Psykoosisairauden puhkeaminen – vai ymmärrettävä kriisi?

0
1490

Noin vuosikymmenen takaisissa psykiatrisessa sairaalassa tehdyissä lääkärien kirjauksissa minua kuvataan sairaudentunnottomana, omaa parastaan ymmärtämättömänä, etenevää psykoosisairautta sairastavana, tahdonvastaista lääkitystä ja tahdonvastaista pitkää osastohoitoa tarvitsevana nuorehkona aikuisena, jonka haluttiin osastohoidon jälkeen siirtyvän tuetun asumisen piiriin.  Tällä hetkellä olen uudelle alalle opiskellut, vakituisessa työsuhteessa oleva, lääkkeettömänä elävä ihminen, joka haluaa pysyä psykiatrian vaikutuspiiristä nyt ja vastaisuudessa niin kaukana kun mahdollista. Alla yritän kysymysten ja vastausten muodossa kertoa, minkä ansiosta olen nyt tässä – ja minkä toivoisin psykiatriassa muuttuvan.

 

Miksi ja milloin päädyit psykiatriseen hoitoon?

Koin massiivisen psyykkisen romahduksen vähän yli vuosikymmen sitten, ollessani jonkin verran alle kolmenkymmenen, yliopisto-opiskelujen loppuvaiheessa, määräaikaisessa työsuhteessa oleva nuorehko aikuinen. Romahdukseeni olivat johtaneet edeltävän noin puolen vuoden hyvin haastavat kokemukset, jotka olivat myös voimalla nostaneet pintaan varhaisempiin vielä prosessoimattomiin traumaattisiin kokemuksiini liittyneitä pelkoja ja kipuja ym. vahvoja tunteita.

Muutama kuukausi romahdukseni jälkeen voinnistani huolissaan oleva omainen toimitti minut psykiatrian päivystykseen, ja sitä kautta päädyin psykiatriselle osastolle. Seuraavien kolmen vuoden aikana olin yhteensä seitsemään eri otteeseen usealla eri akuuttiosastolla ja kahdella eri kuntoutusosastolla yhteensä n. 22 kk, suuren osan tästä ajasta tahdonvastaisesti. Osastojaksojen pituudet vaihtelivat muutamasta päivästä neljääntoista kuukauteen.

Kokonaisuudessaan minulla kesti neljä vuotta ennen kuin sain prosessoitua tunteitani, ajatuksiani ja romahdukseeni johtaneita kokemuksia siihen pisteeseen, että pääsin henkisesti ja emotionaalisesti takaisin jaloilleni – ja surullista kyllä, tämä onnistui psykiatrian koersiivisista väliintuloista huolimatta, ei niiden ansioista. Tässä prosessissa minua auttoi se, että jossain vaiheessa kriisiäni onnistuin viimein irrottautumaan psykiatrisesta järjestelmästä. Ilman vahvaa ja lamaavaa tahdonvastaista lääkitystä minun oli helpompi prosessoida kaikkea sisälläni tapahtuvaa. Ratkaisevaa kohdallani oli myös se, että en ollut missään vaiheessa omaksunut psykiatrian näkemystä siitä, mistä kriisissäni oli kyse, vaan tiedostin koko ajan vahvasti kriisini liittyneen asioihin, joita olin ennen romahdustani kokenut.  Päästyäni takaisin jaloilleni, saatoin alkaa rakentaa ja koota uudelleen itseäni ja elämääni romahdukseni ja sen seurausten aikaansaamilta raunioilta.

Olen nykyään vakituisessa työsuhteessa mielekkääksi katsomassani työssä ja kokonaisuudessaan koen elämäni olevan monella tavalla antoisaa, merkityksellistä ja hyvää. Kaiken sen jälkeen mitä koin kriisini aikana, psykiatrinen järjestelmä on taho, josta haluan loppuelämäni ajan pysyä täysin erossa ja niin kaukana kuin mahdollista. Jos kaipaan oman ihmissuhdeverkostoni ja erilaisten vertaistukiryhmien ulkopuolelta apua ja tukea esim. jonkun haastavan kokemuksen käsittelyssä, etsin nämä palvelut yksityiseltä puolelta, jotta voin itse valita työntekijän, jonka kanssa koen tulevani oikeasti kuulluksi ja kohdatuksi. Onnekseni minulla on tällä hetkellä tähän taloudellisesti mahdollisuus.

 

Minkä diagnoosin sait ja miten sitä perusteltiin?

Kohtalaisen nopeasti tilannettani alettiin psykiatrian taholta tulkita sen kautta, että olisin sairastunut psykoosisairauteen ja käytännössä koko nk. hoito keskittyi siihen, että minua yritettiin saada hyväksymään ja omaksumaan tämä lääkäreiden tulkinta tilanteestani ja sitoutumaan pitkäaikaiseen (tai jopa elinikäiseen?) vahvaan psyykelääkekomboon, jota ilman oletettu sairauteni ei heidän mukaansa pysyisi hallinnassa. Vaikutti siltä, että lääkäreiden mielestä niin syvälle kriisille ei voinut olla muita selitysvaihtoehtoja. Asiayhteydestään eli kokemistani asioista ja ylipäänsä laajemmasta perspektiivistä irrotettuna tilani olikin varmasti helppo nähdä tyhjästä ilmestyneenä ”sairautena”. Viimeisimmäksi diagnoosiksi sairaalasta vuoden 2013 alusta jäi skitsoaffektiivinen häiriö.

Miten diagnoosi on vaikuttanut elämääsi?

Akuutin kriisini aikana diagnoosi vaikutti siten, että kun lääkärit olivat kerran päätyneet tulkintaan, että minun kohdallani oli kyse psykoosisairauden puhkeamisesta, tämän jälkeen jokainen uusi lääkäri ja muu henkilökunnan jäsen vaikutti muodostaneen käsityksensä minusta, tilastani ja tilanteestani jo ennen kuin oli edes itse tavannut minua. Koin, että minulla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta murtautua näiden oletusten, näkemysten ja mielipiteiden läpi ja tulla oikeasti omana itsenäni nähdyksi ja kuulluksi. Se taas olisi ollut edellytys sille, että minulla olisi voinut alkaa syntyä luottamusta henkilökuntaa kohtaan ja että olisin voinut alkaa työstämään kriisini todellisia syitä heidän kanssaan.

Tuntui, että olin lääkärien ja muun hoitohenkilökunnan silmissä pelkkää itsereflektioon, oman tilansa ja todellisuuden hahmottamiseen ja oman parhaansa ymmärtämiseen kykenemätöntä tiedostamatonta aivokemiaa ja että minua oli tämän vuoksi turha oikeasti kuunnella tai ottaa tosissaan. Tämän seurauksena tilanteessa, jossa olisin haavoittuvaisimmillani ja jossa olisin kaikkein eniten tarvinnut nimenomaan sitä, että olisin tullut aidosti kuulluksi ja nähdyksi kokonaisena ihmisenä, jonka tunteiden ja ajatusten olisi nähty olevan pohjimmiltaan ymmärrettäviä sitä taustaa vasten, mistä olin tulossa, en kokenut tulevani kuulluksi enkä nähdyksi lainkaan. Alkoi tuntua täysin turhalta edes yrittää ilmaista mitään.

Diagnoosi ohjasi myös lääkäreitä ja muuta henkilökuntaa tulkitsemaan olemistani ja toimimistani tietynlaisten linssien läpi. Löysin itseni absurdista todellisuudesta, jossa aivan kaiken, jonka lääkärit ja muu osastoiden henkilökunta tulkitsivat minussa, tekemisissäni ja heidän olettamassaan sisäisessä voinnissani myönteiseksi, katsottiin johtuvan lääkkeiden vaikutuksesta ja siten todistavan niiden tosiaan olevan välttämättömiä minulle. Samaan aikaan kaiken, jonka he tulkitsivat minussa, tekemisissäni tai heidän olettamassaan sisäisessä voinnissani negatiiviseksi, katsottiin johtuvan oletetusta sairaudestani, jonka taas uskottiin olevan kiistämätön, objektiivinen fakta. Diagnoosi ohjasi näkemään psykoottisuutta ja harhaisuutta ja todellisuudentajuttomuutta sielläkin, missä sellaista ei ollut. Oletettu harhaisuuteni tai psykoottisuuteni tuntui tulevan määritellyksi suurelta osin sen mukaan, missä määrin ilmaisin olevani samaa tai eri mieltä lääkäreiden kanssa tilanteeni syistä ja ratkaisuista.

Tästä kaikesta seurasi niin voimakas voimattomuuden, täydellisen ohitetuksi tulemisen ja ylikävellyksi tulemisen kokemus, että olen joutunut prosessoimaan näitä kokemuksia kriisini jälkeen mm. omakustanteisen emdr-terapian avulla ja käsittelemään runsaasti myös muuten. Näin myös vuosia edellä kuvattuihin kokemuksiin liittyviä toistuvia painajaisia, joissa ihmiset, jotka eivät kyenneet tai halunneet nähdä ihmisyyttä minussa ja jotka eivät kyenneet tai halunneet oikeasti kuulla, mitä yritin ilmaista, yrittivät sulkea minua jonnekin lukkojen taakse, jossa olisin heidän tai muiden heidän kaltaistensa valta-asemassa olevien mielivallan alla. Heräsin näistä painajaisista sydän hakaten ja niin voimakkaan kauhun vallassa, että jouduin olemaan jonkin aikaa valot päällä ja hereillä, ennen kuin uskalsin yrittää uudestaan nukahtaa.

Kriisivuosieni jälkeen diagnoosi on vaikuttanut siten, että on ollut läsnä voimakas pelko siitä, että jos vanha diagnoosi tulee jossakin yhteydessä esille, olen jälleen tilanteessa, jossa yhtäkkiä millään mitä sanon tai millään mitä olen, ei ole merkitystä, minua ei nähdä, minua ei kuulla. Diagnoosi aiheuttaa turvattomuutta, epävarmuutta ja tunteen, että minulla ei ole oikeusturvaa eikä ihmisoikeuksia ja että minut nähdään ihmisenä, jonka ajatteluun, havaintokykyyn ja sanaan ei voi luottaa ja jolle voi ja saa tehdä mitä tahansa.

Esimerkiksi saatuani joitain vuosia kriisistäni selviytymisen jälkeen vakituisen työpaikan, pelkäsin ja stressasin valtavasti ennen työhöntulotarkastusta. En voinut tietää, olisiko minua vastassa ihminen, jonka näkisi minut vai sellainen, joka kuultuaan vanhasta diagnoosistani ei enää näkisi eikä kuulisi ihmistä edessään ja tulisin määritellyksi vanhan väärän diagnoosini vuoksi kykenemättömäksi ottamaan vastaan työpaikkaa, jossa kuitenkin olin jo määräaikaisena toiminut hyvän aikaa ja tämän perusteella tullut valituksi vakituiseen työsuhteeseen.

Vuosien kuluessa pelko, epävarmuus ja turvattomuus ovat alkaneet vähän helpottamaan. Olen hiljalleen alkanut yhä vahvemmin kokea, että aika alkaa olla minun puolellani, yhä vahvempana todistuksena siitä, että oikeassa todella olin aikoinaan minä, eivät lääkärit: että romahdukseni johtui reaktiosta elämässäni tapahtuneisiin asioihin, ei siitä, että minulla olisi puhjennut etenevän prosessisairauden tyyppinen psykoosisairaus. Myös kokemukset kuulluksi, nähdyksi ja kunnioitetuksi tulemisesta yksityiselämäni ihmissuhteissa ja sekä omakustanteisissa yhteistyösuhteissa itse valitsemieni terapeuttien kanssa, ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että pelko, epävarmuus ja turvattomuus ovat alkaneet jossain määrin helpottaa.

 

Mikä on oma käsityksesi ongelmiesi syistä?

Kokemani asiat romahdusta edeltävältä ajalta sekä haastavat ja traumaattiset kokemukset lapsuudestani, joita en tuolloin ollut vielä saanut tarpeeksi käsiteltyä ja joihin liittyvät tunteet ja jännitteet nousivat voimalla pintaan romahdukseni yhteydessä.

 

Koetko, että joku toinen diagnoosi olisi kuvannut ongelmiasi paremmin?

En koe, että diagnoosia olisi tarvinnut lainkaan. Oleellista olisi ollut, että minut olisi nähty ja kohdattu kokonaisena ihmisenä, jonka tunteet ja ajatukset eivät olleet syntyneet tyhjästä vaan jotka olivat ymmärrettäviä sen valossa, mitä olin kokenut. Jos diagnoosi olisi sairaslomaa varten ollut välttämätön, olisin toivonut, että olisi pitäydytty diagnooseissa, jotka ovat mahdollisimman vähän leimaavia ja jotka eivät viittaa mihinkään psykiatriassa pysyviksi ymmärrettyihin tiloihin.

 

Miten olisit halunnut tulla kohdatuksi?

Koen, että minut olisi voinut auttaa takaisin jaloilleni huomattavasti kevyemmän prosessin kautta ja ilman hoidon aiheuttamia psyykkisiä haavoja ja traumoja avoimen dialogin mallin eli nk. Keroputaan mallin mukainen kohtaaminen, jossa ihmisen kokemuksilla myös psykoottistyyppisessä tai muussa isossa, syvässä kriisissä nähdään olevan mieli ja merkitys ja jossa ulkopuolelta, ylhäältä alaspäin tapahtuvan määrittelyn ja diagnosoinnin ja vahvan lääkityksen automaattisen aloittamisen sijaan olennaista on pyrkimys aitoon kohtaamiseen, todelliseen vuorovaikutukseen ja tätä kautta yhteisen ymmärryksen rakentumiseen  siitä, mistä kriisissä olevan ihmisen tunteissa ja ajatuksissa ja kokemuksissa on syvemmällä tasolla kyse.

Koen, että kriisini oli minulle lopulta jollain tavalla hyvin merkityksellinen, jopa eheyttävä ja parantava kokemus. Jouduin kohtaamaan itseäni, prosessoimaan tunteitani ja myös varhaisiin kokemuksiini liittyneitä kipuja ja pelkoja hyvin syvällä tasolla. Tämän prosessin kävin kuitenkin läpi täysin ilman apua ja tukea psykiatriselta järjestelmältä. Jos minut olisi kohdattu avoimen dialogin mallin mukaisesti, minun ei olisi tarvinnut käydä koko tuota prosessia läpi vain oman itseni varassa. Avoimen dialogin mallin mukaisessa kohtaamisessa olisin myös todennäköisesti välttynyt itse hoidon aiheuttamilta psyykkisiltä lisätraumoilta.

 

Oletko yrittänyt saada diagnoosiasi vaihdetuksi?

Olen selvittänyt, mitä mahdollisuuksia tällaiseen olisi. Psykiatrisissa diagnooseissa on kuitenkin ongelmana se, että ne perustuvat hyvin vahvasti niistä päättävien henkilöiden subjektiiviseen arvioon ja ajatteluun ja siihen, päätetäänkö tai osataanko kyseessä olevaa ihmistä aidosti kuunnella ja luotetaanko häneen ja uskotaanko häntä vai ei. Kaiken kokemani jälkeen en halua laittaa itseäni tilanteeseen, joka olisi hyvin suurella todennäköisyydellä uudelleen traumatisoiva. En halua laittaa itseäni tilanteeseen, jossa taaskaan en tulisi kuulluksi ja nähdyksi vaan tulisin jälleen kerran määritellyksi valta-asemassa olevan taholta tavalla, jonka en koe kuvaavan minua. Olen laittanut kaikki mahdolliset estot kantapalvelussa psykiatristen tietojen näkymiselle ja siirtämiselle ja tämän lisäksi laitan toivoni siihen, että vähitellen vanhat diagnoosit menettävät uskottavuuttaan, kun käytännön olemiseni ja elämäni on jo pitkään kertonut toisenlaista, niistä voimakkaasti poikkeavaa tarinaa.

 

Mitä vielä haluat sanoa?

Tämänhetkinen psykiatrinen järjestelmä aiheuttaa mielestäni aivan valtavan määrän vahinkoa ja toimii paljossa täysin tarkoituksensa vastaisesti ja tämä on aivan valtavan sydäntä särkevää. Jos kriisit ja muut ihmisten kokemat haastavat tilanteet tulkitaan lähes automaattisesti yksilön ominaisuuksista johtuviksi ja pahimmillaan elinikäisiksi oletetuiksi sairauksiksi, joiden hallinnan uskotaan edellyttävän väistämättä enemmän tai vähemmän haittavaikutuksia lyhyellä ja pitkällä aikavälillä aiheuttavia lääkityksiä, järjestelmä, jonka tulisi auttaa ihmisiä mahdollisuuksien mukaan uudelleen jaloilleen, muuttuu sairaseläkeläisiä, valtavaa inhimillistä kärsimystä, hukattua potentiaalia ja mahdollisuuksia suoltavaksi liukuhihnaksi.

Nim. Rime

 

 

JÄTÄ VASTAUS