Olen ollut mukana järjestämässä pienimuotoisia psykiatriavastaisia istumamielenosoituksia Helsingissä. Mielenosoitus on yleensä ollut kuun 1. päivä Eduskuntatalon edustalla — näin on tapahtunut jo viisitoista kertaa vuodesta 2021 lähtien. Paikalla on nähty 1-7 ihmistä kerrallaan, ohikulkijoita on kontaktoitu kymmenittäin ja esitteitä jaettu.
Mielenosoitusryhmässämme psykiatrinen hoito ei nauti arvostusta, varsinkaan ollessaan pakollista.
Nyt uusimpana ryhmästämme on kummunnut tämä uusi kansalaisaloite, jolle olemme pyytäneet kannatusta 1.12.2023 lähtien. Kansalaisaloite perustuu siihen, että maailman terveysjärjestö WHO julkaisi 9.10.2023 jo toistamiseen mielenterveyshoitoa koskevaa ohjausta (lue esim. https://madinfinland.org/who-ja-yhdistyneet-kansakunnat-annetaan-vapauden-soida-hulluille/ ja https://madinfinland.org/whon-ja-ykn-uudet-ohjeet-psykiatrian-on-muututtava-kokonaan/.)
YK ja WHO kuuluvat maailman asiantuntevimpiin ja arvovaltaisimpiin järjestöihin. Niiden kannanottoihin tulee myös tässä maassa suhtautua vakavasti.
MIELENTERVEYSLAKIA MUUTETTAVA YK:N JA WHO:N SUOSITUSTEN MUKAISEKSI:
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/12942
Linkkejä lisätietoon WHO:n esittämästä ohjauksesta (muutamalla kielellä, tosin ei suomeksi) löytyy kansalaisaloitteen yhteydestä.
Toivomme juuri Sinunkin auttavan kannatuksen keräämisessä. Kerro ystävällesi kansalaisaloitteesta!
Lisäksi mielenosoituksissa olemme pitäneet esillä kylttejä: Vapauttakaa Kristian, Matti, Tomas, Sonja ja Katja! He ovat osa ryhmäämme, tai muuten samanmielisiä. Heitä on pidetty tahdonvastaisesti psykiatrisessa hoidossa ja he itse ovat toivoneet että mielenosoitus voisi edistää heidän vapautumistaan. Mielenosoituksille on muodostunut tunnusmerkiksi lakana, jossa lukee ”Psykiatria alas!”, sekä kirkkaalla liekillä aurinkoisenakin päivänä palava myrskylyhty. Iskulauseena on ollut ”Psykiatria alas! – Mielenterveys ylös”.
1.12.2021 mielenosoitusryhmämme esitti tai yhtyi vaatimukseen, että olisi perustettava mielenterveyden erityisvaltuutetun virka psykiatrisessa hoidossa olevien perus- ja ihmisoikeuksien edistämiseksi ja valvomiseksi, samaan tapaan kuin on esimerkiksi olemassa yhdenvertaisuusvaltuutettu. Olemme yrittäneet viestiä asiaamme tiedotusvälineiden lisäksi mm. Sosiaali- ja terveysministeriölle, Valviralle ja kaikkien eduskuntapuolueiden johdolle.
1.11.2023 ryhmämme esitti vaatimuksen, että kansainvälinen rikospoliisijärjestö Interpol on asetettava tutkimaan niinikään kansainvälistä psykiatrista instituutiota, sillä perusteella että se rikkoo Terveydenhuoltolain 8§:ää. Epäillyt olisi tuomittava Haagin kansainvälisessä rikostuomioistuimessa ICC:ssä. Vaatimuksemme keräsi 6 allekirjoitusta.
”Psykiatriavastaisen mielenosoituksen tiedotus” -ryhmä Facebookissa: https://www.facebook.com/groups/835019044087660
En kannata. Jos en olisi ollut pakkohoidossa, olisin yhdellä kerralla itse kuollut, toisella hyvin todennäköisesti tappanut useita muita ihmisiä ja kolmannella tehnyt jotain, jonka johdosta olisin kyllä päätynyt lukkojen taakse, mutta poliisin huostassa ja muutaman viikon sijaan useiksi vuosiksi. Päälle olisi tullut rikosrekisteriä, sakkoja ja muita seuraamuksia, mahdollisesti loppuelämän kestävä taakka siitä, että on tuhonnut omansa lisäksi muiden elämän. Perusoikeuksia saa rajoittaa, jos niiden rajoittamisella suojataan jotain vielä tärkeämpää perusoikeutta, kuten oikeutta elämään.
Itse olen kiitollinen siitä, että en ole kuollut, ja uskon kanssaihmisteni olevan myös, että minun henkilökohtainen vapauteni rällätä psykoosissa muutaman viikon ajan ei ollut arvokkaampaa kuin heidän elämänsä. Tilanne vaati pakkoa, ja sen antamatta jättäminen olisi ollut ihmisoikeusloukkaus.
Ymmärrän.
Itse ajattelen, että pelkkä pakkotoimien käyttökielto ei varsinaisesti ole oikein mahdollista, vaan tarvitaan syvempi muutos, muutosta siihen, miten ymmärrämme psykoosin, ja muutosta ihmiskäsitykseen, ja muutosta muuhunkin hoitoon tietysti.
Tällaisella kokonaisvaltaisella muutoksella pakkokeinojen käyttö on mahdollista lopettaa, mutta nämä asiat kulkee vähän käsikädessä. Esimerkiksi psykoosissa olevan pelko hoitoa ja pakkokeinoja kohtaan aiheuttaa kyllä osan siitä rälläämisestä. Jos ei tarvitsisi pelätä sitä, vaan voisi luottaa saavansa kunnioittavaa apua, ei tarvittaisi pakkokeinoja.
Ja siis tuo WHO:n ja YK:n suositus siis ajaa tuollaista muutosta, ei pelkkää pakkokeinojen lopettamista.
Tutkikaapa laki 438/2014 ja sen HE. Minun mielestäni se on määritellyt jo kymmenen vuotta sitten psykoosin psykoositilaksi, joka hyvin usein menee ohi muutamassa päivässä, ei siis loppuelämän kestävänä pysyväksi sairaudeksi, kuten psykiatrit sen määrittelevät. Totta on kuitenkin omakohtaisesti koettuna myös se, että taipumus toistuviin psykooseihin voi säilyä ensi psykoosin jälkeen pitkäänkin. En muista mistä luin tai kuulin, että psykoosisairaus kestää kymmenen vuotta. Minulla se kesti ehkä sattumalta jotakuinkin sen ajan. Parantuminen edellytti kuitenkin neurolepteista vieroittautumista, mikä taas ei minulla onnistunut ilman oman tarpeeni mukaista terapiaa.
Tämäkin näkökulma pakkohoitoon varmasti otetaan huomioon WHO:n suosituksissa.
Oman kokemuksenin perusteella olen eri mieltä. Ei minulla ollut mitkään pakkokeinot mielessä, kun rälläsin kaupungilla ja esimerkiksi kiipeilin täysin holtittomasti korkeiden talojen katoille, heittelin sieltä painavia kappaleita alas yms. Paljon mieluummin olin vähän aikaa eristyshuoneessa kuin halvaantuneena loppuikäni, ja muutaman viikon sairaalassa kuin muutaman vuoden vanilassa. Itse asiassa joku pakkohoito oli viimeinen asia, joka siinä hetkessä oli mielessä kun olin psykoosissa. Edes sairaalassa en osannut pelätä niitä, koska ajatukset harhailivat ihan muualla. Pakkokeinojen käyttöä on pystytty vähentämään, mutta todellakaan usko, että millään muutoksella sitä voidaan kokonaan lopettaa. Kun tilanne on päällä, se pitää pystyä jollain tavalla rauhoittamaan ja vahingot minimoimaan. Silloin kun ihminen on vakavasti vaaraksi itselleen tai muille, jonkun ne keinot on siinä akuutissa tilanteessa toteutettava, jos ei haluta ruumiita tai ylipäänsä vakavampia seurauksia. Ja jos saan valita, otan mieluummin pakkokeinot sairaalassa kuin putkassa.
Miten olisi, esimerkiksi, jos otettaisiin käyttöön aito psykiatrinen hoitotahto, niin että henkilö itse voisi valita, johtaako jatkossa tietynlainen käytös häneltä pakkokeinoihin sairaalassa, vai putkassa?
Sanoisin että näkökulma pakkohoidon ongelmiin on tässä hyvin rajoitettu ja äärimmäinen. Tahallinen tai tahaton stigman vaikutus on nähtävissä. Veikkaisin että melkoinen osa pakkohoitoa kokeneista ei todellisuudessa ole ollut itselleen tai muille vaaraksi.