Artikkeli on julkaistu alun perin Mad in the UK-sivustolla. Se on käännetty käännösohjelmalla ja tämän jälkeen tarkistettu. Alkuperäinen kirjoitus löytyy täältä. Huom: tekstissä olevat hyperlinkit eivät ole alkuperäisestä kirjoituksesta vaan ovat suomentajan lisäämiä.
Kirjoittanut: Catherine Heseltine – 02.08.2024
Haluan aloittaa tarinani sen lopusta. On helpompi sukeltaa mielenterveyspotilaana läpielämäni pimeyden ja epätoivon syvyyksiin, jos aloitan tarinani kertomuksella toivosta.
Kirjoitan tätä blogia taksin takapenkillä, ajaessamme lentokentälle Sardinian kukkulaisten maisemien halki, suloisen tyttäreni nukkuessa vieressäni.
Tämä loma on ollut uskomaton. En kykene kuvittelemaan kuinka edes taivas voisi olla kauniimpi kuin tämä saari! Mutta ennen kaikkea loma on ollut mahtava, koska olen nähnyt tyttäreni hymyilevän enemmän kuin vielä koskaan aiemmin sitten sen, kun minut kotiutettiin suljetulta psykiatriselta osastolta totaalisen traumatisoituneena ja lääkittynä lähes neljä vuotta sitten.
41-vuotiaana olin päätynyt mielenterveyslain nojalla pakkohoitoon psykiatriselle osastolle keskellä Covid-pandemiaa alkusyksystä 2020 psykoottisen episodin kourissa. Tämä oli itse asiassa toinen kertani suljetulla psykiatrisella osastolla. Yksitoista vuotta aiemmin olin ollut syvästi vahingollisessa romanttisessa suhteessa ja samaan aikaan elämässäni oli ollut muita stressaavia tekijöitä ja tämä syössyt minut maaniseen episodiin, joka sitten, päädyttyäni suljetun psykiatrisen osaston hirvittämään ympäristöön, oli edennyt psykoosiksi.
Olin epätoivoisen ahdistunut, univajeessa ja traumatisoitunut siitä, että kokonainen joukko miespuolisia poliiseja oli tarttunut minuun ja pakottanut minut pakettiauton takatilan metallihäkkiin minun kamppaillessani kaikilla voimillani heitä vastaan.
Klaustrofobia, jota koin psykiatrisella osastolla , tässä oudossa ja tukahduttavassa hämmentävien käytävien kokonaisuudessa, jonne poliisi oli minut toimittanut, oli musertava. Juoksin vauhkona ympäriinsä pyrkien avaamaan kaikkia löytämiäni ovia.
Kykenettekö kuvittelemaan, miltä minusta tuntui, kun tuossa tilassa jouduin toistuvasti kokemaan, kuinka miehet, jotka kivuliaasti painoivat minua alas, vetivät väkisin housuni ja alushousuni alas, ja tämän jälkeen aistimaan, kuinka neula tunkeutui pakaraani ja sitten tuntemaan, kuinka mieleni ja kehoni liukuivat pois hallinnastani, kun rauhoittavat lääkkeet alkoivat vaikuttaa kehossani?
Ja samaan aikaan perheeni ja ystäväni sanovat minulle, että on hyvä, että olen paikassa, jossa minusta pidetään huolta ja minua autetaan.
Tuolloin vuonna 2009 oli uskomattoman onnekas sen suhteen, että minulla oli muutama potilastoveri, jotka tarjosivat minulle lohtua, jotka kuuntelivat minua ja pitivät minusta huolta. Heidän rakentamansa luottamus on se, minkä uskon vetäneen minut takaisin pois psykoosista, yhteiseen, jaettuun todellisuuteen heidän kanssaan.
Lokakuussa 2009 minut kotiutettiin kolmen hyvin pitkän viikon jälkeen, ja havaitsin nopeasti, että ”antipsykootit”, joita minut oli laitettu ottamaan, merkittävästi turruttivat tunteitani ja tylsyttivät ajattelukykyäni. Lopetin lääkkeeni seinään ja kerroin siitä avohoidon psykiatrilleni vasta paljon myöhemmin. Tajusin vasta äskettäin, että kukaan ei tuolloin ollut varoittanut minua siitä, miten vaarallista psykiatristen lääkkeiden yhtäkkinen lopettaminen voi olla ja miten vieroitusoireyhtymä saattoi olla minulle epävakautta aiheuttava tekijä tuona aikana.
Shokki, joka oli aiheutunut pakkohoitoon määräämisestä, sai minut ajautumaan pitkään kestäneeseen mustaan masennukseen, joka oli monin verroin toivottomampi kuin mikään aiemmin kokemani masennus. Toimintaterapeutti ei sallinut minun palata takaisin työhöni lastentarhanopettajana useisiin kuukausiin, ja minä riuduin limbomaisessa välitilassa.
Onneksi vuoden 2010 vaalikampanja käynnistyi seuraavana keväänä, ja kokeneena poliittisena aktivistina löysin uudelleen elämän tarkoituksen ja lähdin kaduille lentolehtisten kanssa muiden aktivistieni joukkoon.
Olin edelleen ”hoidettavana” avohoitopotilaana varhaisen puuttumisen palveluissa, mutta kokemani osastojakson jälkeen en halunnut mielenterveysalan ammattilaiset puuttuvan elämääni. Huomattuani, että mitään hyödyllistä psykologista tukea ei oltu tarjoamassa, ja kokiessani, että mielenterveyspalvelut eivät tehneet muuta kuin kaivoivat maata jalkojeni alta, sain neuvoteltua tapaamisten harventamisen kertaan kolmessa kuukaudessa. Palvelun piirissä oleminen tuntui valvotussa koevapaudessa olemiselta, enkä tuolloin ymmärtänyt, että minulla olisi oikeasti ollut laillinen oikeus lähteä psykiatristen palveluiden piiristä kokonaan.
Hautasin häpeää herättävän salaisuuteni pakkohoitokokemuksestani, ja pidin sen lokeroituna erillisessä osassa mieltäni. Onneksi kuitenkin eräänä päivänä kirjakaupassa kirjoja silmäillessäni törmäsin psykologi Richard Bentallin (linkki) kirjaan ”Madness Explained – Psychosis and Human Nature”. Huolimatta siitä, että kyseessä on varsin akateeminen ja tieteellinen kirja, luin sitä kyyneleet ajoittain kasvojani pitkin valuen. Bentallin kuvaus siitä, kuinka psykoosin taustalla vaikuttavat psykologiset prosessit ovat yksinkertaisesti ääripää niiden tapojen kirjossa, joilla me kaikki tulkitsemme ja koemme maailmamme, sai minut tuntemaan itseni jälleen täysin ihmiseksi – ja tulevani toisen ihmisen ymmärtämäksi, ensimmäistä kertaa hirvittävän pakkohoitokokemukseni jälkeen.
Mutta 31-vuotiaana en todellakaan halunnut jäädä muistelemaan sitä, mitä olin joutunut kokemaan suljetulla osastolla. Mitä halusin, oli jatkaa elämääni eteenpäin, ja pian löysin uuden parisuhteen, menin naimisiin ja muutaman kuukauden kuluttua odotin ensimmäistä lastani.
Jokainen raskaana oleva nainen haluaa kuulla: ”Onneksi olkoon, olen niin onnellinen puolestasi, sinusta tulee mahtava äiti”. Tällaisen sijaan, kertoessani mielenterveyspalveluille olevani raskaana, viesti joka heidän toiminnastaan välittyi, oli: ”Huomio kaikki, on hätätilanne – mielenterveydeltään epävakaa nainen on saamassa lapsen. Hän tulee hyvin todennäköisesti sekoamaan heti synnytyksen jälkeen, ja vaikka näin ei kävisikään, emme luota hänen olevan kykenevä huolehtimaan haavoittuvaisesta lapsesta”.
Olin onnekas siinä, että minulla oli varaa yksityisiin kätilöihin kotisynnytystä varten, jotta vältyin uhalta, että synnytyksen yhteydessä ja sitä seuraavina tunteina ja päivinä ammattilaiset jatkuvasti tarkkailisivat puheeni nopeutta, johdonmukaisuutta ja emotionaalista intensiteettiä mahdollisten manian merkkien varalta ja että lopulta lopulta minut saatettaisiin yrittää toimittaa jälleen tahtoni vastaisesti suljetulle psykiatriselle osastolle. Pelkäsin, että mikä tahansa synnytykseen liittyvä komplikaatio kotisynnykseni aikana saattaisi viedä minut julkisen terveydenhuollon sairaalaan, jossa tiesin kätilöiden työskentelevän käsi kädessä psykiatrisen järjestelmän kanssa – mielenterveyshistoriani tuntui siltä kuin minulla olisi rikosrekisteri. Luojan kiitos kotisynnytys sujui ongelmitta, ja seuraavien viiden vuoden aikana synnytin vielä kaksi ihanaa lasta kotonani itsenäisesti toimivien kätilöiden kanssa – ainoa nöyryytys, jonka jouduin kokemaan, olivat terveydenhoitajat, jotka kuulustelivat minua jokaisen kerran yhteydessä psykoosihistoriastani, joka oli yksityiskohtaisesti kuvattuna potilasasiakirjoissani.
Äitiyden alkuvuosien aikana kokemieni korkeampien ja matalampien mielialojen kausien aallot eivät koskaan olleet sellaisia, jotka olisivat kasvaneet myrskyksi. Mutta kun äitini vajosi suisidaaliseen masennukseen, minkä seurauksena päädyin tilanteeseen, jossa jouduin ”jonglööraamaan” kolmen hyvin nuoren lapsen hoitamisen ja äitini pääasiallisena auttajana toimisen välillä useiden vuosien ajan, henkisesti ja emotionaalisesti pinnalla pysymisestä alkoi tulla haastavaa. Sitten vuonna 2020, sen vaikutukset, että koronapandemiaan liittyneet liikkumisrajoitukset sulkivat samoihin sisätiloihin minut ja puolisoni, jonka kanssa suhteeni oli erittäin toimimaton, saivat menneiden tapahtumien ja traumojen pinnanalaiset virtaukset tulvimaan, mikä sai aikaan psyykkisen ahdistuksen valtavan aallon, joka kuljetti minut takaisin psykiatrisen järjestelmän syliin.
Jälleen kerran jouduin altistetuksi sille traumalle, että poliisi toimitti minut psykiatriselle osastolle, minulle injektoitiin psykiatrisia lääkkeitä tahtoni vastaisesti ja lisäksi minut sijoitettiin ”eristyshuoneeseen” – pelkurimainen kiertoilmaus eristyssellille, johon oli peräti kolme tarkkailuikkunaa, joista yksi avautui suoraan vessaan ja suihkuun.
Jopa silloin, kun pääsin eristyksestä osastolle, huivia käyttävänä muslimina pidin erityisen häiritsevänä sitä, että miespuoliset henkilökunnan jäsenet kurkistivat makuuhuoneeni oven ikkunasta tarkkaillakseen minua noin 15 minuutin välein. Nämä päivin ja öin tapahtuvat tarkkailut saivat minut tuntemaan itseni pikemminkin tuijotettavaksi tieteelliseksi näytteeksi kuin naiseksi, joka ansaitsee ihmisarvoa tai kunnioitusta.
Ja olin aivan liian tietoinen raiskausten ja seksuaalisten väkivallan järkyttävän suuresta määrästä psykiatrisilla osastoilla, mistä olin lukenut, kun löysin psykiatrian selviytyjien nettifoorumit, ja jopa valtavirran tiedotusvälineiden raportit. Psykiatriset potilaat ovat ideaaleja uhreja tällaiselle, koska kukaan ei ota todesta, mitä hullut sanovat.
Kaikkein tuhoisinta oli kuitenkin pelko siitä, että valtio ei luota minun olevan kykenevä huolehtimaan omista lapsistani. Muistan, kuinka hoitaja kirjoitti ylös lasteni nimet ja syntymäajat välittääkseen tiedot sosiaaliviranomaisille. Mutta kaikkein voimakkaimmin muistan ahdistuneet katseet niiden, tuolloin osastolla tapaamieni äitien silmissä, keiltä oli viety heidän lapsensa.
Minut vapautettiin kahdenkymmenenkahdeksan päivän jakson lopussa, mutta henkisesti kokemus ei lähtenyt minusta vuosiin. Kuljetin mukanani vakavan Tukholman syndrooman kotiini taksissa, jolla lähdin osastolta tuona lokakuun lopun päivänä vuonna 2020. Toisin kuin ensimmäisen pakkohoitokokemukseni jälkeen, tällä kertaa sisäistin uuden minäkuvani kaksisuuntaisena psykiatrisena potilaana, mikä lopulta kirjaimellisesti vammautti minut.
Minulla oli avioliitossani vakavia ongelmia, ja nämä ongelmat olivat myötävaikuttaneet minun ajautumiseeni hulluuteen, ja lisäksi taustalla oli vaikuttamassa varhaislapsuuteeni asti juontuvat aikaisemmat traumakokemukset ja syvät tunnetason haavat. Mutta vahingollinen dynamiikka, jossa tunsin olevani loukussa kotonani, oli silti suojapaikka ja helpotus verrattuna siihen, mitä olin joutunut kokemaan psykiatrisessa sairaalassa, minkä olin kokenut olevan rinnastettavissa suoranaiseen kidukseen.
Mielenterveyspalvelut kutsuivat miestäni automaattisesti ”hoitajakseni” (”carer”), ja halusin aina, että hän osallistuu tapaamisiin kanssani, koska sen osoittaminen, että minulla oli hyvä ”sosiaalinen tuki”, tuntui olennaiselta itseni ja lapsieni suojaamiseksi systeemin vallalta.
Meille tehtiin kuitenkin sosiaaliviranomaisten toimesta kaksi selvitystä pian kotiutumiseni jälkeen. Se puoli tuntia, jolloin kotikäynnille kolmevuotiasta poikaani arvioimaan tullut työntekijä puhui minulle kuin olisin itse ollut taaperoikäinen lapsi, oli koko elämäni nöyryyttävin ja pelkoa herättävin kolmekymmentä minuuttia. Miehelleni sitä vastoin hän puhui kuin tämä olisi se täysjärkinen pelastaja, johon hän saattoi luottaa lapsiimme liittyen, kehuen mieheni sankarillista lojaalisuutta siinä, että hän huolehti myös minusta.
Mikä kaikkein vahvimmin vei toivoni, voimani ja sai minut tuntemaan itseni erilliseksi muusta ihmiskunnasta, oli sen omaksuminen, että minulla oli psykiatrinen häiriö – aivot, jotka olivat poikkeavat ja puutteelliset huonojen geenieni vuoksi. Sen seurauksena aloin kokea omat tunteeni ja ajatukseni psykiatrisen sairauteni vailla merkitystä olevina oireina, joita oli hoidettava psykiatrisilla lääkkeillä.
Uskomus siitä, että minussa oli jotakin perustavanlaatuista vikaa ja että olin pohjimmiltaan poikkeava, vahvisti sitä psykologista vahinkoa, jota minulle oli aiemmin aiheutunut toistuvista kokemuksista väärinkäytöksistä, hylkäämisistä ja diskriminaatiosta. Se, että minut oli väkisin suljettu ulos yhteiskunnasta ja lukittu pois kuin rikollinen, tuntui lopulliselta sosiaaliselta hylkäämiseltä.
En pystynyt enää toimimaan tehokkaasti rakastavana äitinä, joka olin ollut. Kaiken kukkuraksi kärsin akatisiasta, joka johtui käyttämästäni ”antipsykootista” – tuhoisasta fyysisestä reaktiosta lääkkeeseen, mikä sai minut jalkani tuntumaan niin levottomilta, etten kirjaimellisesti pystynyt istumaan alas. Jouduin jopa syömään ateriani seisaaltaan, samalla keinuttaen kehoani puolelta toiselle. Tyttäreni halusivat vain, että heidän äitinsä istuisi heidän kanssaan sohvalla ja katselisi yhdessä heidän kanssaan My Little Ponya, eivätkä he ymmärtäneet, miksi en kyennyt tekemään niin, vaikka he anelivat minua käpertymään heidän viereensä edes yhden jakson ajaksi.
Seuraavien kolmen ja puolen vuoden aikana elämäni ajautui masennuksen ja manian uuvuttavaan kierteeseen, ja vielä kaksi kaksi traumaattista kertaa päädyin lukituksi psykiatriselle osastolle, kun tilani kallistui psykoottiseksi. Samat kokemukset toistuivat uudelleen ja uudelleen.
Paitsi että kun jouduin kolmannen kerran kolmen vuoden aikana mielenterveyslain nojalla pakkohoitoon, ystäväni eivät enää tulleet päivittäin vierailemaan luonani osastolla enkä saanut enää kasoittain kortteja ja lahjoja, mikä oli auttanut minua selviytymään kahdesta ensimmäisestä pakkohoitojaksostani vuosina 2009 ja 2020. Ne harvat sukulaiset ja ystävät, jotka olivat vielä säännöllisesti yhteydessä minuun vuosina 2021 ja 2022 tapahtuneiden pakkohoitojen aikana, olivat kaikki ärsyyntyneitä siitä, etten pitänyt ”antipsykoottien” käytöstä ja että olin lopettanut niiden käytön kahdesti. He olivat myös epätoivoisia sen vuoksi, etten ”ottanut tosissani” ”itsehoitoa” tai ”psykoedukaatiota”, kuten mielenterveyspalvelut ohjeistivat.
Päädyin tilanteeseen, että jouduin hakemaan vammaisetuuksia ja sain Personal Independence Payment-tukea, koska en selviytymään luotettavasti, ilman tukea, sen kaltaisista asioista kuin sängystä nouseminen ja vaatteiden vaihtaminen, oman ruokani valmistaminen tai julkisten liikennevälineiden käyttäminen. Se, että olin aikoinaan suorittanut korkeakoulututkinnon korkeimmilla mahdollisilla arvosanoilla, matkustellut ympäri maailmaa, järjestänyt juhlia, organisoinut kampanjoita ja ollut mediatiedottajana parhaaseen katseluaikaan esitetyissä uutislähetyksissä, oli enää kaukainen muisto. Se, että olin kerran tuntenut olevani kykenevä ja emotionaalisesti läsnä oleva äiti… se oli jatkuvasti tietoisuuteen nouseva ja kiduttavan tuskallinen muisto.
Tunsin olevani loukussa loputtomassa painajaisessa. Uskoin, että se, että olin hankkinut lapsia, vaikka tiesin, että minulla oli vakava psykiatrinen sairaus, oli vastenmielisin ja itsekkäin asia, jonka olisin koskaan voinut tehdä. En nähnyt minkäänlaista ulospääsyä.
Sanotaan, että pimeintä on aina juuri ennen aamunkoittoa, ja ensimmäinen valonpilkahdus näkyi, kun muistin, että viimeisimmän pakkohoitojaksoni aikana psykiatri oli ehdottanut, että minulle aloitettaisiin litium ja että ”antipsykootit” lopetettaisiin. Kun minut oli kotiutettu, litium oli aloitettu yhä jatketun olantsapiini-”antipsykootin” lisäksi. Oltuani kuukausien ajan monilääkitty zombimainen versio itsestäni muistin, että inhoamistani ”antipsykooteista” eroon pääseminen oli osastolla esitetty mahdollisuutena, joten pyysin, että olantsapiini-lääkitykseni lopetettaisiin. Kun ”antipsykootti” oli poistunut elimistöstäni, tunsin olevani paljon enemmän oma itseni. Minun oli myös helpompi ajatella, vaikka litiumin vaikutuksesta tunsin itseni edelleen emotionaalisesti lamaantuneeksi.
Sitten eräänä ihmeellisenä päivänä noin kuusi kuukautta sitten mieleeni juolahti, että ongelmat puolisoni kanssa saattoivat itse asiassa olla osasyy siihen, että kamppailin mielenterveyteni kanssa. Olin mukana eräässä äitien facebook-ryhmässä, jossa naiset varsin usein postasivat nimettömästi ja kysyivät neuvoja avio-ongelmiinsa, ja päähäni pälkähti ajatus oman tarinani julkaisemisesta. Lähes välittömästi aloin saada ryhmän naisilta vastauksia ja vahvaa tukea. He vahvistivat minulle, etten ollut vain hullu vaan että mieheni oli käyttäytynyt minua kohtaan tyrmistyttävällä tavalla.
Muutamaa päivää myöhemmin löysin itsestäni rohkeuden ottaa yhteyttä ryhmään vanhoja ystäviä aktivistiajoiltani ja vihdoin avautua siitä, mitä olin käynyt läpi avioliitossani. Heidänkin reaktionsa oli mahtava, ja valtava ilo siitä, että minua uskottiin ja että itse uskoin itseäni, johti minut tekemään lähes kohtalokkaan virheen. Kerroin psykiatrilleni, että minulla oli avioliitto-ongelmia, ja hän iski minulle kolmannen lähetteen sosiaalipalveluihin.
Olin shokissa. Vaikka suhteellisen onnellinen perhe-elämämme oli muuttunut paljon kaoottisemmaksi ja häiriintyneemmäksi selviytymistilaksi, en uskonut, että ongelmamme olisivat niin vakavia, että lapset vietäisiin välittömästi huostastamme. Pelkäsin kuitenkin, että murtuisin henkisesti täysin sosiaaliviranomaisten osallistumisen aiheuttaman valtavan tungettelevan paineen alla ja menettäisin kaiken.
Kun olin kolme päivää siivonnut ja siistinyt kotonani taukoamatta, minulla oli ennalta sovittu tapaaminen vanhan ystäväni kanssa. Hän vei minut ulos koko päiväksi, ajoimme maaseudulle, jossa kävimme kävelemässä metsässä, söimme teetä ja kakkua ja kävimme lopuksi St Albansin katedraalissa. Puhuin tälle ystävälle taukoamatta noin viiden tunnin ajan. Vaikka hän sanoi hyvin vähän, minusta tuntui, että hän ymmärsi kaiken täysin, sellaisella tavalla, jolla ehkä vain itse traumoja läpieläneet ihmiset voivat ymmärtää.
Kun vihdoin astuimme katedraalin pyhään tilaan, tunsin hiljaisuuden sisälläni ja kävelin rakennuksen sisällä korkealle kohoavien pylväiden lomitse, vain imien itseeni tunnelmaa. Ja sitten outo tunne nousi suoraan vatsastani – ”Tunnen, että minäkin olen joku” ( /”I feel like a somebody”), totesin lähinnä itselleni lähes hämmentyneenä kiitollisuudesta.
Siitä lähtien voimani tuntui pysäyttämättömältä. Varasin ensimmäisen vapaan ajan verkossa toimivan yksityisen psykiatrin vastaanotolle, ja se vapautumisen tunne, kun painoin lähetysnäppäintä sähköpostissa, jossa ilmoitin julkisen terveydenhuollon psykiatrilleni siirtyväni pois julkisen puolen mielenterveysjärjestelmästä, oli sanoinkuvaamaton. Kerroin tälle yksityiselle psykiatrille, että halusin vieroittautua litiumista, ja pienen vakuuttelun jälkeen hän suostui kirjoittamaan minulle reseptin nestemäiselle litiumille, jota tarvitsin, jotta voisin pienentää annosta asteittaisesti ja turvallisesti.
Löysin rohkeutta ilmaista aviomiehelleni sen tosiasian, että suhteemme ei voinut jatkua sellaisena kuin se oli ollut. Ja löysin vakaumuksen, jonka avulla pitää puoleni asettamalla omat rajani ja olemalla ottamatta vastaan aivopesua, jota olin omaksunut vuosien ajan.
Selvisin sosiaaliviranomaisten tutkimuksen aiheuttamasta stressistä käymällä pitkillä kävelylenkeillä ympäri Lontoota ja tanssimalla olohuoneessani tuntikausia kuunnellen musiikkia, jota olin aikoinaan rakastanut.
Otin yhteyttä psykiatriasta selviytyneiden liikkeeseen (the psychiatric survivors movement) ja liittolaisiin, jotka työskentelevät sen puolesta, että asiat muuttuisivat. Aloin luoda omaa kirjastoa Robert Whitakerin ja Joanna Moncrieffin kaltaisten ihmisten kirjoista. Kuuntelin YouTubesta Jacqui Dillonin ja Laura Delanon kaltaisten psykiatriasta selviytyneiden ja aktivistien puheita. Ja offline-maailmassa open mic -musiikkisessio ja selviytyjien runouskeikka, joihin menin, olivat hyvin voimakkaita kokemuksia.
Aloin kirjoittaa omista kokemuksistani psykiatrisessa järjestelmässä, mutta tietenkään useimmat ihmiset facebookissa ja X:ssä, kuten tosielämässäkin, eivät olleet kiinnostuneita tai pelkäsivät, että olin taas tulossa hulluksi.
Ensimmäiseksi, tajusin, että kun vihdoin kehitän kyvyn sanoa ihmisille, jotka eivät kunnioita minua, että he voivat painua *********, ainakin mielessäni, jos en välttämättä ääneen, se tulee muuttamaan mielenterveyteni tavalla, johon mikään ”hoito” ei koskaan pystyisi.
Toiseksi, olin tietoinen siitä, että voidakseni tuntea olevani turvassa ja voidakseni alkaa parantua kaikista traumoista, tarvitsin ympärilleni ystäviä, jotka halusivat ja olivat kykeneviä kuuntelemaan minua ja olemaan todistajina, kun purin sitä, mitä olin kokenut. Ja mikä olennaisinta, tarvitsin lähelleni ihmisiä, jotka ymmärsivät, että tuki, jota aina olisin tarvinnut, ei ollut sitä, että perhe ja ystävät työnsivät minua kohti ammattilaisia ja pillereitä, vaan ironista kyllä, olisin tarvinnut ihmisiä, jotka olisivat suojelleet minua mielenterveysjärjestelmältä, joka ei ole tehnyt minulle mitään muuta kuin aiheuttanut vahinkoa.
Niinpä päädyin siihen, että aloin puhumaan joillekin vanhoille ystävilleni siitä, miten yksin olin jäänyt tässä kaikessa ja tunsin vihdoin, että aloin murtautua ulos emotionaalisesta eristäytyneisyydestäni. Selitin kaikille, jotka kuuntelivat, kuinka psykiatriset diagnoosit ovat pseudotiedettä. Kerroin yksityiskohtaisesti, kuinka psykiatriset lääkkeet eivät ole mitään sen enempää, kuin psykoaktiivisia aineita (mind-altering substances), jotka saattavat peittää osan havaittavissa olevasta ahdistuksestamme, mutta tämä tulee suurella hinnalla, sillä samalla ne lamaavat tunteitamme ja kognitiotamme ja aiheuttavat muita haittavaikutuksia. (Psykiatriset lääkkeet eivät ole ihmehoitoja kuten insuliini diabeteksen hoitoon!). Toin esille, että esimerkit, kuten taudinaiheuttajia sisältäneisiin verensiirtoihin liittynyt skandaali, talidomidi ja psykiatrian historia (lobotomian ja insuliinikooman kaltaisine hoitoineen), osoittavat, että lääkärit eivät ole erehtymättömiä jumalia.
Kerroin kaikille tuntemilleni ihmisille, että mielenterveysalan sisällä käydään kiivasta keskustelua. Joidenkin mielestä ammattilaisten tulisi kertoa potilaille, että he ovat perustavanlaatuisesti häiriintyneitä, ja laittaa heidät lääkityksille. Toiset sanovat, että on parempi kysyä kanssaihmisenä, ”mitä on tapahtunut ja mitä tarvitset?”.
Kerroin vain hieman siistityn version koko elämäntarinastani kaikille niille, joita kohtaan minulla oli tarpeeksi luottamusta. Ja se, että useimmat näistä ystävistä kuuntelivat minua ilmaisten minulle tukensa ja muutamat ihmiset osasivat oman elämänkokemuksensa perusteella sanoa täsmälleen minulle oikeat sanat, on ollut valtavan merkittävää.
Tuntuu siltä, että maailmani on nyt muuttumassa mustavalkoisesta 2D-olemassaolosta 3D-technicolour-elämäksi, joka on täynnä todellisia inhimillisiä tunteita ja mahdollisuuksia kokea yhteyttä ja luoda yhteyksiä. Eikä kyse ole maanisesta ”olen riemuissani, koska tuntuu, että jos ajattelen tarpeeksi nopeasti, saatan keksiä keinon tuntea oloni turvalliseksi ja perustella olemassaoloni”. Kyse on jostakin vakaammasta ja maadoittuneemmasta ja vähemmän riippuvaisesta siitä, kuinka muut reagoivat minuun.
Loputon sanojen virta päässäni on hidastumassa niin, että voin joskus kuulla hiljaisuuden äänen. Keskittymiskykyni on palautumassa siinä määrin, että luin tänä aamuna useita lukuja kirjasta sen sijaan, että saatuani luettua muutaman sivun olisin löytänyt itseni tuijottamasta tyhjyyteen.
Elämä on jatkuva matka – tiedän, että minun on vielä löydettävä paljon kärsivällisyyttä ja henkistä voimaa, mutta on tuntuu aivan uskomattomalta, että nyt elän elämää, joka näytti vielä äskettäin mahdottomalta.
Bentall, R (2004) Madness Explained; psychosis and human nature (Lontoo) Penguin.
Catherine Heseltine on psykiatriasta selviytynyt (a psychiatric survivor) kolmen ihanan lapsen äiti ja poliittinen aktivisti, joka on aiemmin keskittynyt kampanjoimaan eettisen ulkopolitiikan puolesta ja islamofobiaa vastaan. Hän asuu Lontoossa, jossa hän on työskennellyt useita vuosia lastentarhanopettajana, ja hän rakastaa monia asioita, kuten musiikkia, maaseutua, lastenkirjallisuutta ja komediaa.
