Psykiatrian vaikeat käsitteet

0
258

Sairaudentunto

”(psykiatria) se, että asianosainen tiedostaa kärsivänsä esimerkiksi vaikeasta mielenterveyden häiriöstä”

Sairaudentunnottomuudessa on wikisanakirjan määritelmän mukaan kyse siitä, että ihminen itse ei oikeastaan tunne mitään vaikeutta olevan, mutta joku toinen, yleensä lääkäri, on sitä mieltä, että tietää paremmin ja voi määritellä toisen sekä sairaaksi että sairaudentunnottomaksi.

Sairaudentunto on ollut psykiatrian paradokseja pitkään. Jos ihminen tietää olevansa harhainen, onko hän silloin oikeastaan harhainen? Jos muu maailma onkin vääryyttä tulvillaan ja ihminen itse ainoana näkemässä sen, mikä on totta ja oikein, on sairaus eittämättä syvä ja vaikea. Kuvaavaa ja traagista on, että wikisanakirja määrittelee tämän käsitteen liittyvän, ainakin tällä hetkellä, vain psykiatriaan. Eikö sairauksia olisi muitakin? Sairaudentunnon- ja tunnottomuuden kanssa ei sitten kuitenkaan käytännössä ole.

Huolestuttavaa on potilaan sairaudentunnottomuus”, kirjoitettiin minusta, useaankin kertaan vähän eri sanoilla. Kerran olin yrittänyt kertoa, etten enää laitospaikkaa tarvitse enkä halua, uskoin pärjääväni muualla, laitoksessa asiat menivät vain pahempaan. Mutta ei, se oli sairaudentunnottomuutta, ja olisi pitänyt luoda elämää enemmän laitoksen sisälle, keskittyä kuntoutumaan, mitä se sitten olisikin tarkoittanut. Kun halusin lopettaa psyykelääkkeeni, jotka väsyttivät, tekivät tokkuraiseksi ja patosivat tunne-elämäni herkkyyttä, jonka koin olennaiseksi osaksi sitä, mitä aitona itsenäni olen, olin silloinkin sairaudentunnoton. Kun en halunnut jatkaa hoitosuhdettani, jossa olin kokenut tulleeni huonosti kohdelluksi ja josta en ollut saanut itselleni mitään sen kummempaa apua, olin taasen sairaudentunnoton. Se oli raivostuttavaa.

Psykiatriseksi potilaaksi nähdyn ihmisen suurin tragedia voi nousta esiin juuri sairaudentunnottomaksi määrittelyn kautta. Sairaudentunnottomaksi määrittelyä vastaan on vaikea tapella. Mitään aukotonta keinoa kun ei ole osoittaa, että olisi psyykkisesti terve. Erilaiset lomakkeet ja diagnostiset haastattelut, joiden varassa psykiatrista diagnostiikkaa pitkälle tehdään, nähdään hoitojärjestelmässä pääosin arvottomina silloin, kun pitäisi arvioida ihmisen tervehtymistä, varsinkin jos hoitojärjestelmässä on ollut pitkään ja joutunut psykoosipotilaan rooliin. Mitä innokkaammin ja pontevammin terveyttään yrittää vakuutella, sen epäilyttävämmältä vointi näyttäytyy. Voiko sairaudentunnoton olla myös silloin, kun sairautta ei todella olekaan?

Hoitomyöntyvyys

”lääkkeen ottaminen ohjeen mukaan”

Wikisanakirja todella pelkistää hoitomyöntyvyyden näinkin kapeaksi asiaksi, vain lääkehoitoon liittyväksi. Tunnistetaanhan sentään psykiatrian kentälläkin, että hoitoa on monenlaista muutakin. Harva ihminen haluaa tietoisesti voida huonosti. Jos voisi valita, suurin osa ”psyykkisiä oireita kärsivistä” olisi mieluiten ilman tuskaa, ahdistusta, pelkoa, hätäännystä, levottomuutta sekä muita vaikeita tunteita ja kokemuksia. Yleensä ihminen haluaa hoitoa ja apua näistä selviytyäkseen. Ongelma, hoitojärjestelmän mukaan, on siinä, ettei ihminen ole myönteinen juuri siihen asiaan, jota hoitojärjestelmä yleisimmin tarjoaa: psyykelääkkeisiin. Jos psykiatrisessa hoitojärjestelmässä on ollut mukana yhtään kauemmin, on yleensä väistämättä jo tutustunut psyykelääkkeisiin, ja useimmiten moniin sellaisiin.

Jos ihminen on jo huomannut, että lääkkeistä on itselle ollut enemmän haittaa kuin hyötyä, kuinka kauan pitäisi myöntyvänä jatkaa? Jos lääkkeiden myötä on lihonut kymmeniä kiloja, menettänyt mielenkiintonsa asioihin, nukkunut suurimman osan vuorokaudesta, joutunut eroon opiskeluista ja työelämästä ja kokenut itsensä vieraaksi itselleen, yhäkö vain pitäisi myöntyvänä olla? Kun psyykelääkkeiden haittavaikutuksista jo tiedetään niin paljon kuin tiedetään, eikö usein ole enemmänkin halusta suojella itseä ja omaa elämää, jos lääkkeistä haluaa luopua?

Minun hoitomyöntyvyyteni on arvioitu kovin huonoksi useaan kertaan. Pelkäsin riippuvuuden syntymistä rauhoittaviin lääkkeisiin, joten jätin ne syömättä. En halunnut nukkua 20 tuntia vuorokaudessa, mutta niin oli tehtävä, kun neuroleptit aloitettiin. Yleensä lopetin lääkitykseni heti, kun pääsin osastoilta pois, en siksi, etten olisi halunnut hoitoa, vaan siksi, etten halunnut lääkkeitä. Psyykelääkkeet eivät paranna yhtäkään psykiatrista sairautta. Pitkissä seurantatutkimuksissa on todettu, että psyykelääkityksensä lopettaneet pärjäävätkin elämässä paremmin, kuin he, jotka hoitomyönteisinä jatkavat lääkityksiään.
Hoitomyöntyvyyden parantamiseksi on psykiatrian saralla kehitetty niinkin nerokasta systeemiä, kuin lääkettä, joka ilmaisee hoitotaholle, että on päätynyt onnellisesti potilaan mahaan asti. On se kumma, jos ihmiset eivät innostu ja kasvata hoitomyöntyvyyttään oikein urakalla…

Vaikutelma

”havainnon, tapahtuman tms. aiheuttama välitön tuntemus tai elämys; vaistomainen käsitys”

Psykiatrian kentällä vaikutelmilla on usein paljon merkitystä ja niiden välityksellä tehdään isoja päätelmiä. Vaikutelma ei pyri suoraan väittämään tai kertomaan faktoja. Se on jotain muuta, kuin aavistus tai ennakointi, hieman kiertelevä, mutta tarpeeksi suuren auktoriteetin sanomana tai kirjoittamana melkein kuin väite, kovin lähellä sellaista, mitä vastaan ei ole sanomista.

”Tulee vaikutelma psykoottisuudesta, jopa skitsofreniasta alkavana”, oli minulle kirjoitettu, sen enempää perustelematta. Takana oli neljän päivän hoitojakso, jonka aikana olin tavannut lääkäriä kahdesti noin kymmenen minuutin ajan (saapuessani osastolle ja lähtiessäni sieltä), keskustellut yhden hoitajan kanssa kerran noin viisi minuuttia, käynyt ruokailuissa oikeina aikoina, istunut potilashuoneessani, ulkoillut, itkenyt yksikseni metsässä, nukkunut öisin, ja jossain välissä oli syntynyt tämä vaikutelma, mutta kenelle oikein, kun en oikein ollut kenenkään kanssa puhunut mitään, ja mistä syystä, en voinut käsittää, eikä sitä lausunnossa selitetty.

Pahimmillaan vaikutelma ei todellakaan tarvitse mitään syytä tai perustetta. Vaistomainen käsitys riittää. Saattaisiko lääkärille tai jollekulle toiselle ammattilaiselle ehkä toisinaan käydä niin, että vaikutelma voisi johtaa väärään, välitön tuntemus siitä, että jotain psykoottista tässä kyllä on, ei sittenkään pitäisi paikkaansa. Muut lääketieteen erikoisalat tuskin kuvaavat vaikutelmien merkitystä niin innokkaasti kuin psykiatria. Vaikutelmien varassa ei saisi tehdä päätöksiä, jotka voivat vaikuttaa ihmisen koko loppuelämään. Tällä käsitteellä loukkaamme, alistamme, teemme vääriä ennustuksia, lyömme huonosti harkittuja ja täysin perustelemattomia leimoja. Psykiatrian sisällä on luovuttava vaikutelmien kuvaamisesta, niiden sanomisesta ja niiden kirjoittamisesta ihmisen sairauskertomukseen.

Paraneminen

Paraneminen on psykiatriassa vaikea sana. Sitä ei juuri käytetä, ei varsinkaan psykoottiseksi katsottujen ongelmien yhteydessä. Mielenterveystalon kansalaisille suunnatun ”Psykoosin vaiheet”- listauksen onnellisena loppuna on ”vakaa vaihe, jolloin käytetään yleensä lääkitystä. Myös terveydenhuollon seurantakäynnit ovat usein tarpeen.”. Samoilla linjoilla ovat käypä hoito-suositukset. Psyykelääkkeiden aloittamiseen on ohjeistuksia sivutolkulla, lääkkeiden lopetukseen muutama rivi. ”Toipuneiden” osuus jää psykoosisairauksien kohdalla n. kymmeneen prosenttiin. Tulos näyttäytyy lohduttomana. Erityisen surulliseksi asian tekee se, että hoitokeinoja, jotka toimisivat nykyisiä hoitokäytäntöjä paremmin ja tukisivat aitoa parantumista, on kehitetty, mutta ei hyväksytty osaksi maamme psykiatrista hoitokulttuuria.

JÄTÄ VASTAUS