Kesätuuli muuttui viileäksi puhallukseksi, mikä ei kuivata pyykkejä takapihalla ja omenapuun muutamat silleen-jääneet jäätyivätkin jo. Mitäkö kuuluu nyt? Kiitos kysymästä, paljon kirjoja ja kirjoittamista kaiken muun ohella. Pihapihlajan lehdet irtosivat myrskytuulen seurauksena ja ahkera orava kerää talveksi varastoja. Trauman vaikutuksia sosiaaliseen liittymiseen käsittelevä opinnäytetyöni valmistui ja muhii nyt. Odotan palautetta ennen kuin viimeistelen sitä. Jonotin pitkään Gabor Matén teosta The Myth of Normal – Illness, Health and Healing in a Toxic Culture (2022) kirjastosta ja kun viimein sain sen, ilahduin kovasti. Teos summaa yhteen matémaiseen tyyliin aikamme kipukohtia ja sitä, miksi niin moni voi nyt huonosti. Teoksen ydin on se, että meiltä puuttuu yhteys itseemme, toisiin ihmisiin ja luontoon, ympäristöömme. Edellämainittujen lisäksi länsimaiset yhteiskunnat ovat paikkoja, joissa ihminen ei voi voida kovin hyvin.
Tästä huomiosta tulee mieleen Markus J. Rantalan ja hänen kollegoidensa julkaisema artikkeli kaksisuuntaisen mielialahäiriön syntymekanismeista ja koko se polemiikki, mikä siitä seurasi. Psykiatri Erkki Isometsä sai haukkua koko artikkelin löydökset huuhaaksi mediassa eikä sittemmin julkaistuista Rantalan ja kollegoiden vastineista liene uutisoitu; itse en ainakaan kyennyt löytämään mitään mediassa tehtyä oikaisua tuolle huuhaa-väitteelle. Tämä saa pohtimaan kiintoisalla tavalla sananvapautta ja valtaa. On toki ikävää, että se, mitä halutaan pitää tiukasti lokeroituna sairautena psykiatrisessa lokerikossa, saakin syitä, mitkä eivät tue nykyistä medikalisaatioon keskittyvää hoitotapaa ja ymmärrystä. Markus J. Rantalan, Severi Luodon, Javier I. Borráz-Leónin ja Indrikis Kramsin artikkelissa (2021) [1] todetaan, että kaksisuuntaisen mielialahäiriön syntyyn vaikuttavat koettu krooninen stressi ja tulehdustila elimistössä. Tulehdustila vaikeuttaa sisäisen kellon toimintaan, mikä johtaa univaikeuksiin. Artikkelin tulosten mukaan kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireiden hoitamisen tulisi tähdätä elimistön tulehdustilan vähentämiseen. Lisäksi krooninen stressi ja tulehdustila kytkeytyvät erityisesti länsimaiseen elämäntapaan, johon linkittyvät myös stressaava sosiaalinen ympäristö, epäterveelliset ravitsemustottumukset, vähäinen fyysinen aktiivisuus ja ylipainoisuus:
“Chronic stress and inflammation are driven by contemporary Western lifestyles, including stressful social environments, unhealthy dietary patterns, limited physical activity, and obesity. The treatment of bipolar disorder should focus on reducing stress, stress sensitivity, and inflammation by lifestyle changes rather than just temporarily alleviating symptoms with psychopharmacological interventions.”
Polyvagaalisen teorian ja evoluutiopsykologian ja -biologian avulla on mahdollista ymmärtää syitä ja taustoja oireiluille. Jostain syystä nämä taustat halutaan kuitenkin häivyttää julkisesta keskustelusta. Sangen kiintoisaa, sanon minä. Keskustelussa tulisi kiinnittää huomiota enemmän siihen, miten saisimme vallalle psykiatrian saralle ja muuallekin holistisemman ihmiskäsityksen taustoittamaa työskentelyä.
Tomi Bergström (2024) kirjoittaa: “Reduktionistiseen mielenterveyskäsitykseen liittyykin monia haasteita (Bergström, 2023; van Os ym., 2019). Ensinäkin psykososiaalisten ongelmien luokitteleminen lääketieteellisiksi häiriöiksi voi johtaa siihen, että sopimuksenvaraiset oirekuvaukset alkavat vaikuttaa ikään kuin todellisilta sairauksilta, jotka aiheuttaisivat koetut ja havaitut ongelmat. Tällöin ihmiset saattavat alkaa selittää ongelmiensa johtuvan psykiatrisesta tai neuropsykiatrisesta diagnoosista, joka on käytännössä itseään ylläpitävä kehäpäätelmä; oireiden selitetään johtuvan niistä samaisista oireista, joiden perusteella diagnoosi on asetettu. Samalla ihmisten käsitys normaalista kaventuu, jolloin inhimilliset ominaisuudet ja elämänongelmat medikalisoituvat niin, että ne päätyvät mielenterveysalan asiantuntijavallan alle. Palvelukysyntä kasvaa ja hoidossa alkaa korostua oireiden lievittäminen ennalta sovituin menetelmin sen sijaan, että huomioitaisiin ihmisten yksilöllinen elämäntilanne ja ne ruumiilliset, psyykkiset ja sosiaaliset tekijät, jotka haastavaa tilannetta tosiasiassa ylläpitävät.”
Hankala trauma
Anssi Leikolan traumatutkielmasta Katkennut totuus – Emotionaalinen trauma, rakenteellinen dissosiaatio ja psykopatologia (2014) piti ensin tulla väitöskirja, mutta hän törmäsi tutkimusta tehdessään psykiatrian seiniin: “Nämä vastoinkäymiset opettivat selvästi sen, että jos tekee vallitsevasta trendistä poikkeavaa työtä siitä seuraa omanlaatuisiaan vaikeuksia. [- -] Tässä tieteenhistoriallisessa vaiheessa ei Suomessa ole selvästi havaittavissa sellaista kollektiivista henkeä, jossa syntyisi kannustavuutta tarkastella niitä filosofisia perusteita, joiden varassa kuitenkin koko tieteen (-alan) rakennelma lepää. [- -] Psykiatriassa tämä nähdään voimakkaana (sinänsä tarpeellisen) lääketutkimuksen ja -hoidon ylikorostumisena. Metodologia ohjaa tällöin liiaksi toimintaa, eikä itse kohteena oleva asia!” (Leikola 2014, 13.)
Leikola olisi halunnut tutkia traumaa fenomenologiasta käsin, tarkastellen ilmiötä ja sen ilmenemistä pyrkimyksenään todella muodostaa ymmärrystä siitä, mitä trauma on. Hän nojaa voimakkaasti teoriaan rakenteellisesta dissosiaatiosta, mutta kokee ongelmalliseksi sen, että “dissosiaatio”-termiä käytetään mutta ei määritellä sitä, mitä sillä kulloinkin tarkoitetaan, jolloin syntyy ristiriitaisia vaikutelmia. Leikola siteeraa traumatutkimuksen voimahahmoa Onno van der Hartia ja hänen tiimiään (2006): “Traumaperäisiä häiriöitä on monenlaisia. Vaikka DSM IV:ssä vain pieni osa mielenterveyshäiriöistä on liitetty traumatisoitumiseen, empiiristen tietojen perusteella on selvää, että erilaisista mielenterveyshäiriöistä kärsivistä potilaista monet, ja joissakin tapauksissa käytännöllisesti katsoen kaikki, kertovat traumakokemuksista.” Tutkimuksissa on todettu, että lapsuuden traumatisoivilla kokemuksilla on yhteys hermostoon, sen toimintaan ja aivojen rakenteisiin. (Leikola 2014, 56–57.)
Leikolan teoksessa kritisoidaan psykiatriaa tieteenalana monista eri syistä ja toivotaan avoimempaa eri käsitteiden muodostumisen historiaan paneutumista ja rakenteellista purkamista. “Kaikki tieteellinen ja käytännöllinen diagnostiikka perustuu väistämättä joihinkin teoreettisiin olettamuksiin, esimerkiksi tietynlaiseen sairauskäsitykseen. [- -] Teoreettisesti tarkasteltuna on nykypsykiatriassa hahmottumatonta myös se, millä tavalla psyykkinen terveys on määritelty.” Leikola kirjoittaa myös, että taipumuksena on pitää psykiatrisia häiriöluokkia “annettuina”, jolloin niiden voi ajatella heijastelevan luonnossa itsessään ilmenevää “järjestystä.” (Leikola 2014, 68.) Ne ovat kuitenkin syntyneet erilaisissa historiallisissa ja yhteiskunnallisissa ympäristöissä palvelemaan kulloisenkin ajan tarpeita ja vaatimuksia. Ihmismielen kontrolliin ja medikalisaatioon pyrkivä länsimainen ideologia valjasti lääketieteen käyttöönsä ja häivytti yhdessä uskonpuhdistuksen kanssa kulttuureistamme lähes kaiken siellä aiemmin eläneen; luontoyhteyden, yhteisöllisyyden ja shamanistisuuden näin muutamia mainitakseni.
Lopuksi
Silloin, kun valtavirtaa kritisoivia ääniä pyritään vaientamaan, olisi syytä olla hereillä ja ryhtyä tutkimaan taustoja. Leikolan teoksesta en ollut itse tietoinen ennen kuin kahlasin kirjaston tietokantaa hakusananani “trauma” ja katsoin, mitä kaikkea sieltä löytyy. Kirja on kymmenen vuotta vanha ja sisältää monia tervetulleita ideoita. Miksi mikään ei ole muuttunut? Voisiko olla, että mikäli psykiatria tunnustaisi trauman vaikutuksen mielenterveyden oireilujen taustalla, olisi ryhdyttävä purkamaan kaikkea sitä, mitä nyt pidetään yllä ja missä liikkuu iso raha? Voisiko olla, että siirtyminen fenomenologisempaan, inhmillisempään ja nöyrempään kohtaamiseen asiakastyössä, asiantuntijoiden asema ei voisi säilyä samana? Onko syy trauman ja sen vaikutusten “piilottamiseen” ja pilkkomiseen se, että jos myönnettäisiin, että trauma aiheuttaa ihmisille monenlaisia oireita, mutta ne ovat yksilöllisiä ja vaativat aina taustoihin ja juurisyihin perehtymistä, emme voisi enää pitää yllä nykyistä psykiatrista hoitojärjestelmää emmekä alistaa ihmisiä sen avulla?
Se on ainakin varmaa, että jos trauman vaikutukset tunnustettaisiin, lääkehoidon asema tulisi muuttumaan. Traumoja ei voida ratkoa lääkkeillä. Aivojen muuntumiseen ja toipumiseen vaikuttaa ennen kaikkea toisen ihmisen myötätuntoinen, aito läsnäolo ja ymmärrys. Jos ammattilainen on jo valmiiksi kiinni diagnostisissa kriteereissä ja pyrkii etsimään asiakkaan kertomasta oirekuvausten ruksi ruutuun -lappusilla diagnoosia, kohtaaminen ei ole mahdollista niin, että ammattilainen voisi kohdata ei-tietämisen tilassa. Lyhytterapian uranuurtaja Milton H. Ericksonin ohje kuuluu: “Hyväksy ja hyödynnä kaikki, mitä asiakkaasi tuo sinulle.” Tämä sisältää ajatuksen siitä, että emme voi lähteä kohtaamaan vahvasti ennakkoasennoituneina. Se muuttaa kohtaamista ja vaikuttaa tulkintoihimme. Olisiko jo aika ajatella diagnoosilootan ulkopuolelta? Se tulisi lisäämään inhimillisyyttä ja korjaamaan yhteyksiä niiden karsimisen sijaan. Psykiatrista vallankumousta odotellessa ehtii keräämään maasta omenan jos toisenkin.
Alaviite:
[1] Vaikka artikkeli on kansainvälisesti vertaisarvioitu, Käypä hoito -suosituskomiteassa ja Psykiatria-kirjan toimituskunnassa ja kirjoittajana toimiva psykiatri Erkki Isometsä sanoi kaksisuuntaisen mielialahäiriön syntymekanismin löydöksestä: “Aivan puhdasta pötyä!” https://www.hs.fi/tiede/art-2000007769356.html Rantala et. al ovat keskustelleet julkisuudessa aiheesta lisää. Keskustelua on summattu täällä: https://madinfinland.org/psykiatrian_professorit_tietoinen_harhaanjohtaminen/