Ajatuksia mielenterveystyöstä 1: Onko tämä työ tärkeää?

1
334

Kun kerron uusille tapaamilleni ihmisille tekeväni mielenterveystyötä, saan usein kuulla tekeväni ”tärkeää työtä”. En ole aivan varma, mitä tästä ajatella. Lähdin alalle osittain siitä syystä, että saisin tehdä jotain tärkeää ja vaikuttavaa. Ennen opintojen alkua olin elänyt hyvin vaikeita vuosia, ollut eri osastoilla ja avohoitopaikoissa pitkiä aikoja. Monien huonojen kokemusten ja syvän kärsimyksen jälkeen sain vihdoin osakseni hyviä hoidollisia kokemuksia, jotka olivat niin vaikuttavia, että halusin itse olla tekemässä jotain samaa. Tietysti psykiatrinen järjestelmä oli jo niin tuttu ja ollut niin iso elämää, että ajattelin ymmärtäväni siitä paljon, ja että siinä olisi luontevaa työskennellä.

Mikä on tärkeää työtä?

Jotta jokin työ voisi olla tärkeää, siitä tulisi olla jollekulle tai johonkin asiaan jotain hyötyä, sen seurauksena tulisi olla jotain hyvää. Se, että ihminen tekee mielenterveystyötä, ei vielä kerro yhtään mitään siitä, tekeekö hän jotain hyödyllistä tai tärkeää. Olen hyvin paljon ollut esimerkiksi eri osastoilla näkemässä sitä, miten henkilökunta priorisoi työaikaansa aivan eri asioita kuin vaikkapa potilaiden kohtaamista, vuorovaikutusta ja läsnäoloa.

Psykiatriseen hoitoon on pitkään ollut ”vaikea päästä”. Näin sanottiin yleisesti jo silloin, kun vietin omia vuosiani eri osastoilla. ”On paljon ihmisiä, jotka haluaisivat tänne osastolle hoitoon” ja ”tänne on pitkät jonot”, sain kuulla muutamiakin kertoja. Tämän oli ilmeisesti tarkoitus lisätä ”hoitomotivaatiotani” ja saada minut ymmärtämään, että saamani hoito oli hyvää, koska niin monet tavoittelivat kovasti sen saamista. Vaikka psykiatrian osastot ovat jatkuvasti täynnä, ei tästä voi päätellä yhtään mitään tuon hoidon merkityksestä.

Ei myöskään se, että ihmisellä on hoitokontakti jossakin psykiatrisessa yksikössä, kerro vielä yhtään mitään siitä, onko hoidosta jotakin apua, jotain hyötyä sitä saavalle ihmiselle. Psykiatrista työtä koskevat tilastot eivät juuri kerro mitään siitä, onko työstä jotain hyötyä tai seuraako siitä mitään hyvää. Hoitopaikkojen- ja jaksojen määrää, lääkkeiden kulutusta ja eläkepäätöksiä tilastoidaan tarkasti. Nämä kaikki ovat tietenkin nousseet huimasti. Näiden näkökulmasta työ ei näyttäydy kovin hyödyllisenä ja tärkeänä, pikemminkin päinvastoin.

Psykiatrisen työn tuloksellisuutta tulisi arvioida aivan samoin kuin muunkin sairaanhoidon tuloksellisuutta: onko potilas tullut hoidon jälkeen terveeksi ja toimintakykyiseksi, onko niin, ettei hän enää tarvitse hoitoa. Se, että ihminen käyttää vuosikausia psyykelääkkeitä useiden eri diagnoosien kanssa, tai on mielenterveyssyistä eläkkeellä, on suoraan sanottuna huono hoitotulos. Tällaiseen tulokseen voisimme päästä myös ilman valtavaksi paisunutta mielenterveyden hoitokoneistoa. Tuloksellinen, tärkeä ja hyvä mielenterveyshoito olisi sitä, että ihmiset eivät jäisi tähän hoitoon diagnoosiensa ja lääkkeidensä kanssa, vaan parantuisivat ja pääsisivät koneistosta vaikeuksien jälkeen eteenpäin elämässään. Käsitys ja hokema siitä, että jotkut psykiatriset sairaudet ovat elinikäisiä ja geneettisiä, eikä niitä siksi voi tällaisella tavoitteella hoitaa, joutaa tutkimusten valossa romukoppaan. Hokeman tarkoituksena lienee lähinnä selittää sitä, miksi hoito ei auta: sinä olet niin sairas, ettet voi parantua, meidän hoidossamme ei ole mitään vikaa.

Tärkeä työ ja hyvä hoito eri ihmisten näkökulmasta

Psykiatrinen ”hyvä hoitotulos” on usein aivan erilainen eri osapuolien näkökulmasta. Varsinkin osastohoidossa työskentelevät ammattilaiset pitävät usein psyykelääkkeitä aivan välttämättöminä. Usein olen törmännyt argumenttiin: ”jos potilaat lopettavat lääkkeensä osastojakson jälkeen, he tulevat takaisin osastolle”. Tämän on ajateltu todistavan sen, että ilman näitä lääkkeitä ihminen ei pärjää. Työntekijä voi näin ollen pitää ammatillisena onnistumisena sitä, että on käypä hoito-suositusten mukaisesti saanut potilaan hyväksymään sairautensa ja lääkityksensä. Kyseessä on aivan perustavanlaatuinen argumentointivirhe. Osastoilla ei nähdä heitä, jotka selviävät ja tervehtyvät, eikä näin ollen tietenkään tiedetä, miksi näin käy. Totta on, että usein ihmiset lopettavat osastoilla aloitetut psyykelääkkeet. Sille on syynsä, koska näitä lääkkeitä aloitetaan usein osastoilla väkisin ja ne aiheuttavat ihmisille suuria ongelmia.

Valitettavasti hoidon varsinaiset tavoitteet voivat olla myös hukassa. Sosiaali- ja terveysministeriön nettisivut toteavat lakonisesti, että ”mielenterveystyön tavoitteena on vahvistaa mielenterveyttä”, mikä on varsin tautologinen määritelmä. Tämän toteutumista on mahdotonta todentaa mitenkään. Käytännön työssä hoidon tavoitteiksi, jos sellaisia muistetaan ylipäätään nimetä, asetetaan usein jotain varsin epämääräistä: ”ahdistuksen sietäminen, toimintakyvyn parantuminen, mielialan korjaantuminen”. Jos potilas ei hoidossa juuri paremmaksi muutu, nähdään syyn olevan hänen vaikeassa sairaudessaan, harvemmin siinä, että hoito on ollut huonoa, vääränlaista tai jopa kärsimystä lisäävää.

Avohoitopisteissä työskentely ei välttämättä ole sen tärkeämpää tai hyödyllisempää kuin osastotyökään. Huonot vuorovaikutuskokemukset näissä tapaamisissa voivat potilaille olla vielä tuhoisampia kuin se, ettei vuorovaikutusta ja hoitoa olisi ollenkaan. Olen kokenut tämänkin: avohoitokäynnit olivat joissain paikoissa niin kamalia, kohtelu niin alentavaa, patologisoivaa ja kylmää, että käynteihin liittyvä kärsimys oli liikaa kestettäväksi, hoito oli pakko lopettaa.

Psykiatrian alan ammattilaisten antamista hoitotavoitteista ja järjestelmän antamasta hoidosta voi siis olla ihmisille selvästi enemmän haittaa kuin hyötyä. Tällainen työ ei ole merkityksellistä, vaan vahingollista ja tuhoisaa.

Potilas hoidon keskiöön

Eikö olisi syytä nykyistä enemmän kunnioittaa ihmisten omia kokemuksia, toiveita ja tavoitteita hoidon suhteen? Miksi ”hyvän hoidon” saavat psykiatriassa määrittää psykiatrit ja muut ammattilaiset? Miksi eritysesti osastohoito, niin paljon kuin sinne potilaita olisikin menossa ja niin paljon ylikuormitusta kuin onkin, on aivan tolkuttoman huonoa, aivan niin kuin vasta julkaistusta kirjoituksesta saimme lukea? Miksi potilailta niin harvoin kysytään, mitä he itse pitäisivät hoidossa tärkeimpänä ja millaisia asioita hoidossa tulisi tavoitella? Ammattilaisen näkökulmasta asiaa on pohtinut kirjoituksessaan lääkäri Mika Rautanen, joka toteaa lääkärinä, että osastohoito todellakin on ”yksipuolista ja niukkaa”, eikä potilaiden mielipiteitä oman hoitonsa suhteen kysytä. Mikä muu erikoisala sallisi tällaisen potilaskohtelun?

Psykiatrinen työ voi kuitenkin olla myös tärkeää. Olen kokenut sen itse potilaana ja olen mielestäni saanut itsekin tehdä jotain tärkeää. Parhaimmillaan työ on tällöin kohtaamista ja yhteisen ymmärryksen syntymistä.

1 KOMMENTTI

JÄTÄ VASTAUS