Minä uskoin heitä, vaikka he valehtelivat. Minä uskoin, että lääkärit ovat oikeassa korkeine koulutuksineen ja tieteellisiltä kuulostavine perusteluineen. Minä uskoin, kun he sanoivat, että he tietävät, mikä on parasta minulle. Minä uskoin, koska minun oli sietämättömän paha olla, halusin epätoivoisesti helpotusta, ja he sanoivat, että he osaavat auttaa. Minä uskoin, vaikka he valehtelivat, koska en tiennyt, että he valehtelivat.
Ongelmani alkoivat koulukiusaamisesta. Vaikka selvisin siitä koettelemuksesta mielestäni hyvin, voittajana, niin myöhemmin päätyessäni jälleen ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi aloin syyttää itseäni, aloin kaivella itsestäni vikoja, jotka olisivat syynä siihen, että en osannut olla ihmisten kanssa. Itsesyytökset ja yksinäisyys johtivat masennukseen ja vähän myöhemmin aloin kuulla ääniä, jotka korostivat negatiivisia käsityksiäni itsestäni ja toistivat koulukiusaajien herjoja ja pilkkasanoja.
Ensin masennustani hoidettiin lääkkeillä, jotka eivät auttaneet. Äänien astuessa kuvaan minut diagnosoitiin psykoottiseksi, ja aloitettiin neuroleptit masennuslääkkeitten ja jo aiemmin määrättyjen ahdistuslääkkeitten päälle. Se, että olin onnekkaasti päässyt psykoterapiaan, ei paljon auttanut, kun pääni oli tukossa lääkkeistä, eikä ajatus päässyt kulkemaan. Sohvalla makailu psykoanalyytikon kuunnellessa passiivisena ei vienyt tilannettani eteenpäin. Analyytikko ei laittanut stoppia loputtomalle itsesyyttelylleni ja vikojeni syynäämiselleni, mikä johti lopulta minut vihaamaan itseäni, kokemaan, että olen kaikilta osin vääränlainen ihminen (jos edes ihminen ollenkaan) ja ajattelemaan, että en ansaitse olla olemassa vaan minun täytyy kuolla.
Samaan aikaan psykiatrinen hoitotaho psykoedukoi minua. Kerrottiin, että minulla on krooninen, aivoja rappeuttava psykoosisairaus, johon tarvitsen loppuelämän lääkityksen, jotta edes jotenkuten selviäisin ja pysyisin yhteiskunnan jäsenenä. Se, että olin ö-luokan kansalainen, veroja maksamattomana yhteiskunnalle hyödytön, aivoinvalidiksi tuomittu ja kiduin pysyvissä oireissa ja lääkkeitten aiheuttamissa haitoissa, ei ollut oleellista. Minun tuli vain hyväksyä osani ja olla valmis lisäämään lääkkeitä, jos oloni vieläkin pahenisi. Mitään pysyvää helpotusta ei ollut luvassa.
Äänet lisääntyivät ja monipuolistuivat, minulle tuli vainoharhoja ja aloin nähdä olemattomia. Kokeiltiin lisää lääkkeitä, isompia annoksia, erilaisia kombinaatioita. Suostuin nöyränä, koska oloni oli kamala, eikä muitakaan vaihtoehtoja ollut. Helpotuksen toivossa annoin johtaa sähköä aivoihini yhä uudestaan yli kolmekymmentä kertaa, muisti meni toistuvasti, apua ei tullut.
Myös psykologit työnsivät avuliaat sormensa soppaan, ja kertoiltuani, mitä musteläiskissä näin ja ruksitettuani SCID-lomakkeita, minulla diagnosoitiin olevan koko joukko erilaisia persoonallisuushäiriötä. Tämä sinetöi kohtaloni ja teki todeksi ajatukseni siitä, että olen viallinen ja ihmisenä perusteellisesti vääränlainen.
Aika ajoin oli onneksi vähän helpompaa. En joutunut pysyvästi laitoshoitoon tai tuettuun asumiseen, löysin kumppanin, ja muutin asumaan hänen kanssaan, menimme naimisiin.
Vointini kuitenkin huononi toistuvasti, sairaalajaksoja kertyi melkein yhdeksänkymmentä, lääkkeitä kokeiltiin viittäkymmentäneljää erilaisina yhdistelminä. Umpilääkittynä elin elämää, joka ei ollut minun näköistäni. Aivot tukossa en kyennyt tekemään asioita, joita olisin oikeasti halunnut, ja lyttyyn poljettu ja itsekin kadottama itsearvostukseni, eli sen puute, sai minut myötäilemään muita, tekemään asioita, jotka olivat yleisesti hyväksyttyjä ja odotusten mukaisia. En halunnut elää, olin olemassa vain, koska tiesin, että itsemurhani aiheuttaisi tuskaa ja syyllisyyden tunteita minulle tärkeille ihmisille.
Joitakin kertoja yritin kuitenkin tappaa itseni, kun en enää jaksanut vastustaa äänien käskyjä ollessani niin syvällä kauhun kuiluissa, että uskoin pahuuteni olevan kyllin suurta tuhoamaan koko maailman, jos en eliminoi itseäni. Uskoin myös, että jatkamalla elämääni tuottaisin läheisilleni loppujen lopuksi enemmän kärsimystä kuin kuolemalla. Olin pelkkä taakka, niin ajattelin.
Jokin minussa kuitenkin vielä eli, jokin syvällä sisälläni kapinoi, muutama vielä toimiva aivohermosolu jaksoi lähettää välittäjäainetta kemikaalimeren läpi, viesti kulki takellellen eteen päin, ja kyseenalaistin koko kertomuksen totuudellisuuden. Onko todella näin? Olenko minä oikeasti tällainen? Olenko minä todellakin pelkkä nolla ja kaikista huonoin ihminen maan päällä? Tekevätkö nämä lääkkeet minulle hyvää vai pahentavatko ne vain tilannettani? Ansaitsenko minä oikeasti vain tällaisen zombimaisen epäelämän? Voisinko kuitenkin kyetä johonkin muuhun?
Onko minulla oikeus olla olemassa minuna? Tätä mietin, ja tulin tulokseen, että minulla täytyy olla oikeus edes kokeilla. Olin yrittänyt melkein kolmenkymmenen vuoden ajan muuttaa itseäni hyväksyttävämpään muotoon ja antanut psyykelääkkeitten muokata aivojani toivoessani voivani sen myötä paremmin ja tulevani terveemmäksi, paremmaksi ihmiseksi. Nyt tämä tie oli mielestäni kuljettu loppuun, olin kokeillut näitä keinoja riittävästi. Oli uuden aika.
Koetin ensin tehdä yhteistyötä hoitotahon kanssa. Sain jälleen kuulla tutut hokemat lääkkeitten välttämättömyydestä. Aikani jankattuani sain luvan vähentää pahimman myrkyn, Leponexin annosta vähän, ja sitten odoteltiin. Tietysti oloni paheni, kuten oli käynyt niin monta kertaa ennenkin, vaikka olin lääkkeeni kiltisti syönyt. Mutta nyt se johtui tietenkin lääkkeen vähentämisestä, ainakin psykiatrin mielestä, ja annos palautettiin ennalleen. Tajusin pian, että tällä metodilla en ikipäivänä saisi annosta nollaan, koska olon pahenemisia ei ollut mahdollista välttää.
Inhoan syvästi valehtelemista, olen aina ollut suora ja rehellinen. Nyt jouduin joustamaan moraalisista periaatteistani, ja päätin lopettaa Leponexin omin päin ja niin nopeasti, että pääsisin siitä kokonaan irti ennen seuraavaa romahdusta ja sairaalahoitoa. Tiesin, että lopetusoireet voivat olla hankalia ja jopa vaarallisia, mutta minun oli pakko toimia, jos halusin kokeilla elämää ilman lääkkeitä.
En lopettanut Leponexia ihan suoraan, mutta vähensin aivan liian kovalla vauhdilla.
Lopetusoireet iskivät heti viimeisen tabletin jälkeen. Hikoilin ja haukottelin lakkaamatta,
ruumiinlämpöni heilahteli alilämmön ja kuumeen välillä, ripuloin, nännini turposivat kivuliaiksi pateiksi, en nukkunut. Otin yhteyttä psykiatriini, kerroin lopetuksesta, ja pyysin apua lopetusoireisiin. Hän ei voinut tehdä muuta, kuin kirjoittaa reseptin ripulilääkkeeseen.
Kehoni reaktion voimakkuus pelotti, mutta purin hammasta. Tämä katsotaan loppuun asti, ajattelin.
Pahin kesti kaksi viikkoa, sitten oireet alkoivat laantua. Myöhemmin tajusin, että olin päässyt vähällä.
Klotsapiinitykityksen loputtua aloin herätä eloon: aistini herkistyivät, aloin haistaa, maistaa
sekä tuntea kosketuksen ennen näkemättömällä tavalla ja arastelin kovia ääniä; vuosikausia kestänyt ummetus poistui ja virtsan tiputtelu lakkasi; kuolaaminen öisin loppui; leposykkeeni laski normaaliksi; käsialani muuttui selkeäksi ja kauniiksi; tunteeni alkoivat palata, en ollut enää turta ja osasin jälleen itkeä; olin paljon energisempi ja jaksavampi kuin ennen, enkä tarvinnut enää kahdentoista tunnin yöunia ja kahden tunnin päiväunia. Ehkä merkittävin muutos oli aivosumun poistuminen, ajatukseni muuttuivat kirkkaiksi ja nopeiksi, rakentava pohdiskelu, abstrakti ajattelukyky ja oivaltavuus palasivat käyttööni. Huomasin pian olevani kiinnostunut monista asioista, ja kun tajusin pystyväni jälleen keskittymään, löysin uudestaan intohimoni lukemiseen.
Ero entiseen oli valtava. Kuljin hurmioituneena metsäpoluilla kaikki aistit avoinna, kannoin kassikaupalla kirjoja kotiin luettavakseni, ja aloin vähitellen hahmottaa, miten paljon Leponex oli minua rajoittanut. Kuinka helppoa ja antoisaa voikaan elämä olla, kuinka paljon on maailmassa mielenkiintoisia asioita, ilmiöitä ja erilaisia ihmisiä kokemuksineen. Tunsin hämmennystä ja huimausta maailmankaikkeuden laajuuden ja moninaisuuden
avautuessa eteeni. Ja minä olen osa sitä, tajusin, ja haluan olla osa sitä.
Eihän tätä onnea ja autuutta tietenkään kovin kauan kestänyt. Taustalla muhivat mielenterveyshaasteeni eivät poistuneet napin painalluksella, unettomuus yltyi hetken helpotuksen jälkeen todella vaikeaksi, ja koska aivoni olivat herkistyneet vuosikymmenien
neuroleptihoidon seurauksena, psykoosioioreet palasivat ryminällä.
Kuoppia tuli, syviä sellaisia. Psykoosini olivat jopa rajumpia kuin ennen: olin varma, että Venäjä on hyökännyt Suomeen, kuulin pommikoneiden lentävän öisin pommeja pudotellen, näin tankkeja kaduilla ja kuolleet sotilaat valloittivat asuntoni. Välillä pelkäsin Venäjän mafian olevan kintereilläni aikeinaan viedä minut vankileirille Siperiaan, tai kuvittelin entisen psykiatrini seuraavan liikkeitäni kätyreidensä autoista, jotka tunnistin rekisterinumerokoodien avulla, pelkäsin välittäjäaineiden myrskytessä aivoissani, että hän
haluaa tehdä minulle lobotomian.
Tämä tiesi lisää osastohoitoja ja lisää lääkkeitä. Pakkohoitoja ja pakkolääkkeitä, jotka lopetin heti, kun pääsin sairaalasta. Rajujen romahdusten välillä vointini oli niin paljon parempi, kuin vuosikymmenien pysyvällä lääkityksellä ollessani, että sitkeästi toimin vastoin ohjeita, enkä suostunut jatkamaan lääkkeitä, jotka eivät edes auttaneet minua oikeasti.
Kun psykoosioireitani ja itsetuhoisuuttani ei saatu kunnolla hallintaan lääkkeillä, keksi eräs
lääkäri loistoidean: ongelmani eivät johtuneetkaan psykoosisairaudesta, vaan olin pahasti
persoonallisuudeltani häiriintynyt, tunne-elämältäni epävakaa, ja pelkkää impulsiivisuuttani
ja huomiohakuisuuttani riehuin osastolla. Ei minulla mitään harhoja oikeasti ollut, kunhan
huvikseni temppuilin, hän väänsi sairaudenkuvani uuteen uskoon.
Ja kun tuo näppärä diagnoosi luki papereissani, torppautui kaikki hoito. Enhän ollutkaan oikeasti sairas, vaan olin ovelasti manipuloinut kaikki ympärilläni uskomaan psykoositarinaani, en ollut halunnut oikeasti kuolla, vaikka olinkin aina pelastunut pelkän onnekkaan sattuman kautta, en enää hakenutkaan apua vaan huomiota, teeskentelin psykoottista ja valehtelin, että näen ja kuulen harhoja.
Minut käännytettiin pois päivystyksestä, kotiutettiin pikaisesti tehovalvonnasta lääkeyliannostuksen jälkeen, poliisit veivät hämmentyneinä minut pois junaraiteilta putkaan turvaan, kun sairaalalääkäri ei suostunut edes keskustelemaan kanssani.
Onneksi oloni tasaantui viimein. Onneksi en kuollut, vaan aivokemiani rauhoittuivat lopulta,
ja aloitettuani kirkasvalohoidon pysyivät myös masennus ja ilta-ahdistukset poissa. Vihdoin
pystyin ottamaan kaiken irti elämästäni, joka nyt tuntui elämältä, minun elämältäni.
Luin yhä enemmän, koska halusin ymmärtää kokemaani. Luin Peter C. Gøtzscheä, Jaakko Seikkulaa, Tomi Bergströmiä, James Daviesia, Aku Kopakkalaa, Robert Whitakeria ja artikkeleita myös muilta nykypsykiatriaa kyseenalaistavilta tutkijoilta ja asiantuntijoilta.
Jottei näkökulmani olisi liian yksipuolinen perehdyin myös valtavirtapsykiatriaan lukemalla
mm. kirjat Psyykelääkkeet ja niiden käyttö ja Psykiatria (Duodecimin julkaisema), kirjoja Hannu Lauermalta sekä useita psykiatrian historiasta kertovia tietokirjoja. Olen seurannut median julkaisuja aiheesta ja lukenut monta kirjaa psykiatrisessa hoidossa olleiden omakohtaisista kokemuksista.
Kuvani selkenee koko ajan. Alan hahmottaa nykypsykiatrian ongelmia lähtöoletusvääristymästä lääkekeskeisen hoidon epäonnistumiseen. Biopsykiatria ei nykyisellään toimi, koska se perustuu pelkkiin hypoteeseihin vailla totuuspohjaa ja todisteita. Ymmärrän yhä paremmin, miksi ongelmani eivät poistuneet, vaan kroonistuivat ja pahenivat polyfarmasiahoidolla. Aivojen toiminnan hankaloittaminen ja estäminen eivät ole oikea hoito mielen pulmiin ja psyykkisiin kriiseihin. Aivokemioita sotkemalla ei saavuteta hyvinvointia. On väärin, että meille potilaille väitetään onnen ja tasapainon löytyvän pillereistä.
En minä ole vieläkään täysin kuivilla. Syön yhä yhtä masennuslääkettä, jonka aion lopettaa vähentämällä annosta hyvin hitaasti, koska en halua vieroitusoireiden aiheuttavan
romahdusta, joka voisi viedä minut takaisin psykiatrian syövereihin. Ja roikun viimeisessä murussa Leponexia, jouduin aloittamaan sen uudestaan, kun mikään muu lääke ei saanut minua nukkumaan. Oma teoriani on, että kahdenkymmenen vuoden klotsapiinialtistus on muokannut aivoni sellaisiksi, että ne eivät osaa nukkua ilman tuota kemikaalia. En voi tietää, paheneeko oloni joskus jälleen, toivon, että ei. Ja toivossa on hyvä elää.
Tänään minun on hyvä olla. Olen minä, ihminen, ja uskon, että ongelmistani huolimatta olen yhtä arvokas kuin muutkin ihmiset. Minulla on oikeus olla olemassa. Tämä maailma on minunkin maailmani. Voin ja haluan osallistua, haluan ottaa yhä enemmän selvää asioista ja ilmiöistä, jotka tässä maailmassa vaikuttavat.
En enää usko kaikkea, mitä minulle sanotaan. Käytän omia aivojani, kyseenalaistan, epäilen ja sitten otan selvää, luotan omaan arviointikykyyni ja omiin päätelmiini. Valheet eivät läpäise kriittistä ajatteluseulaani enää.
”Minä”
