Pelkäämmekö hulluutta enemmän kuin kuolemaa?

0
184

Mediassa on usein esillä, ettei ihminen saa apua itsemurha-ajatustensa kanssa. Vuonna 2023 kirjailija Miki Liukkosen ja näyttelijä Jasmin Vuotilaisen traagiset kohtalot nostivat mielenterveyspalveluiden saatavuus ongelmat esiin julkisessa keskustelussa.

Julkisuuteen ei kuitenkaan usein nouse asian toinen puoli – psykiatrisessa pakkohoidossa on ihmisiä, jotka eivät halua annettavaa hoitoa tai eivät koe saavansa hoidosta apua. Nämä henkilöt saavat hoitoa, käytännössä pakolla. Tahdosta riippumattomaan hoitoon voidaan määrätä henkilö, jos mielenterveyslain 8 §:n edellytykset täyttyvät. Kolme edellytystä tulee täyttyä 1) Henkilön tulee todeta olevan mielisairas; 2) jos hän mielisairautensa vuoksi on hoidon tarpeessa siten, että hoitoon toimittamatta jättäminen olennaisesti pahentaisi hänen mielisairauttaan tai vakavasti vaarantaisi hänen terveyttään tai turvallisuuttaan taikka muiden henkilöiden terveyttä tai turvallisuutta; ja 3) jos mitkään muut mielenterveyspalvelut eivät sovellu käytettäviksi tai ovat riittämättömiä.

Henkilöt, jotka ovat itsemurhavaarassa eivät täytä näitä kriteereitä, mutta samaan aikaan osastot ovat täynnä? Joten keitä he ovat, jotka täyttävät nämä osastopaikat?

Henkilö tulee todeta mielisairaaksi. Lain esitöiden mukaan mielisairaus on lääketieteellinen kysymys, jonka asiantuntevan lääkärin tulee huolellisten tutkimusten perusteella ratkaista yksilöllisesti. Lääketieteellisesti mielisairaudella tarkoitetaan tilaa, jossa todellisuuden taju on häiriintynyt, niin että tilaa voidaan pitää psykoosina. Vain itsemurha-aikeet tai väkivaltaisuus ei voi olla syynä pakkohoitoon. (HE 201/1989 s.15-16.)

Pakkohoitoon määrääminen on aina tapauskohtaista ja lääkärille on annettu suuri valta määritellä milloin kynnys täyttyy, kenen todellisuudentaju on häiriintynyt. Käytännössä linja on muodostunut sen tapaiseksi, jossa ihmiset joilla on harhailevia ajatuksia tai joilla tulkitaan olevan harhailevia ajatuksia, haetaan kotoaan asti hoitoon, jopa poliisien avustuksella. Toisaalta itsemurha-aikeissa oleva henkilö ei pääse hoitoon, vaikka hän itse hakee apua päivystyksestä tai muutoin hakeutuu terveydenhuollon piiriin.

THL on vuodesta 2021 lähtien toteuttanut kansallisen asiakaspalvelukyselyn mielenterveys- ja päihdepalveluista. Asiakaspalvelukyselyistä on vuosittain ilmennyt, että 70 % tahdosta riippumattomaan psykiatriseen sairaalahoidon määrätyistä koki hoidon johtaneen luottamuspulaan ja sen seurauksen oireiden salaamiseen hoitojaksonaikana. Luottamuspula on johtanut myös heikkoon kiinnittymisen avohoitoon sairaalajakson jälkeen.

Tämän tulisi mielestäni johtaa keskusteluun hoidammeko oikeat ihmiset ja oireet pakkohoidolla, jos pakkoa edes tarvitsemme? Jos 70 % kyselyyn vastanneista kokee hoidon johtavan luottamuspulaan, olisi syytä tutkia hoidonsisällön lisäksi sitä keitä pakkohoidossa hoidamme.  Onko harhaiset ajatukset syy rajoittaa ihmisen liikkumisvapautta ja kehollista koskemattomuutta? Olisiko mahdollista hoitaa ja tukea näitä henkilöitä ilman pakkoa?

Tulisiko osastohoitopaikkoja painottaa enemmän itsetuhoisuudesta kärsiville, kuin erikoisesti ajatteleville ihmisille? Pelkäämmekö todella niin paljon erilaista ajattelua, että koemme näiden henkilöiden liikkumisen vapautta on rajattava pakolla, mutta henkilö, joka ilmaisee itsemurha-aikeensa ei pääse hoitoon.  Pidämme itsemurhavaarassa olevaa henkilöä yhteiskunnalle turvallisena kansalaisena, mutta samaan aikaan laitamme pakolla hoitoon henkilöitä, jotka eivät ole vaarallisia vaan heidän ajatusmaailmansa on poikkeavaa valtavirrasta. Johtuuko tämä siitä, että pelkomme ”hulluja” kohtaan on suurempi kuin kuolemanpelkomme?

 

JÄTÄ VASTAUS