Viime taaperoinin päivityksestä on jo aikaa, piti kirjoitella jo aiemmin, mutta vasta nyt sain aikaiseksi.

Homma taitaa kuulostaa hieman vauvan kommelluksilta, kun käytän sanaa taaperointi, mutta sitähän tämä vähän on. Ensimmäistä kertaa elämässä täytyy vieroittautua jostain ja opetella elämään ilman.

Nykyinen annos on 90mg Ketipinoria. Olen siis viime vuoden keväällä aloittanut vähentämään kolmestasadasta milligrammasta. Muita lääkkeitä ei ole, joten voin keskittyä vain tähän yhteen.

Käytäntö on tällä hetkellä sitä, että otan 50mg pitkävaikutteista Ketipinoria klo 21:00. Odotan puolitoista tuntia, kunnes tunnen sen vaikuttavan hieman väsyttävästi, otan  lyhytvaikutteisen Ketipinorin (25mg) ja liuotan toisen mokoman viiteen millilitraan vettä. Veden mittaan pienellä lääkemitalla. Pilleri liukenee kohtuu nopeasti. Huljuttelen lääkeaineen tasaiseksi seokseksi ja imaisen suurimman osan nesteestä lääkemittaan. Pruuttaan pois sen verran että jää 3ml.

Näin olen annostellut 25 milligrammasta 15 omaan kehooni kokonaisannoksen ollessa 50+25+15=90mg

Ärsyttää temppuilla liuottamisilla. Odotan, että pääsisin annokseen, jonka voi ottaa kokonaisina pillereinä. Mutta jos noudatan ohjelmaa, joka käskee pienentämään lääkeannosta kuukausittain 10% nykyisestä annoksesta, seuraava otettava annos olisi 81ml. Sitten 74,4, jonka voi pyöristää 75:een, jolloin pääsee liuottelusta hetkeksi.

Miten sitten tunnen kehossani ja mielessäni, kun vieroittaudun lääkkeestä? Aika vähillä vieroitusoireilla olen päässyt tällä aikataulla. Aina annoksen vähentyessä joitain päiviä unettomuutta ja niitäkin voi paikata melatoniinilla. Uni on yksi tärkeä mittari, kun miettii voiko ottaa seuraavan askeleen alas päin.

Suurin ero, jonka olen kokenut täyden lääkityksen purkamisen aloittamisen jälkeen, ei suinkaan ole mielen kirkastuminen tai elämän paraneminen, kuten monet maallikot tuntuvat olettavan, kun asiasta heille kerron.

Itse asiassa elämänlaatuni huononi, kun aloitin taaperoinnin. Nyt tuntuu, että ajatus ei luista, ilo ei varsinaisesti riehakoi sydämessä eikä nauti asioista niin syvästi kuin aiemmin. On muistihäiriöitä. Flunssaa pukkaa enemmän kuin aiemmin. Mieli jumittaa. Motivaatio-ongelmia.

Ei kuitenkaan niin huono olo kuin alunperin pelkäsin. (Pelko rajoittaa elämää, olisi ollut viisasta olla etukäteen murehtimatta, mutta harvoin sitä on kaukaa viisas).

No miksi helvetissä sitten halusit päästä irti lääkkeistä, joku voisi kysyä. Vastaan, että uskon elämän tulevan olemaan parempaa ilman keskushermostoon vaikuttavaa pitkäaikaislääkitystä. Kokonaiskuvassa paikalliset notkahdukset ovat paikallisia notkahduksia. Parempaa kohti mennään vaikka aina ei siltä tunnu.

Lupasin eräälle ystävälle keskittyä hyviin asioihin, jotta ei jää vaikutelmaa, että koko taaperointihomma olisi pelkkää tuskaa. Elämä toimii ja menee eteen päin psyykenlääkevähennyksestä huolimatta. Minulla on perhettä, terveyttä, ihmissuhteita ja pieniä tavoitteita ja harrastuksia. Minun ei tarvitse pelätä hurrikaaneja tai koronavirusta tai nälkäkuolemaa, paukkupakkasista puhumattakaan. Julkinen terveydenhuolto toimii paremmin kuin monessa maassa. Hampaissani ei ole reikiä. Kai.

Hätäkös siis tässä.

Eli ei kiirettä päästä irti lääkkeistä. Elämä ei ala sitten kun niitä ei enää ole, vaan elämä on koko ajan tässä. Vähennyksen tulisi olla sivuseikka ja se tulisi tehdä tarpeeksi hitaasti. Terapeuttini sanoikin, ettei välttämättä tarvitse aivan kokonaan päästä eroon, ja sen ajatuksen hyväksyminen antaa rentoutta koko puuhaan, niin että kokonaan lääkkeistä irtipääseminen tulee sitä kautta todennäköisemmäksi.

Tämän postauksen myötä haluaisin kai sanoa, että elämä kantaa. Rohkeutta ja kärsivällisyyttä. Kannattaa keskittyä hyviin asioihin niin paljon kuin pystyy. Kyllä se siitä. Kirjoittelen lisää kun siltä tuntuu.

3 KOMMENTIT

  1. Minä en ole ollenkaan varma, kantaako elämä. Vuosien Peratsinin käytön jälkeen arki ei enää suju. En nauti ihmissuhteista ja juttelusta lääkejähmeyden takia. Siksi olen luopunut vähistä ystävistä. Harrastukset eivät kiinnosta – kaikki on yhdentekevää. On ihan sama, tuijottaako seinään vai pelaako esim. sählyä. Lääkitys lamaa motivaation ja mielihyvän joka tapauksessa.

    Ajattelin kokeilla vähennystä nyt omin päin, veitsellä tablettia lohkoen. Kun lääkärin avulla vähennettiin, kolmasosan pudotus oli ilmeisesti liikaa. Tulin neljässä-viidessä viikossa huonovointiseksi. Mielestäni voidaan puhua viertoitusoireista. On kummallista, etteivät ammattilaisetkaan osaa toteuttaa vähennystä. Lääkäri vain totesi, ettei onnistunut, pohtimatta asiaa pidemmälle. Itse asiassa he osaavat vain määrätä lääkkeitä lääkkeiden päälle.

    Tietysti olen iloinen jokaisen puolesta, joka onnistuu pääsemään eroon lääkkeistään tai ainakin vähentämään haitallisimpia pillereitä. Todennäköisesti en pääse näistä eroon koskaan, mutta voin yrittää puhua asiallisempien hoitosuositusten puolesta.

    • Moi toinen Tapio. Kiitti kun kommentoit. Lääkäreille ei ehkä ole (vielä) kertynyt kokemusta järkevästä lääkkeen alasajosta. Lääkeselosteessa oleva suositus, ainakin oman lääkkeen kohdalla, on täysin epärealistinen. Ja jos lääkäreiden antama ohje perustuu siihen niin…
      En voi ottaa kantaa kannattaako sun vähentää, kun en ole kuin oman tilanteeni ammattilainen, mutta jos aiot, joko yhteistyössä (suosittelen yhteistyötä, lääkäriä voi koittaa myös valistaa asioista kun itse on vakuuttunut hitaan vähennyksen tärkeydestä ja ottanut selvää asioista ja muiden kokemuksista) tai yksin, niin apteekista saa ostettua pillerinpuolittajia. Liuottamalla ja käyttämällä lääkemittaa saa vielä tarkempia annoskokoja. Se on tärkeää että aivot saavat rauhassa tottua uuteen tilanteeseen. H i t a a s t i.
      Muuten, asioita kannattaa tehdä vaikkei niistä nauti (sillä tavalla kuin ennen). Olo tulee vielä huonommaksi jos jää tuijottamaan sitä seinää (tiedän). Ei kannata jäädä odottamaan pohjakosketusta ja pohjaa josta voisi “ponnistaa”. Ei sellaista ole olemassakaan. Jatka vielä taistelemista, se kannattaa kuitenkin. Ja mieti, jos vaikka kykenet menemmän lenkille etc, se on vaatinut triplasti enemmän tahdonvoimia kuin hyvin voivan ihmisen päätös ulkoilla. Silloin voi taputtaa itseään selkään.
      Olet oikeassa, tällä sivustoilla on hyvin tärkeä rooli tässä ajassa.

  2. “Eli ei kiirettä päästä irti lääkkeistä. Elämä ei ala sitten kun niitä ei enää ole, vaan elämä on koko ajan tässä. Vähennyksen tulisi olla sivuseikka ja se tulisi tehdä tarpeeksi hitaasti.”

    Tämä on hyvä vinkki. Olin ajatellut aiemmin, että elämä alkaa sitten joskus vaikka vuoden päästä. Harmillista on, kun hoitotaho ei tue, mutta siksihän tätäkin nettisivua tarvitaan.

JÄTÄ VASTAUS