Artikkeli on julkaistu alunperin Mad in America -sivustolla. Se on käännetty käännöstyökalua käyttäen ja tarkistusluettu. Alkuperäinen kirjoitus löytyy täältä.
***
Sophie Isobel tarkastelee psykiatrisia häiriöitä sairastavien lasten moraalisia seurauksia ja mahdollisia pitkäaikaisia vaikutuksia heidän itsetuntemukseensa ja kehottaa pohtimaan syvällisemmin, miten yhteiskunta suhtautuu lasten mielenterveyteen.
Kirjoittanut Justin Karter
- lokakuuta 2023
Nyt kun yhä useammalla lapsella diagnosoidaan psykiatrisia häiriöitä, monet tutkijat vaativat, että näiden diagnoosien laajempia moraalisia vaikutuksia nuorten mieliin tutkitaan perusteellisemmin.
Sophie Isobel Sydneyn yliopistosta on hiljattain esittänyt, että vaikka nämä diagnoosit voivat tarjota ymmärrystä tai tilapäistä helpotusta, ne voivat myös antaa pysyviä vaikutteita lapsen minäkäsitykseen, mikä saattaa vaikuttaa lapsen itsetuntoon ja identiteetin tunteeseen.
Children & Society -lehdessä julkaistussa Isobelin artikkelissa varoitetaan lasten elämään kohdistuvista jatkuvista ja merkittävistä vaikutuksista, jotka koskevat erityisesti sitä, mitä he uskovat olevan totta ja miten he ymmärtävät itsensä.
”Useimmilla aikuisilla on jonkin verran valinnanvaraa sen suhteen, miten paljon he sisällyttävät psykiatrisen diagnoosinsa määritelmiä käsitykseensä itsestään, mutta diagnoosin vaikutukset voivat olla erityisen ongelmallisia lapsuudessa, kun minuus on vielä kehittymässä”, Isobel kirjoittaa.
”Lapset kehittävät minäkäsitystään kokemuksellisesti ja relationaalisesti kehitysvuosien aikana. Minäkäsitys (miten ihmiset näkevät itsensä) ja sosiaalinen identiteetti (miten he edustavat itseään maailmassa) ovat luontaisesti yhteydessä toisiinsa. Psykiatrinen diagnoosi voi olla uhka näille molemmille prosesseille, sillä se minimoi lasten mahdollisuudet erottaa sosiaalisesti rakentuneet kuvaukset kokemuksistaan heidän keskeisestä minäkäsityksestään ja heidän vuorovaikutuksestaan maailman kanssa.”
Psykiatrisia häiriöitä sairastavien lasten määrän lisääntyminen on herättänyt keskustelua tällaisten luokitusten laajemmista moraalisista vaikutuksista.
Vaikka lääketieteen ammattilaiset ovat perinteisesti hyväksyneet nämä psykiatriset diagnoosit, lasten mielenterveysongelmien tunnistamiseen liittyvät vivahteet eroavat usein muista lääketieteen erikoisaloista tutuista selkeistä fyysisistä diagnooseista. Isobel arvioi kriittisesti näitä diagnooseja keskittyen niiden mahdollisiin pitkän aikavälin vaikutuksiin lasten minäkäsityksiin ja heidän henkilökohtaisiin totuuksiinsa. Lisäksi hän korostaa tarvetta pohtia moraalisia seurauksia, joita aiheutuu siitä, että lapsille annetaan epävarmuuden sävyttämiä diagnoosiluokkia.
Isobel käyttää kriittistä teoriaa tutkiakseen, miten yhteiskunnalliset ja poliittiset rakenteet muokkaavat käsityksiämme todellisuudesta, erityisesti lasten mielenterveyteen liittyen. Teoria kannustaa meitä kyseenalaistamaan vakiintuneita normeja, käytäntöjä ja valtadynamiikkaa ja paljastamaan piilossa olevat epätasapainot ja vallan väärinkäytökset. Se tarjoaa foorumin hyväksyttyjen normien haastamiseen hylkäämättä tai hyväksymättä diagnooseja kokonaan.
Lapsuus, haavoittuvuus ja mielenterveyden kasvava huoli
Isobelin väitteessä keskeistä on käsite ”episteeminen epäoikeudenmukaisuus”, jossa lapsilla pelkästään ikänsä vuoksi katsotaan olevan heikompi kyky ymmärtää tai ilmaista kokemuksiaan. Näin ollen he kohtaavat yhteiskunnallisia ennakkoluuloja, jotka rajoittavat heidän kykyään välittää tai käsitellä omaa ahdistustaan.
Yhteiskunnassa korostetaan lasten suojelua, mutta samalla ollaan usein huolissaan mahdollisista riskeistä. Samalla kun aikuiset kamppailevat arvaamatonta tulevaisuutta koskevien huolien kanssa, lapset ovat suurelta osin voimattomia ja luottavat siihen, että aikuiset tekevät turvallisuuspäätöksiä heidän puolestaan.
Vaikka lapset ovat suurelta osin riippuvaisia aikuisista, heillä on myös kansainvälisesti tunnustettuja oikeuksia, joihin kuuluu oikeus vapauteen, turvallisuuteen ja huolenpitoon. Nämä oikeudet ovat kuitenkin joskus ristiriidassa vallitsevan suojelukeskustelun kanssa, erityisesti lasten mielenterveyden osalta.
Lasten mielenterveyden korostaminen ei ole aiheetonta. Viimeaikaiset tilastot avaavat silmät: Epidemiologisissa tutkimuksissa arvioidaan, että maailmanlaajuisesti huikeat 10-20 prosenttia kaikista lapsista kärsii diagnosoitavista mielenterveyden häiriöistä. Lasten diagnoosimäärät ovat nousseet hälyyttävästi, ja samalla psykoaktiivisten lääkkeiden, kuten masennuslääkkeiden ja stimulanttien, määrääminen on lisääntynyt huomattavasti.
Diagnoosi psykiatriassa: Monimutkainen, kiistelty alue
Mielenterveyshäiriöiden diagnosointiprosessiin liittyy kulttuurinormien, yhteiskunnallisten odotusten ja ammatillisen asiantuntemuksen yhdistelmä. Psykiatriassa tämä prosessi perustuu ensisijaisesti oireiden tarkistuslistoihin häiriöiden tunnistamiseksi. Näiden tarkistuslistojen subjektiivinen luonne aiheuttaa kuitenkin merkittävän ongelman. Vaikka tarkistuslistojen avulla tunnistetut häiriöt on suunniteltu ennakkoluulojen vähentämiseksi ja johdonmukaisuuden varmistamiseksi, niitä ei ole tieteellisesti todennettu. Käytettävissä ei ole biologisia merkkiaineita tai testejä, joilla niiden esiintyminen voitaisiin vahvistaa.
Yksi lastenpsykiatrian kiistellyimmistä aiheista on tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö (ADHD). Se on yksi yleisimmin diagnosoiduista lasten psykiatrisista tai neuropsykiatrisista häiriöistä länsimaissa, mutta viimeaikaiset tiedot viittaavat ADHD:n mahdolliseen ylidiagnostiikkaan ja -hoitoon. Erityisesti lapsilla, jotka ovat syntyneet lähempänä koulunkäynnin alkamisajankohtaa ja ovat siten nuorempia lukuvuonna, on suurempi todennäköisyys saada ADHD-diagnoosi. Tämä kehityskypsyyden ja yhteiskunnallisten odotusten välinen suhde osoittaa selvästi, miten yhteiskunnalliset rakenteet voivat tahattomasti vaikuttaa häiriödiagnoosiin. Sekä koulutus- että terveydenhuoltosektorit sitovat usein institutionaalisen rahoituksen näihin diagnooseihin, mikä lisää monimutkaisuutta.
Kun diagnoosi on tehty, suositellaan usein hoitoja, kuten lääkitystä. Lääkkeiden käytöstä psykiatrisista sairauksista kärsiville lapsille käydään keskustelua. Vaikka monet lapset raportoivat hyödyistä, kuten tunne-elämän vakauden ja akateemisen suorituskyvyn paranemisesta, he ovat myös huolissaan fyysisistä sivuvaikutuksista, siitä, että he tuntevat olevansa pakotettuja ottamaan lääkkeitä, menettävät itsenäisyytensä ja heidän käsityksensä siitä, mikä on normaalia, muuttuu.
Perhe, valta ja havainnointi lasten diagnooseissa
Lasten mielenterveyshäiriöiden diagnosointi on monimutkainen prosessi, johon liittyy useita tekijöitä, kuten perheen uskomukset, yhteiskunnalliset odotukset ja terveydenhuollon dynamiikka. Isobel korostaa lapsen näkökulman huomioon ottamisen merkitystä. Vaikka Yhdistyneet Kansakunnat puoltaa lasten oikeutta ilmaista itseään, heidän näkemyksensä suodatetaan usein aikuisten näkökulmien kautta. Heidän ymmärryksensä sellaisista termeistä kuin ”mielisairaus” ja heidän identiteettinsä diagnoosin saamisen jälkeen korostavat mielenterveyden monimutkaista luonnetta.
Isobel viittaa aiempaan tutkimukseen, jossa korostetaan, että lapset painivat usein mielenterveysdiagnoosin jälkeen oman identiteettinsä kanssa. Jotkut lapset esimerkiksi kokevat diagnoosin myönteisenä ja kokevat, että se auttaa muita olemaan ”mukavampia heille”. Monet taas sisäistävät tunteen siitä, että he ovat ”alempiarvoisia, riittämättömiä, vahingoittuneita, epätäydellisiä eivätkä ansaitse onnea”.
Lapsuuden psykiatristen diagnoosien moraaliset dilemmat
Lasten psykiatriset diagnoosit liikkuvat usein yhteiskunnan normien ja yksilöllisen käyttäytymisen välisellä epävarmalla rajalla. Kliinisten vaikutusten lisäksi näillä diagnoosimerkinnöillä on luonnostaan moraalisia sävyjä, jotka määrittelevät, mitä yhteiskunta pitää ”oikeana” tai ”vääränä”.
Monissa tunnetuissa lääketieteellisissä julkaisuissa, kuten DSM-5:ssä, esitetyistä diagnostisista kriteereistä heijastavat paitsi käyttäytymismalleja, myös kommentoivat hienovaraisesti näiden käyttäytymismallien moraalia. Sellaiset termit kuin ”Oppositional Defiant Disorder” (uhmakkuushäiriö)ja ”Disinhibited Social Engagement Disorder” (kiintymyssuhteiden estottomuus) yhdistävät yksilölliset patologiat laajempiin yhteiskunnallisiin konteksteihin ja vahvistavat sosiaalisten normien ja yksilön terveyden monimutkaista vuorovaikutusta.
Historiallisesti useat ”poikkeaviksi” tai ”moraalittomiksi” katsotut käyttäytymismuodot on siirretty psykiatrian alaisuuteen, kunnes yhteiskunta on kehittänyt laajempaa hyväksyntää tai ymmärrystä niitä kohtaan. Tutkimuksessa mainitaan esimerkkinä itsemurha, jota on pitkään käsitelty puhtaasti lääketieteellisenä kysymyksenä huolimatta selvistä yhteiskunnallisista vaikutuksista, kuten perheriidoista, kiusaamisesta ja sosiaalisesta syrjäytymisestä.
Vaikka jotkin näistä leimoista toimivat välineinä ymmärtämisessä ja puuttumisessa, niiden vaikutuksia yksilön käsitykseen itsestään ei voi jättää huomiotta, varsinkaan lapsuuden kaltaisissa muovautuvissa vaiheissa.
Lopuksi Isobel kehottaa pohtimaan kriittisesti yhteiskunnan tapoja käsitellä lasten hätää. Hän kehottaa sitoutumaan uudelleen sen varmistamiseen, että lapset saavat haavoittuvasta kehitysvaiheestaan huolimatta tietoa psykiatristen diagnoosien luonteesta tietynlaisina konstruktioina. Tämä edellyttää tietenkin palveluntarjoajilta ja kasvattajilta suurempaa ”käsitteellistä pätevyyttä”.
****
Isobel, S. (2023). Considering the moral implications of psychiatric diagnosis for children. Children & Society, 00, 1-10. https://doi.org/10.1111/chso.12694 (Linkki).
MIA Research News Editor: Justin M. Karter on Mad in America -lehden johtava tutkimusuutisten toimittaja. Hän väitteli tohtoriksi neuvontapsykologiasta Massachusettsin yliopistossa Bostonissa. Hänellä on myös jatkotutkinnot sekä journalismista että yhteisöpsykologiasta Point Parkin yliopistosta. Hän on erityisen kiinnostunut mielenterveyttä koskevien kulttuuristen narratiivien tutkimisesta ja purkamisesta sekä näiden oletusten varaan rakentuneiden instituutioiden uudelleenkäsittelystä.
