Monet mielenterveystyöhön ja sen haasteisiin liittyvät ilmiöt tulevat paremmin ymmärretyiksi, kun ne liitetään sosiaaliseen todellisuuteensa. Yhteiskuntatieteissä mielenterveyteen liittyvää ymmärrystä on pyritty edistämään etenkin liittämällä mielen sairaudet osaksi yhteiskunnallisia haasteita, kuten köyhyyttä, yksinäisyyttä tai osattomuutta. Edistyksellisimmät psykologit ja psykiatrit puolestaan ovat kääntäneet katseensa yksilön mielenterveysongelmista laajempiin ja ainutkertaisempiin elämäntilanteisiin. Tässä blogissa tarkastelen mielenterveystyötä ja mielenterveyttä osana laajempaa asiayhteyttä, liberalismia.

Katson, että ehkä laajimman mittakaavan ymmärrys mielenterveydestä ja sen hallinnasta saadaan, kun tarkastellaan mielenterveystyötä osana liberalistista yhteiskuntaa. Liberalismi voidaan laajassa merkityksessään määritellä neutraalina pidetyksi ajattelutavaksi, jossa yksilö on poliittisten ongelmien keskipisteessä, ja politiikan ensisijaisena tehtävänä on suojella yksilöiden vapauksia toteuttaa itseään. Liberalismiteoreetikkojen mukaan karkeasti tiivistettynä yksilön vapaus on todellista vapautta, ja yhteinen hyvä syntyy kuin itsestään yksilöiden vapaista valinnoista ilman, että yksilöiden valintoihin mikään auktoriteetti puuttuu. Tämä suosii mikrotason, kuten yksilöiden preferenssien, tarkasteluja, ja makrotason ongelmat, kuten ilmastonmuutos tai talouspolitiikka ja “kansalaisten valinnaksi” lobattu terapiatakuu, jätetään usein kuluttajakansalaisten henkilökohtaisten valintojen varaan. Toisaalta esimerkiksi makrotason tarkastelua harjoittaneen taloustieteilijä Karl Polanyin mukaan liberalismi tarkoittaa perimmiltään vapaiden markkinoiden poliittista edistämistä, ja missä määrin liberalistit ovat vaatineet valtion interventioita vapaiden markkinoiden turvaamiseksi, on hänen mukaansa vaihdellut. Käytännössä valtiollinen sosiaalipolitiikka on ollut välttämätön käytännön edellytys vapaiden markkinoiden turvaamiseksi. Liberalistinen yhteiskunta ohjaa huomion mielenterveyspalveluissa mikrotasolle eli kysyntään ja kokemusasiantuntijuuteen sen sijaan, että huomio keskitettäisiin suoraan makrotasolle, eli palvelujen tarjonnan laatuun. Ristiriita syntyy siitä, että liberalismissa suositaan kuitenkin järkeä, ja jos kokemusasiantuntijuus tarjoaa “järjettömiä” ideoita, ollaan liberalistisesta näkökulmasta vaikeuksissa, mutta kokemusasiantuntijuuteen ja järkiperäisyyteen palaan myöhemmin. Liberalismia symboloi erinomaisen hyvin nykyinen uusklassisen taloustieteen kuluttajien yksityisiin preferensseihein keskittyvä “rationaalisten valintojen” koulukunta.

Toisinaan on erotettu toisistaan arvoliberalismi ja yksityisomistusta sekä markkinoiden vapautta vaaliva talousliberalismi, mutta perimmiltään katson itse niiden olevan osa samaa yksilön vapauksia edistävää liberalistista yhteiskuntaa. Demokratia on tullut liberalistisissa maissa sitä ajankohtaisemmaksi, mitä enemmän on varmistuttu luodun järjestelmän jatkuvuudesta ja riittävästä immuuniudesta vaalituloksille. Liberalismi itsessään on siis varsin pitkäaikainen ja perustava yhteiskunnallinen taustaideologia.

Klassisen liberalismin aikakaudeksi voidaan kutsua 1800-lukua, jolloin markkinatalous laajeni Euroopassa yhä uusille osa-alueille. Klassiseen liberalismiin kuului vaatimus talouden ja politiikan jyrkästä erottelusta. Kuitenkaan liberalismi ei ole koskaan tarkoittanut valtion puuttumista, vaan myös klassiset liberalistit kannattivat sen kaltaisten elintärkeiksi katsottujen julkisten tehtävien kuin koulutusinstituutioiden, armeijan, jätehuollon, postilaitoksen ja mielisairaaloiden rahoittamista ja järjestämistä julkisen sektorin toimesta. Lisäksi valtio on lainsäädännöllä rutiininomaisesti estänyt monopolien vapaata syntymistä, sekä pelastanut pankkeja jättimäisillä tukipaketeilla, minkä kovimmat talousliberalistit ovat tulkinneet markkinoiden itsekorjautuvuudeksi.

Psykiatriaa koskevissa kriittisissä keskusteluissa saa sen sijaan toisinaan lukea, että mielisairaaloiden kaltainen sosiaalinen kontrolli kuuluisi pikemminkin osaksi reaalisosialismia kuin vapaata yhteiskuntaa, mutta tosiasiassa hulluuden hallinta ja mielisairaalat ovat aina olleet merkittävä osa ”reaaliliberalismia”. Liberalistisessa ajattelussa valtio suojelee yksilöitä toisten ihmisten vahingoittamiksi tulemiselta, ja lääketieteellinen harhanäkökulma psykoosiksi tulkittuihin elämäntilanteisiin saa osaltaan tulkitsemaan psykoottiset henkilöt itselleen ja toisille ihmisille vaarallisina.

Talous on tietyllä tavalla keskeinen osa jokaista yhteiskuntaa. Liberalistinen talousajattelu korostaa vapaiden markkinoiden merkitystä, ja sitä ettei valtion hallinnon pidä liikaa puuttua vapaiden markkinoiden toimintaan. Vapaat markkinat ovat kuitenkin laajoja ihmisjoukkoja ulos sulkeva instituutio, eivätkä kaikki ihmiset pysty hankkimaan toimeentuloaan tai elämän jatkumisen ehtojaan vapailta markkinoilta. Osattomuus vapaiden markkinoiden toimintaan näyttäisikin olevan nykyään yksi mielenterveyden häiriintymisen keskeisistä kriteereistä.

Nykyisen mielenterveystyön kattavuusala perustuu pitkälti siihen, että työmarkkinoiden käytössä olematon henkilö on joko moraalisesti erittäin paheksuttava laiskimus, ”ideologinen työtön”, somaattisesti sairas, tai niin pahoinvoiva, ettei pysty työelämään osallistumaan. Perinteisen lääketieteellisen sairauden todentamiseen tarvitaan tavallisesti objektiivista näyttöä, eli evidenssiä. Mikäli ihminen on somaattisesti terve, on ihmisten ainoa keino välttää moraalinen paheksunta hakeutua lääkärille, joka toteaa pahoinvoinnin tai muun liberaalista ideologiasta poikkeavan epänormaaliuden mielen sairaudeksi. Lääketeollisuuden varallisuuden ja sitä myöten poliittisen vaikutusvallan nousu on edesauttanut kaikenlaisen pahoinvoinnin ja työelämän normeihin sopimattoman ihmisyyden määrittelyä mielen sairaudeksi. Koska somaattisesti terveiden ihmisten määrittely sosiaalisen toimintakyvyn perusteella sairaiksi on varsin kyseenalainen käytäntö, on jouduttu lobbaamaan aggressiivisesti ”sairaus siinä missä muutkin” -ideaa. Tämän lisäksi on päädytty tutkimaan inhimillistä pahoinvointia aivokuvantamis- ja geeniteknologiaa hyödyntäen, ja myös surkasti epäonnistuen.

Liberalismin kontekstissa kehittyneisiin ”mielenterveysongelmiin” varsin luonnollisen tehokkaan ratkaisun tarjoavat erilaiset sosiaaliset ohjelmat, sisältäen esimerkiksi tulonsiirtoja korkeatuloisilta pienituloisille, sekä kattavia sosiaali- ja terveyspalveluita. Maailmansotien jälkeinen moderni liberalismi rakennettiinkin uudestaan pitkälti tällaisten sosiaalisten ohjelmien sekä talouskasvun varaan, jolloin huomiota kiinnitettiin yksilöiden tosiasiallisiin vapauksiin, joiden takaamisessa 1800-luvun klassinen liberalismi oli epäonnistunut. 1900-luvulla rakennettiin hyvinvointivaltioita korkeatasoisine sosiaalisine ohjelmineen. Suomalaisten erinomaisen keskimääräisen hyvinvoinnin voidaankin katsoa perustuvan ensisijaisesti onnistuneeseen sosiaalipolitiikkaan, eikä maamme ole bruttokansantuotteella mitattuna likimainkaan yhtä hyvin menestynyt kuin (muilla) hyvinvoinnin mittareilla. Maailmansotien jälkeisen liberalismin aikakaudella valtioiden roolia vahvistettiin, ja maailmansodat muistissa pitäen saavutettiin näin entistä vahvempi kansainvälinen rauha.

Julkisessa keskustelussa lisääntyneet mielenterveysongelmat yhdistetään toisinaan 1980-luvulla kansainvälisesti alkunsa saaneeseen uusliberalismiin, jolla Suomessa tunnutaan viitattavan yleensä valtion tuen vetäytymiseen ja yksilöiden jäämiseen oman onnensa nojaan. Tällainen käänne ”uusklassiseen liberalismiin” on epäilemättä tapahtunut varsinkin poliittisessa retoriikassa, mutta käänne ei ole ollut niin dramaattinen kuin voisi ajatella. Rikkaiden maiden, myös Suomen, julkinen kulutus ja sosiaalimenot ovat edelleen korkealla tasolla, eikä laskua julkisiin menoihin ole montaakaan prosenttiyksikköä saatu varsin aggressiivisesta oikeistolaisesta retoriikasta huolimatta aikaan. Lisäksi Suomessa hyvinvointivaltiolla on vahva kannatus, ja demokratia ehkäisee sosiaaliturvan dramaattisen heikentämisen.

Mielenterveystyön kannalta uusliberalismi on epäilemättä joka tapauksessa tuonut mukanaan erityispiireteitä. Yksilön vastuuta omasta toiminnastaan on alettu korostaa, ja epäonnistumiset nähdään yhä useammin yksilön kuin epäonnistuneen sosiaaliturvan syynä. 80-luvulta lähtien uusliberalismi on suosinut psykiatrisen diagnostiikan laajentamista lieviin ”mielenterveyden häiriöihin”, todennäköisesti etupäässä siksi että yhä laajemmalle moraalisen vastuun poistamiselle on ollut laajaa yhteiskunnallista kysyntää. Harva haluaa myöntää olevansa vaikeuksissa, koska tilanne tulkitaan ilman mielenterveyden häiriön diagnoosia entistä herkemmin yksilöiden valinnasta johtuvaksi seuraukseksi. Tätä käsittelin jo aiemmin vapaiden markkinoiden ja työmarkkinoiden näkökulmasta.

Maailmansotien jälkeiseen liberalismin uudelleen luomiseen liitettiin vahvasti sitoutuminen järkiperäiseen dialogisuuteen. Vallankumoukselliset kaaokset haluttiin välttää, ja käsitys kansalaisesta muodostettiin rationaaliseksi. Tämä näkyy mielenterveystyössä kokemusasiantuntijuudessa. Monelle on jäänyt psykiatrisesta hoidosta vakava emotionaalinen trauma, mutta kokemusasiantuntijakoulutus koulii ihmiset ilmaisemaan tarinansa ”kypsästi” ja rationaalisesti, ilman vallankumouksellisia ja militantteja sävyjä. Kokemusasiantuntijuus vahvistaa liberalistisen ajattelun mukaista työnjakoa, jossa yksilöt hoitavat oman tonttinsa konflikteja vältellen. Työnjaossa keskeisenä ongelmana on näyttöön perustuvan lääketieteen perusteeton ja jatkuva laajentuminen toisenlaisen asiantuntijuuden sekä politiikan kustannuksella.

Asiantuntijamaista vuorovaikutusta vaativa kokemusasiantuntijuus saattaa sulkea vakavimmin hoidon traumatisoineet ihmiset ulos, mutta potilasjärjestönä Nouseva mieli – Suomen skitsofreniayhdistys ry pyrkii tuomaan kaikkien psykoosien hoidosta ongelmien kokeneiden ihmisten äänen julkiseen keskusteluun. Tätä samaa sopisi toivoa myös muilta potilasjärjestöiltä. Myös liberalismiin kuuluvat yksilöiden perus- ja ihmisoikeudet ovat perusteettomasti jääneet julkisesta keskustelusta hieman syrjään, vaikka muun muassa Karoliina Ahonen väitöksensä myötä ihmisoikeusongelmia osaltaan esiin hiljattain on nostanut.

Tämän tekstin tarkoitus ei ollenkaan ole sanoa, että liberalismi olisi huono aate. Itsekin olen tietyllä tavalla liberalismin kannattaja, myös mielenterveystyössä. Kuitenkin yhteiskunnan neutraaliksi ajateltu taustaideologia on hyvä pitää mielessä, jotta mielenterveystyön haasteisiin voidaan tehokkaasti vastata. Vaikuttava ja laaja sosiaalipolitiikka on tehokkaan mielenterveystyön edellytys, samoin kuin tarpeenmukainen, oikeaan aikaan tarjottu psykologinen tuki. Uusliberalismi suosii suoraan yksilöihin kohdistuvia interventioita ja kokemusasiantuntijuutta, ja taloudelliset kysymykset jätetään liian helposti yksityisten voittojen maksimointiin ja julkisten menojen minimointiin erikoistuneiden taloustieteilijöiden huoleksi. Mielenterveyden haasteista kärsivien ja kaikkien muidenkin ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin kannalta vaikuttava sosiaalipolitiikka ja verkostoihin huomiota kiinnittävä psykologia täytyisi tulevaisuudessa nostaa kaikkein keskeisimmiksi mielenterveystyön interventioiksi. Perustulolla olisi potentiaalia osaltaan vapauttaa pahoinvointia psykiatrisen diagnostiikan leimoista.

Muokkaus 22.12.2020: liberalismin määritelmää täydennetty.

JAA
Edellinen artikkeliLääkevieroittautujan matkassa: hyvästi Ketipinor
Seuraava artikkeliRauhalan osoittama suunta – holistinen ihmiskäsitys
Tapio Gauffin on yhteiskuntatieteiden kandidaatti, sosiaalipolitiikan maisterivaiheen opiskelija, Nouseva mieli - Suomen skitsofreniayhdistys ry:n puheenjohtaja sekä psykiatriasta selviytyjä. Gauffin ei pidä pitkäaikaista lääkehoitoa kriisitilanteesta toipumisen kannalta hyvänä vaihtoehtona ja toivoo siirtymistä neurobiologisesta psykiatriasta dialogisempaan kriisityöhön sekä hankalien elämäntilanteiden ennaltaehkäisyyn.

3 KOMMENTIT

  1. Nähdäkseni “sairaus siinä missä muutkin” -idean voi ajatella niin, että mielenterveystyön tavoitteena olisi saada mielisairauksien hoidon tulokset yhtä hyviksi kuin muidenkin sairauksien hoidot, ja muokata yleisön asenteita myötätuntoisemmaksi mielisairaita kohtaan. Tietenkin mielisairauksien luonne on toisenlainen kuin ruumiin sairauksien, mutta iskulause on mielestäni toimiva, jos sen ymmärtää oikein.

    Koska mielenterveystyön tulokset ovat surkeita, tarvitsemme jatkossakin mielenterveysyhdistyksiä. Sen sijaan kokemusasiantuntijuudesta minulla ei ole juuri sanottavaa, koska en ole nähnyt kokemusasiantuntijoita työssään. Kuitenkin eräässä brittiläisessä keskustelussa heitettiin hyvä kommentti: “Emmekö me ole kaikki kokemusasiantuntijoita (oman elämämme suhteen)?”. Niin ollen on kyseenalaista, että toiset mielenterveyspalvelujen käyttäjät olisivat asiantuntijoita ja toiset eivät.

    • Kokemusasiantuntijuus tekee joistakin sairastuneista auktoriteetteja ilman auktoriteettia. Jotkut sairastuneet voivat erehtyä luottamaan liikaa kokemusasiantuntijoihin. Jokaisella on vain oma tarinansa. Sikäli hyväksyn kokemusasiantuntijakoulutuksen, että opitaan paremmin ja selkeämmin ilmaisemaan itseään ja mielipiteitään. Kaikki ovat kokemusasiantuntijoita.

      Käytännössä kokemusasiantuntija ei ole selkeä asia. Osa pitää kokemusasiantuntijoina vain koulutuksen käyneitä. Osa kaikkia, missä asiassa tahansa. Radiossa ja TV:ssä ko. termiä käytetään villisti. Kaikissa sairauksissa on kokemusasiantuntijoita, ei vain mielenterveydessä.

      • Tapio Gauffin, mitä on neurobiologia? Onko se huono asia? Minä haluaisin keskustella Mielenterveyshoidoista. En pohtia tieteitä. Kykyni eivät riitä. Humanismi on kulttuurivirtaus. Neurobiologia, on neurotieteiden yleisnimi. Onkohan aiheellista siirtyä neurobiologiasta humanismiin? Moni asia jää ulkopuolelle, näkökulma kaventuu.

        Toinen kysymys: mitä tarkoitat: “…ja kansalaisten valinnaksi lobattu terapiatakuu jätetään usein kuluttajakansalaisten henkilökohtaisten valintojen varaan?”

JÄTÄ VASTAUS