämä ovat hoitoa vaativia häiriöitä, kun taas aktivistit väittivät, että nämä ovat luonnollisia eroja, jotka tarvitsevat vahvistusta. Jotkut pitivät niitä voimaannuttavina identiteetteinä, toiset taas tunsivat itsensä leimatuiksi ja voimattomiksi. Monet elävät näiden ristiriitojen kanssa pitäen niitä erityisinä eroina, mutta odottaen kuitenkin muiden (kuten työnantajien) tekevän heille mukautuksia ikään kuin heillä olisi vamma/häiriö.
Tämä käsitteiden sekaannus on saavuttanut huippunsa, jossa neurodiversiteetti-ilmapallo on niin täynnä kuumaa ilmaa, että se saattaa olla räjähtämäisillään. Luottamus toimijuuteen, vapaaseen tahtoon, ihmissuhteisiin, perheeseen, maantieteellisiin yhteisöihin tai sosiaaliluokkien välisiin vastakkainasetteluihin haihtuu verkossa toimivien, neurodeterminististen yhteisöjen sumuun, jotka ovat irrallaan aineellisesta todellisuudesta ja uppoutuneet luomaan syrjivää kieltä ja käyttämään pseudoaktivistisia käsitteitä kriitikojen vaientamiseksi. Samaan aikaan palvelujen kysyntä on niin ylikuormittunut, että Adamin kaltaiset henkilöt, joilla on huomattavia kliinisiä ja muita tukitarpeita, ovat vaarassa jäädä paitsioon.
Päättäväisiin toimiin neurodiversiteetin mystifioinnin lopettamiseksi olisi pitänyt ryhtyä jo ajat sitten.
****
Mad in the UK -sivustolla, kuten myös Mad in Finland -sivuilla on monenlaisten kirjoittajien blogeja. Niiden tarkoituksena on toimia julkisena foorumina keskustelulle psykiatriasta, mielenterveydestä ja niihin liittyvistä teemoista. Esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia.
Sami Timimi, lääketieteen tohtori
Tohtori Sami Timimi on brittiläinen psykiatri, psykoterapeutti ja kirjailija, joka kirjoittaa kriittisestä psykiatrisesta näkökulmasta mielenterveyteen ja lapsuuteen liittyvistä aiheista. Hänen uusin kirjansa on Searching for Normal. Lisätietoja hänestä löytyy osoitteesta www.samitimimi.co.uk
