Hyvällä tavalla erilainen – Inkan omin sanoin

0
1085

Ilta-Sanomat julkaisi joku aika sitten jutun Inkasta otsikolla ”Hyvällä tavalla erilainen”

”Inka kuuli lapsena ja nuorena monta kertaa, ettei hänestä ole mihinkään. Vasta aikuisena hän sai tietää olevansa tosiaan erilainen kuin muut, mutta hyvällä tavalla, kun hän läpäisi heittämällä Mensan testin.”

Voit lukea koko jutun täällä: https://www.is.fi/hyvaolo/art-2000009186874.html

Juttu oli erinomainen poikkeus niihin moniin sairauksia normalisoiviin tarinoihin. Siinä lopetettiin mielialalääkkeet, purettiin diagnoosit ja puhuttiin lahjakkuudesta!

Meillä on nyt haastateltavana jutun Inka, jolta kysyimme suoraan mitä lisättävää hänellä olisi Ilta-Sanomien juttuun.

***

Aluksi voisin kysyä, mitä mieltä olit itse Ilta-Sanomien kirjoituksesta?

Mielestäni juttu oli hyvin kirjoitettu ja siinä oli paljon totuudenmukaisuutta. Se on tosin toisen ihmisen käsialaa, joten se ei voikaan olla niin täysin minua itseäni, kuin omin sanoin kerrottuna. Siksi nyt annankin tämän haastattelun, että voin kertoa enemmän yksityiskohdista ja täydentää aukkoja, joita juttuun jätettiin, sillä se onkin hyvin tiivis kuvaus elämästäni.

Jäikö mielestäsi jutusta jotain erityisen tärkeää pois tai poikkesiko teksti jollain tavalla omasta elämästäsi?

Ensimmäisenä pomppasi esiin, kun luin valmiin julkaisun netistä, että Mensaa ollaan korostettu hyvin paljon. Vaikka se on tietenkin yksi erittäin positiivinen asia elämässäni, enkä ole koskaan missään porukassa saanut tuntea oloani niin arvostetuksi ja hyväksytyksi kuin Mensassa, ei testin läpäisy ollut itselleni mitenkään käänteentekevä hetki, toisin kuin jutussa annetaan ymmärtää. Se oikeastaan tuli siinä samaan syssyyn niiden muiden positiivisten kokemusten mukana ja vahvisti entisestään itseluottamusta, mutta todellinen käännekohta milloin elämäni muuttui kuin yöstä päivään, oli se hetki, kun sain lopettaa lääkkeet ja lakkasin uskomasta siihen mitä minulle oli siihen asti hoettu. ”Et tule koskaan parantumaan”, ”joudut aina syömään lääkkeitä”, ”elämäsi on nyt tätä”, oli niitä lohduttomia lausahduksia, mitä siihen aikaan kuulin ja joihin uskoin 6 vuoden ajan, kunnes sisäinen ääneni vielä viimeisillä voimillaan sai sanottua itselleni, ettei se elämä voi tulla olemaan aina tätä ja että kyllä minusta voi vielä tulla jotain enemmän. Se usko itseeni lopulta pelasti elämäni.

Mitä haluaisit sanoa lapsuutesi aikaista koulun tukitoimista ja tarkkailun alaisena olemisesta?

Loppujen lopuksi niillä tukitoimilla oli päinvastainen vaikutus, kun mihin niillä ehkä pyrittiin. Ne eriarvoistivat ja saivat tuntemaan itseni vain entistä epäonnistuneemmaksi. Oli helppo ottaa koulunkäyntivaikeuksista kärsivän lapsen rooli, sillä mitä enemmän ongelmiin keskityttiin, sen enemmän niihin alkoi itse uskomaan ja niitä toteuttamaan itsessään sen sijaan, että olisi huomioitu kykyjä ja vahvuuksia. Jos positiivisiin puoliin olisi ymmärretty keskittyä koulussa enemmän, olisi ollut varmasti hyvin erilainen lapsuus. Äitini tosin tuki ja kannusti kaikessa, mutta yhden ääni jää helposti muiden peittoon.

Vasta kun kieltäydyin kaikista tukitoimista siirtyessäni yläasteelle ja pääsin muiden kanssa samalle viivalle, aloin enemmän uskoa itseeni ja aloin myös menestymään koulussa. Löysin jokunen vuosi sitten kasan vanhoja seitsemännen luokan kokeita ja jokaisesta oli tullut vain hyviä numeroita, silloin taas jäin pohtimaan, miten suuri vaikutus itseensä uskomisella tai sillä opettajien silmätikuksi joutumisella on.

Voisitko kertoa vähän tarkemmin elämästäsi ennen lääkitysten aloittamista ja minkälaiseksi elämäsi sitten muuttui?

Ennen sitä kaikkea opiskelin puusepäksi ja opiskelut sujuivat ihan hyvin. Ystäväni ja läheiseni pitivät minua positiivisena ja helposti erilaisten ihmisten kanssa toimeentulevana. Olin kuitenkin ajautunut jo 14 vuotiaana vanhemman miehen kynsiin ja taistellut tästä väkivaltaisesta ja vainovasta ihmisestä yksin eroon. Selvisin kokemuksesta suhteellisen hyvin positiivisen asenteeni ansiosta, mutta seuraavassa parisuhteessa aloin kärsimään ajoittaisista pelkotiloista. Päätin mennä psykologille puhumaan kokemuksistani (olin tuolloin 16 vuotias), mutta asiani sivuutettiin ja melko pian sain ajan psykiatrille, joka heti määräsi neuroleptilääkityksen ja asetti diagnoosin, ilman tekemättä testejä tai kysymättä minulta asiasta. Luotin auktoriteettiasemassa olevaan ammattilaiseen ja otin kiltisti lääkkeet, sekä uskoin diagnoosiini. Silloin opintoni lähtivät todelliseen alamäkeen, sillä olin lääkkeiden takia jatkuvasti hyvin väsynyt ja ahdistunut. Pian sivuvaikutusten oireisiin määrättiin lisää lääkkeitä, jotka entisestään huonontivat oloa.

Jo ennen täysi-ikäisyyttä söin niin montaa eri merkkistä lääkettä, etten ollut enään ollenkaan oma itseni ja jouduin jättämään opintoni kesken. Parikymppisenä olin ehtinyt jo käymään läpi monenlaisia palveluita ja ollut sairaalajaksoilla kymmeniä kertoja. Siihen aikaan olin todellinen mallipotilas ja otin vastaan ihan kaiken mitä tarjottiin. Aina kun lääkkeitä lisättiin, diagnoosit muuttuivat tai niitä tuli lisää. Pahimmillaan söin 9 eri lääkevalmistetta, noin 15 kappaletta päivässä, eli ne todella täyttivät koko kämmeneni. Kun lääkkeitä tajuttiin toisessa sairaalassa vähentää, myös diagnooseja poistettiin. Lihoin kymmeniä kiloja, olin hidas motorisesti ja puheeni oli puuroutuvaa. Jouduin käyttämään silmälaseja, sillä näköni oli sumea ja kaikkea oli hyvin vaikea prosessoida, sillä ajatukseni olivat epämääräisiä ja päällimmäisenä oli vain rintaani puristava ahdistusmöykki. Silloin sain kuulla pelkästään, miten elämäni tulee nyt olemaan tätä aina ja että se kaikki oli minun hyväkseni ja uskoin siihen myös itse. Koin sairaalassa myös valitettavasti paljon niin henkistä, kuin fyysistäkin väkivaltaa ihan henkilökunnan toimesta, sillä suljettujen ovien takana on helppo käyttää valtaansa väärin, eikä kukaan olisi ikinä uskonut, että joku päivä voin olla näissä voimissa kuin nyt.

Sitä ehti kestää lopulta 6 vuotta, kunnes 23 vuotiaana olin tullut siihen pisteeseen, että joko lopetan elämäni tai lopetan lääkkeet. Onneksi valitsin jälkimmäisen ja sain lääkärin siihen suostumaan. Sen jälkeen olen ollut se sama iloinen, määrätietoinen ja luova ihminen, joka olin teini-ikäisenä.

Puhut tuosta käännekohdasta elämässäsi, voitko kertoa vähän tarkemmin, mitä siinä ja sen jälkeen tapahtui?

Lääkäri suostui sairaalassa ollessani pyynnöstäni lopettamaan lääkitykseni. Ehkä hän halusi näpäyttää minua suostumalla siihen, sillä yleensä niin ei tehdä, varsinkaan sellaisessa kunnossa oleville, missä itse olin, mutta voin olla siitä hänelle ikuisesti kiitollinen. Kärsin sen jälkeen hyvin voimakkaista vieroitusoireista, jotka kestivät monta viikkoa, ellei kuukautta ja olin monta kertaa vähällä luovuttaa. Jaksoin kuitenkin loppuun asti ja sen jälkeen elämäni kirkastui joka kuukausi vähän enemmän. Pääsin sairaalasta noin kuukausi sen jälkeen takaisin omaan asuntooni, sillä olin niin hyvävointinen. Koska elimistööni kertynyt neste poistui kehostani ja jaksoin liikkua ja syödä terveellisesti laihduin 9 kuukaudessa 45 kiloa, hankin koiran, pääsin silmälaseista eroon, sillä näköni parani ja aloitin aikuislukion opiskelun. Olemukseni oli niin kirkastunut ja muuttunut, ettei läheisenikään meinanneet tunnistaa. Jo puoli vuotta lääkkeiden lopettamisesta diagnoosini purettiin ja vuoden päästä tehtiin loppulausunto, ettei hoitokontaktille ollut enää tarvetta. Loppulausunnossa kerrotaan miten massiivisen psyykelääkityksen purkaminen muutti elämäni suunnan. Enkä ole enää sen jälkeen palannut sairaalaan, muuta kuin kerran tapaamaan hoitajia muuttuneen elämäni merkeissä.

Kävit vierailulla Pitkäniemen sairaalassa lääkkeiden lopettamisen ja diagnoosien purun jälkeen. Kertoisitko siitä?

Vuosi lääkkeiden lopettamisen jälkeen aloin olla niin hyvässä kunnossa, että koin tärkeäksi askeleeksi sairaalamaailmasta irtaantumisen kannalta mennä tapaamaan vanhoja hoitajiani niille osastoille, joilla olin ollut eniten. Kun vuosia tuntemani hoitaja tuli avaamaan osaston ovea ja kerroin tälle tulleeni tapaamaan hoitajia, hän ei tunnistanut minua, vaan kysyi olenko ollut joskus töissä täällä. Kun sain sanottua koko nimeni, hoitajan suu loksahti auki. Hän kutsui koolle kaikki osaston hoitajat, jotka tulivat ympärilleni ihmettelemään ja ihastelemaan muuttunutta olemustani ja ulkonäköäni. Olin ollut osastolla yksi tunnetuimmista potilaista toivottomuuteni ja kriittisen tilani vuoksi ja nyt heistä kukaan ei tunnistanut minua, paitsi nimestä. Toisella osastolla vieralleissani ovelle sattui vieläpä hoitaja, joka oli ollut viimeisin hoitajani ja joka oli todennut vielä ennen kotiutuspäätöstä olevani liian iloinen ja nyt hänkään ei tunnistanut minua. Sain kuulla kummallakin osastolla niin paljon positiivista ja kannustavaa palautetta, että sen jälkeen oli hyvä sulkea nuo ovet takani pysyvästi. Siitä on kohta 8 vuotta aikaa, enkä ole sen jälkeen palannut.

Nyt jälkeenpäin, miten olisit toivonut, että sinua olisi kohdeltu lapsuudessasi ja nuoruudessasi toisin?

Olisin toivonut paljon enemmän positiivista vahvistamista. Lapsena olisi voitu nähdä enemmän niitä vahvuuksia, joita nyt tunnistan itsessäni ja joita voin hyödyntää elämässäni. Sen sijaan, että ongelmiin olisi vain tartuttu, olisi voitu antaa vapautta toteuttaa itseäni minun omalla tavallani, niinkun ollaan nähty, mihin se on lopulta vienyt, eikä yritetty yhdenmukaistaa. Oltaisiin nähty luovuus hyvänä asiana, johon yhtälailla kannattaa panostaa, vaikka ahkeraa ja tietynlaista opiskelua arvostetaankin. Nähty erilaisuus hyvänä asiana, ei heikkoutena.

Ja mitä tuohon nuoruuden kokemukseen tulee, kaikki olisi varmasti ollut toisin, jos traumakokemukseni olisi otettu tosissaan ja olisin saanut siitä puhua vapaasti. Ilman, että persoonaani aletaan määrittämään sen perusteella ja uskottelemaan, että vika on minussa itsessäni. Ei se, että jos tuntee pelkoa jostain pelkoa tuottaneesta asiasta, tee minusta häiriöistä, vaan se tekee minusta tuntevan ja kokevan ihmisen, mikä pitäisi olla täysin sallittua. Eikä niitä tunteita ja oloja tarvitsisi lähteä lääkkeillä poistamaan, vaan niiden läpi pitäisi mennä juuri kokemalla ja tuntemalla ne. Se olisi tervehdyttänyt ja saanut oikeanlaisen persepktiivin asioille. Että itse pahan tekijät ovat syyllisiä, ei se henkilö johon ne kohdistuvat ja joka niistä kärsii. Kuitenkin lähtötilanteeni oli se, etten ollut mitenkään huonossa kunnossa, halusin vain puhua elämästäni ja tunteistani jollekin hetken aikaa.

Miten koet, että nämä kokemukset ovat vaikuttaneet sinuun?

Aluksihan tunsin aika paljon vihaa, kun ymmärsin miten paljon elämästäni oli viety, oikeastaan osa nuoruudestani ja varhaisaikuisuus. Että jouduin kasvamaan siinä uskossa, että minussa on jotain perustavanlaatuista vikaa ja miten väärässä kaikki olivat olleet. Käänsin kuitenkin tuon vihan voimavarakseni ja päätin aikuislukioon mennessäni, että haluan tehdä merkittävää tutkimustyötä niiden ihmisten hyväksi, jotka edelleen kamppaleivat samankaltaisten asioiden kanssa. Että yhä harvempi jotuisi käymään näiden mutkien kautta, eikä tarvitsisi tuntea itseään yhtä huonoksi, kun mitä itse tunsin muiden sanomisten ja kohtelun vuoksi. Jouduin myös tekemään paljon töitä, että löydän identiteettini uudestaan ja ylipäätään tutustun itseeni ja että pääsin yli siitä pelosta, joka oli etenkin ensimmäisten vuosien aikana läsnä usein, että joku tulisi ja veisi taas pois elämäni, jota olen siihen mennessä rakentanut.

Vaikka diagnoosini on jo yli 8 vuotta sitten purettu, edelleenkin ne vanhat diagnoosit särähtävät korvaan, enkä niitä halua edes ääneen sanoa, sillä tunnen heti piston rinnassani. Voisi sanoa, että se 6 vuoden kokemus oli monella tapaa hyvin traumaattinen, varsinkin kun siinä määriteltiin koko persoonani ja vaikutettiin lopulta koko elämääni. Sen jälkeen elämäni uudelleen kokoaminen on ollut tähän asti kaikista suurin haaste, vaikka olen tehnyt sen jälkeen paljon muutakin. Enkä usko, että koskaan enää tulee niin suurta käännekohtaa. Jouduin kuitenkin opettelemaan elämisen ihan melkein nollapisteestä, koska lääkkeiden ja diagnoosien purun jälkeen heräsin kuin kuolleista, sillä olin lähes katatoonisessa tilassa. Onneksi kuitenkin mitään pysyvää aivotoiminnan häiriötä ei kokemuksistani jäänyt ja ajattelu toimii nykyään terävästi. Aikaa on kulunut niin paljon nyt, että enää en koe pelkoa tai ahdistusta noita vanhoja asioita kohtaan, mutta huomaan silti edelleenkin sävähtäväni neuvoja tai sitä jos joku yrittää puuttua elämääni tai määrittää minua ihmisenä. Mitään samankaltaista en halua enää ikinä kokea.

Onko jotain muuta, mitä haluaisit vielä sanoa?

Elämäni esimerkki ei tarkoita sitä, etteikö ihmiset tarvitsisi välillä tukea erilaisiin elämän vaikeuksiin ja mielestäni olisi hyvä normalisoida sitä, että kaikkilla voi olla eriasteisia ongelmia elämässä. Että ihmisen psyyke ei kaikkea kestä, eikä tarvitsekaan kestää. Itselle pitää antaa armoa, eikä tarvitse hävetä sitä, jos voi huonosti. Siksi itsellenikin olisi ollut pelkästään hyvä, jos silloin kun lähdin 16 vuotiaana hakemaan keskusteluapua traumaani ja pelkoihini, olisin saanut vain puhua niistä rauhassa ja minulle oltaisiin sanottu, että ei ole mitään pahaa tai hävettävää siinä, että tuntee pelkoa sellaisten kokemusten jälkeen ja vielä niin nuorena, sen sijaan, että kokemukseni sivuutettiin ja keskityttiin taas löytämään ongelmia minusta itsestäni. Diagnosoimaan ja lääkitsemään, mikä johti taas uudenlaisiin ongelmiin ja taas uskomaan siihen, että vika on minussa itsessäni.

Se pirstaloi psyykkeeni ja muutti käsitystä itsestäni liian pitkäksi aikaa. Elämäni esimerkillä haluan tuoda esiin, miten paljon elämään vaikuttaa se, miten muut suhtautuvat sinuun ja miten yhteiskunnan vaatimukset ja ahtaat normit vaikuttavat. Miten helposti sitä voi omaksua erilaisia määritelmiä ja miten lopulta niistä irroittautuminen voi ratkaista asioita. Ja erityisesti se on muistutus niille, jotka ovat myös normien ulkopuolella, erilaisia, värikkäitä persoonia, että erilaisuus on rikkaus, kunhan siihen osaa suhtautua oikealla tavalla. En ole itsekään sairaalasta lähdön jälkeen muuttunut niin paljon, ettenkö olisi edelleen hyvin poikkeuksellinen ja erikoinen persoona, mutta nyt näen kuinka hieno ja positiivinen asia se on ja niin näkevät nykyään muutkin.

Lopuksi, minkälaisia toivon sanoja haluaisit välittää lukijoille?

Tuntekaa avoimesti ja juhlikaa tunteita. Uskokaa tai älkää, ne ovat sallittuja. Raskaat ja vaikeat tunteet ovat hankalia, mutta on silti paljon parempi tuntea myös niitä, kuin olla tuntematta mitään. Tutustuminen itseensä on myös tärkeää, sekä antaa, että vastaanottaa positiivista palautetta. Latistettuna sitä on vaikeampi ponnistaa. Pyrkikää sellaisten ihmisten seuraan, jotka hyväksyvät sellaisena kuin olet ja antavat positiivista palautetta sekä vahvistavat minuuttasi. Hyvin poikkeuksellisia ihmisiä on aina väärinymmärretty, mutta vain poikkeukselliset ihmiset voivat tehdä suuria tekoja.

JÄTÄ VASTAUS