Heidi kysyi viime blogi-kirjoituksessaan (https://madinfinland.org/mita-jos-kuunneltaisiin-psykiatrian-vahingoittamia-ihmisia/), voisimmeko pysähtyä kuuntelemaan psykiatrian vaurioittamia ihmisiä. Jäin miettimään asiaa, ja päätin tässä tekstissä hieman kommentoida Heidin ajatuksia.
Kun kuuntelijaa kaivataan, tulee ensimmäisinä kysymyksinä mieleeni se, mistä sitä toivotaan, kenen pitäisi kuunnella ja miksi. Jos kertomiselle pitäisi olla tila, missä sen ensisijaisesti pitäisi olla? Ystäville ja vertaisille kertominen voi tuoda helpotuksen kokemuksen, jos siis voi kokea tulleensa ymmärretyksi, mutta sen laajempaa vaikutusta tällaisilla yksityisillä keskusteluilla tuskin on. Että kertomisella ja kuulluksi tulemisella olisi suurempi painoarvo, mitä uskon Heidinkin tässä peräänkuuluttavan, tulisi kuunteleva taho löytyä myös jostain muualta.
Media sekä hoidon suunnittelusta ja järjestämisestä vastuussa olevat instassit tuntuisivat lähtökohtaisesti oikeansuuntaisemmilta osoitteilta. Onko kuitenkaan ns. virallisilla mielenterveyshoitoa tarjoavilla tahoilla aitoa halua kuulla ”mikä on vikana teidän tarjoamassanne hoidossa”? Ainakin monilla kertomista yrittäneillä on kokemus siitä, että ei ole. Kuten Heidikin on huomannut, kerrottu kritiikki näyttää nostavan virallisissa instansseissa vain puolustautumisen tarvetta, eli aletaan selittää, miksi on tehty kuten on, tai toisaalta kerrottujen kokemusten laittamista ”sairauden piikkiin”. Yksittäiset ammattilaiset ovat usein myös edustamiensa hoitopaikkojen säädösten armoilla, ja joutuvat toteuttamaan virallisia ohjeistuksia, vaikka henkilökohtaisella tasolla näkisivätkin niiden ongelmat. Miten ja missä ja foorumeilla ja kenelle voisi jakaa sitä, että asiat psykiatrisessa hoidossa eivät ole menneet oikein? Vaikka paljon olisi sanomista, kenelle pitäisi sanoa ne asiat, että sillä olisi joku merkitys? Yritämme kovasti täällä blogissakin.
Toinen keskeinen asia silloin, kun kuuntelijaa kaivataan, on se, miksi kenenkään pitäisi kuunnella. Mitä niin tärkeää sanottavaa näillä ihmisillä olisi, että kenenkään tulisi olla siitä kiinnostunut? Mieleeni nousee kaksi perustelua ylitse muiden: hoidon laatu ja raha.
Psyykkinen ”sairaus” ei lakkauta ihmisen kykyä ajatteluun tai reflektioon. Psyykkisesti huonosti voivakin ihminen osaa yleensä kertoa toiveistaan hoidon suhteen sekä ajatuksiaan siitä, mitkä tekijät ovat johtaneet vaikeaan tilanteeseen ja mikä juuri häntä voisi parhaiten auttaa eteenpäin. Koska psyykkiset kokemukset ovat ennenkaikkea sisäisiä tuntemuksia ja ajatuksia, joita ei voi ulkoapäin mitata tai arvioida, myös toipumisen kokemus on ihmisellä hyvin henkilökohtainen ja sisäinen asia: jos ihmisen ei siitä kerro, sitä ei voida tietää. Jos ihmisen hoitohistoria on tuonut koetusti enemmän haittaa kuin hyötyä, voitaisiin näitä kokemuksia vastaanottamalla ehkä kehittää hoitoa eteenpäin ja vähentää kärsimystä tulevaisuudessa.
Ja sitten ovat vielä ne aidot ja henkilökohtaiset kokemukset ihmisillä, jotka ovat järjestelmässä tuomitut ”parantumattomiksi” ja sitten onkin tapahtunut jotain muuta kuin psykiatrisen järjestelmän ennaltakirjoitettu sairauskertomus ”kroonisesta sairaudesta jonka kanssa on opittava elämään”. Nämä kokemukset ja niiden kuunteleminen olisi nähdäkseni kovin tärkeä asia. On psykoosipotilaina nähtyjä, joille ei ole paljon toivoa annettu. Minunkin olisi pitänyt jäädä eläkkeelle jo aikoja sitten. Nuorena eläköitynyt ihminen maksaa yhteiskunnan järjestelmille jokusen miljoonan.
Eikö jonkun olisi syytä olla edes hitusen kiinnostunut, edes sen takia, että ehkäpä joku toinenkin eläköityminen olisi estettävissä? Jos olisinkin sairastanut jotain fyysistä sairautta, jonka kanssa olisin saanut tällaisen ennusteen, ja sitten kokenutkin parantumisen, luulisi, että asia olisi jossain määrin kiinnostanut jotakuta. Miten paranit? Mitä tapahtui? Voisiko niin tapahtua muillekin? Näiden tarinoiden luulisi kiinnostavan hoidosta vastuussa olevien instanssien kaikkein korkeimmilla tasoilla, koska puhutaan niin isoista rahoista, puhumattakaan inhimillisen kärsimyksen estämisestä. Miksi ei kiinnosta? En voi kuin ihmetellä.
