Artikkeli on julkaistu alunperin Mad in America -sivustolla. Se on käännetty käännöstyökalua käyttäen ja tarkistusluettu. Alkuperäinen kirjoitus löytyy täältä.
Kirjoittanut Niall McLaren 18. marraskuuta 2023
Maailman terveysjärjestö (WHO) ja YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimisto (OHCHR) ovat julkaisseet vuosien työn (johon osallistui satoja ihmisiä kymmenistä maista) jälkeen yhteisen tuotoksensa ”Mental Health, Human Rights and Legislation”: Guidance and Practice (WHO/OHCHR, 2023, jäljempänä Ohjeet. Julkaisutilaisuuden esityslista on täällä ja koko video täällä).
Siinä hahmotellaan varsin yksityiskohtaisesti nykyinen kansainvälinen lainsäädäntökehys, jota allekirjoittajamaiden mielenterveyslainsäädännön on noudatettava, ja annetaan esimerkkejä siitä, miten kukin lain osa-alue voidaan panna täytäntöön ja testata.
Tällä hetkellä kansainvälisen oikeuden perustana on vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva yleissopimus (CRPD, 2006), jonka useat maat ovat allekirjoittaneet. CRPD:ssä todetaan yhdessä virkkeessä, että kukaan ei saa kärsiä minkäänlaista syrjintää, vapauksien menettämistä tai oikeuksien loukkaamista vammaisuuden, mielenterveyshäiriöt mukaan luettuina, vuoksi. Tässä ei ole mitään liikkumavaraa.
Ohjeiden luvussa 1 ”Mielenterveyttä koskevan lainsäädännön uudelleenarviointi” määritellään mielenterveys ja määritellään sen edellytykset yksilön fyysisessä ja sosiaalisessa ympäristössä. Käytännössä tämä laaja määritelmä on kuitenkin vain puhetta. Mielenterveydenhuoltoon käytetään noin 2,1 prosenttia valtion terveysmenoista, joista suurin osa käytetään laitoksiin ja fyysiseen hoitoon: ”…nykyisissä mielenterveysjärjestelmissä vallitsee biolääketieteellinen malli, jossa keskitytään pääasiassa diagnosointiin, lääkitykseen ja oireiden lievittämiseen. Tämän seurauksena ihmisten mielenterveyteen vaikuttavat sosiaaliset tekijät jätetään usein huomiotta…” (Ohjeet, s. 10).
Alustuksessaan puheenjohtaja luetteli kolme suurta virhettä, joita hän kutsui mielenterveyttä koskevissa nykyisissä kansallisissa laeissa olevan: säilöönoton ja tahdonvastaisen hoidon korostaminen, liiallinen tukeutuminen biolääketieteelliseen malliin ja se, että mielenterveysongelmista kärsiviä ihmisiä ei oteta mukaan päättämään heidän hoidostaan. Ne ovat ”virheitä”, koska jokainen niistä on nimenomaisesti kielletty CRPD:ssä tai ne paljastavat vakavan väärinkäsityksen mielenterveyshäiriöiden luonteesta. Koska nämä piirteet enemmän tai vähemmän määrittelevät nykyaikaisen psykiatrisen käytännön, on selvää, että kansainvälinen ihmisoikeusyhteisö ja institutionaalinen psykiatria ovat törmäyskurssilla.
Johdannon kohdassa S4. kysytään: ”Miksi ohjaus on tärkeää?”, ja siinä tarkastellaan useita syitä ja päädytään melko jyrkkiin johtopäätöksiin:
- ”Mielenterveysalalla tarvitaan perustavanlaatuista muutosta… Hoitovaihtoehtojen, laitospalvelujen ja hoidon osalta luotetaan liikaa biomedikaalisiin lähestymistapoihin, eikä sosiaalisiin tekijöihin ja yhteisöpohjaisiin, ihmiskeskeisiin interventioihin kiinnitetä juurikaan huomiota…”.
- ”Useimmissa mielenterveyslainsäädännöissä ei ole omaksuttu oikeuksiin perustuvaa lähestymistapaa. Monia ihmisiä … ei kohdella yhdenvertaisesti lain edessä ja lain nojalla, ja heitä syrjitään usein … lainsäädäntö voi olla holhoavaa … (Ihmisiä) pidetään rutiininomaisesti kykenemättöminä tekemään päätöksiä … ei ole riittäviä mekanismeja näiden ja muiden ihmisoikeusloukkausten ehkäisemiseksi, havaitsemiseksi tai korjaamiseksi” (eli mielisairaaloiden tavanomaiset menettelyt loukkaavat väistämättä ihmisoikeuksia).
…
- ”Kansainvälinen ihmisoikeuskehys edellyttää muutosta mielenterveyspalvelujen tarjoamistavassa. Kaikkien henkilöiden olisi voitava käyttää oikeuttaan antaa vapaa ja tietoinen suostumus hyväksyä tai hylätä hoito mielenterveysjärjestelmissä. Oikeustoimikelpoisuuden epääminen, pakkokäytännöt ja laitostuminen on lopetettava.”
- ”Lainsäädäntö voi … edistää kulttuurista muutosta, joka edistää sosiaalista muutosta mielenterveyden alalla … pois kapeasta biolääketieteellisten lähestymistapojen painotuksesta kohti kokonaisvaltaisempaa ja osallistavampaa ymmärrystä mielenterveydestä …”.
Toisin sanoen psykiatria on ymmärtänyt kaiken väärin. Kuinka väärin? Tavoitteenani oli tehdä tämä tärkeä asiakirja tunnetuksi, ja lähetin sähköpostia Australian and New Zealand Journal of Psychiatry -lehden toimittajille kysyäkseni, hyväksyvätkö he suuntaviivoja käsittelevän artikkelin ”näkökulmaksi”. Heidän verkkosivujensa mukaan ”Viewpoint-artikkelit ovat pidempiä artikkeleita (3000 sanaa), jotka mahdollistavat henkilökohtaisten näkökulmien ja mielipiteiden esittämisen psykiatrian käytäntöön ja tutkimukseen liittyvistä kysymyksistä. Niiden on tarjottava uusia näkemyksiä, osoitettava akateemista tarkkuutta ja oltava kiinnostavia lehden lukijakunnalle. Kirjoittajuus: Päätoimittajan kutsusta (johon voi ottaa yhteyttä artikkeliehdotuksen kanssa).” Neljäkymmentäviisi minuuttia myöhemmin vastaus tuli takaisin: “Ei kiitos.” – Ei se mitään, et usko tekeväsi mitään sopimatonta. Mutta takaisin ohjeisiin.
Luvussa 1 kuvataan mielenterveyslainsäädännön nykytilaa ja kerrotaan terveyttä ja vammaisuutta koskevista kansainvälisistä sopimuksista. Se alkaa määritelmällä: ”Mielenterveys on fyysisen, henkisen, emotionaalisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tila, joka määräytyy yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutuksen perusteella…”. Jo luvun 1 sivulla 1 näemme, että puolin ja toisin muotoutuu kosminen taistelu. Onko mielenterveyshäiriö aivotoiminnan geneettinen häiriö vai ei? Molempia vaihtoehtoja ei voi saada, vaikka he yrittivätkin sitä vääränlaisella biopsykososiaalisella mallillaan ja eklektisellä psykiatriallaan. Ohjaus jatkuu:
Erilaiset tavat olla, ajatella, aistia, ilmaista ja ymmärtää maailmaa ovat osa ihmisen monimuotoisuutta: ei ole olemassa ”normaalia” tai ”oikeaa” tapaa olla. Jos näitä eroja ei ymmärretä ja kunnioiteta, se voi johtaa eristäytymiseen ja syrjintään (s. 9).
Tämä on suora haaste psykiatrian kyltymättömälle pyrkimykselle medikalisoida pienikin poikkeama ”normaalista”, esimerkiksi hellittämätön pyrkimys diagnosoida ADHD. Sitten he ottavat esille kysymyksen pakottamisesta ja valinnanvapauden menettämisestä, jotka ovat osa psykiatrian rakennetta: ”… mielenterveyslainsäädännössä oletetaan edelleen, että pakkokäytännöt, joita pidetään oikeutettuna ”potilaan hoitamisen” muotona, ovat pohjimmiltaan oikeita…” (s. 12). Eristyssellissä pitäminen, rajoittaminen ja kahleiden kiinnittäminen mainitaan erityisesti vähemmistöjen ja syrjäytyneiden ryhmien osalta, jotka ”…eivät useinkaan saa niitä harvoja suojatoimia, joita mielenterveyslainsäädäntö voi tarjota”. Laatikossa 2, s. 15, esitetään ”Perusteet pakkokeinoja vastaan”.
Laatikossa 3, s. 19, luetellaan ”CRPD:n määräykset, jotka koskevat oikeuksiin perustuvaa lähestymistapaa mielenterveyteen”, mukaan lukien oikeustoimikelpoisuus, henkilökohtainen vapaus ja turvallisuus, vapaa ja tietoinen suostumus, itsenäinen elämä, osallisuus yhteisössä ja oikeussuojan saatavuus. On ilmeistä, että psykiatria rikkoo rutiininomaisesti näitä sopimuksessa vahvistettuja oikeuksia. Itse asiassa nykyinen psykiatrian käytäntö on näiden periaatteiden vastakohta.
Kaikki nämä synnit asetetaan sen sokkelin eteen, jota kutsutaan ”biolääketieteelliseksi malliksi”, ja olen jo vuosia sanonut, ettei sitä ole olemassa. Se on määritelty sanastossa, s. xiii:
Mielenterveyden biolääketieteellinen malli perustuu käsitykseen, jonka mukaan mielenterveysongelmat johtuvat neurobiologisista tekijöistä. Tämän seurauksena hoidossa keskitytään usein diagnoosiin, lääkitykseen ja oireiden lievittämiseen sen sijaan, että otettaisiin huomioon kaikki sosiaaliset ja ympäristötekijät (eikä välttämättä puututa ahdistuksen ja trauman perimmäisiin syihin).
Huolimatta sen keskeisestä roolista kaiken pahan lähteenä psykiatriassa on vain yksi viittaus tähän tarunhohtoiseen yksikköön, Brett Deaconin vuonna 2013 kirjoittamaan artikkeliin. Löysin nopeasti kopioni ja tarkistin sen uudelleen siltä varalta, että olisin unohtanut jotain: Ei, olin oikeassa. Kyseisessä paperissa ei ole mitään, mikä kertoisi, että tällainen malli olisi todella olemassa. On edelleen niin, että yksikään psykiatri, neurotieteilijä, filosofi tai psykologi ei ole koskaan kirjoittanut mitään sellaista, joka vastaisi mielenterveyshäiriöiden reduktionistista mallia. Toki on olemassa kasoittain ihmisiä, jotka uskovat, että kaikki mielenterveyden häiriöt ovat aivojen biologisia sairauksia (ks. Deaconin artikkeli edellä ja minun artikkelini täällä, jossa on luettelo lainauksista), mutta uskominen ei ole sama asia kuin todistaminen. He saattavat uskoa siihen, mutta jos filosofi Daniel Stoljar on oikeassa (ja yleensä hän on), he tuhlaavat henkeään: mielenterveyshäiriöille ei koskaan löydy fyysistä selitystä.
Hämärän ”biolääketieteellisen mallin” tilalle ohjeissa ehdotetaan ihmiskeskeistä, oikeuksiin perustuvaa, yhteisöllisesti toimivaa ja vastuullista psykiatriaa. Kahdessa muussa luvussa selostetaan yksityiskohtaisesti, miten mielenterveyslainsäädäntöä olisi laadittava ja testattava, jotta se olisi sopusoinnussa CRPD:n ja kahdeksan muun asiaa koskevan sopimuksen kanssa, jotta tämä kauaskantoinen tavoite voidaan saavuttaa.
Tämä vaikuttava julkaisu johtaa väistämättä kahteen johtopäätökseen:
- psykiatria rikkoo rutiininomaisesti ja järjestelmällisesti käytännössä kaikkia kansainvälisesti hyväksyttyjä ihmisoikeuksia koskevia lakeja ja sopimuksia täysin ilman tieteellistä perustetta; ja
- Psykiatreja lukuun ottamatta maailma on siirtymässä pois siitä ajatuksesta, että sata vuotta sitten sovelletut hoitomuodot ja -standardit ovat aivan hyviä, kun on kyse mielenterveysongelmaisista.
Tämä on dilemma: maailman johtavien terveys- ja ihmisoikeusjärjestöjen mukaan psykiatrian on muututtava. Kuinka paljon? Näin paljon: ”Oikeustoimikelpoisuuden kieltäminen, pakkokäytännöt ja laitostuminen on lopetettava.” Toistaiseksi kukaan ei ole kertonut asiasta psykiatreille, ja kuten pieni keskusteluni toimittajien kanssa osoitti, heitä ei erityisesti kiinnosta. Psykiatrit tuntien he kuitenkin taistelevat kynsin ja hampain vastustaessaan muutosta…
Psykiatrian tavoitteena on, kuten tiedämme liiankin hyvin, medikalisoida kaikki, mihin he vaan kiinni pääsevät. Jokainen, joka ei pidä tästä, on ilmeisesti ”psykiatrian vastainen” (puhumattakaan vaarallisesta, puolueellisesta, ääriaineksesta ja skientologien työkalusta). Vaikka YK:n elimet tekevät oikein, kuulevat laajasti ja rakentavat hitaasti asiaansa, tiedämme, että pienimmästäkin uhkan häivähdyksestä psykiatrian ja lääkeyhtiöiden akseli juoksee vinkuen ystävilleen hallituksessa pudottamaan hyvin suuren vasaran nousukkaiden päälle.
Ei ole epäilystäkään siitä, että valtavirran psykiatria saa maailmanlaajuisesti kollektiivisen kohtauksen, kun he näkevät, mitä ei-psykiatrit ovat suunnitelleet heitä varten. Ei ole myöskään epäilystäkään siitä, että siirtyminen ohjeissa kaavailtuun toimintamalliin edellyttää psykiatrian mullistavia muutoksia. Aluksi jokainen kansallinen koulutusohjelma olisi kirjoitettava kokonaan uudelleen, mutta suurin vastustus kohdistuu valtaapitävien asenteisiin ja uskomusjärjestelmiin. Tällaisen muutoksen toteuttaminen käytännössä veisi vuosia. Itse asiassa monet vanhemmasta polvesta ei kykenisi sopeutumaan, ja heidät olisi vietävä vanhainkotiin.
Voimme kuitenkin olla varmoja yhdestä asiasta: kun otetaan huomioon, mitä psykiatria on tehnyt, se ei aio antaa periksi hyvällä tahdollakaan. Tarkoitan, että katsokaa lehtien toimittajia: he eivät edes halua tietää WHO:n tai OHCHR:n olemassa olosta. He eivät ymmärrä, että äskettäin annetut ohjeet ovat ase, joka osoittaa psykiatrian kollektiivista päätä. Se ei ole rohkaiseva alku.
***
Mad in America julkaisee monenlaisten kirjoittajien blogeja. Näiden postausten tarkoituksena on toimia julkisena foorumina psykiatriaa ja sen hoitomuotoja koskevalle keskustelulle – laajasti ottaen. Ilmaistut mielipiteet ovat kirjoittajien omia.
Jock McLaren on australialainen psykiatri, joka työskenteli 25 vuotta maan syrjäisessä pohjoisosassa. Hän syventyy psykiatrian filosofiseen perustaan ja huomaa, ettei sellaista ole. Tämä ei ole edesauttanut hänen suosiotaan kollegoidensa keskuudessa, joka on nyt reilusti miinuksella.
Olen aivan samaa mieltä artikkelissa tuotujen näkemysten kanssa. Psykiatria on muuttava täysin, nykyisellään siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä, ja se tuhoaa ihmisiä mm. hirvittävillä lääkeannoksilla, jotka eivät mitenkään poista ongelmaa eivätkä käsittele sitä, kuten tulisi tehdä, vaan lääkitys on tarkoitettu vain oireiden poistamiseen ja siinäkin se onnistuu varsin huonosti. Lisäksi sillä on huomattavia ja erittäin vaarallisia haittavaikutuksia, joihin ihmisiä jopa kuolee. Psykiatria on nykyään siis pelkkää medikalisaatiota ja sähkhoitoa, mikä ei tervehdytä ihmisiä eikä auta heitä vähääkään heidän ongelmissaan. Psykiatrian biolääketieteellinen malli perustuu käsitykseen, että psyykkiset ongelmat johtuvat neurobiologisista tekijöistä, kuten esim., että aivojen kemiassa on vikaa, joka pitää korjata. Sen vuoksi hoidossa keskitytään diagnoosiin, lääkitykseen, oireiden lievitykseen eikä oteta lainkaan huomioon ihmissuhteita, eli sosiaalsia ja ympäristötekijöitä. Myöskään trauman ja ahdistuksen syihin ei puututa. Em. on aivan totta. Kyse ei ole sairauksista, joita pitää hoitaa lääkkeillä. – Psykiatriassa käytetään järkyttävän paljon pakkotoimia, joilla on erittäin huono vaikutus ihmisiin. He eivät saa suinkaan itse vaikuttaa hoitoonsa, heillä ei ole myöskään mitään itsemääräämisoikeutta, vaan muut kuten hoitajat ja lääkärit päättävät kaikki heidän puolestaan, mikä on täysin päinvastoin kuin pitäisi olla. Heidät orjuutetaan täysin psykiatrien ja hoitajien erittäin tuhoisan ja orjuuttavan pakkovallan alle, mikä vain vaikeuttaa heidän tervehtymistään, jopa estää sen täysin. Psykiatristen potilaiden minuutta ei mitenkään pyritä vahvistamaan, päinvastoin, etenkin sairaaloissa. Ns. hoitoon kuulu myös keskeisesti rajoitukset, rangaistukset, nöyryyttäminen, itsetunnon heikentäminen kaikin mahdollisin keinoin, mikä on enemmän kuin järkyttävää. Eristyksissä pitäminen,tahdonvastainen hoito,arvostuksen puuttuminen potilaita kohtaan, myös luottamuksen puuttuminen. Oikeuksiin perustuva lähestymistapa mielenterveyteen mukaan lukien oikeustoimikelpoisuus, henkilökohtainen vapaus ja turvallisuus, vapaa ja tietoinen suostumus, itsenäinen elämä ja osallisuus yhteisössä ja oikeussuojan saatavuus. Kannatan ehdottomasti CRPD:n määräyksiä, jotka siis koskevat oikeuksiin perustuvaa lähestymistapaa mielenterveyteen.