Arvoisa mielikuvituspsykiatri,

0
698

…olen päättänyt, että varmasti muistat juuri minut, vaikka monet muut ovat jo kulkeneet huoneesi kautta sitten ainoan kohtaamisemme vuosia sitten. Entisten psykoterapeuttieni puheissa kuulin joskus hajamielisiä kaikuja sanoistasi, niin eksyneen hämmentyneitä …niin, jos sitten tulee jotain susia jostain kai kuin oivaltavan innostuneitakin …niin, ettei sitten vain tule niitä susia!. Etäisiä merkkejä olemassaolostasi, siellä jossain.

Kaikesta huolimatta, olen aivan äärettömän väsynyt jo, niin väsynyt kaikkeen tähän.

Ennen kaikkea olen väsynyt siihen, ettei kukaan (muu) ole oikeasti ymmärtänyt. Ihmisillä on niin valtavasti kaikenlaisia ihme kiemuroita, omia ajatuksiaan ja agendojaan, aivan liikaa syöttejä ja koukkuja. Kukaan (muu) ei ole osannut antaa tilaa olla, olla olemassa itsenään, olla paikalla ja läsnä. Tilaa olla yhdessä, yhteydessä, kera kaikkien eri osiensa, kokonaisuudessaan. Kukaan (muu) ei ole oikeasti kohdannut, ei oikeasti kysynyt, eikä oikeasti kuunnellut. Kukaan (muu) ei ole nähnyt, tiennyt ja todistanut. Ei edes sen yhden, lyhyen, jaetun hetken verran.

Miksei kukaan muu voi olla edes vähän niin kuin sinä?

Olen niin väsynyt loputtomaan vaellukseeni tässä muusta maailmasta irrallisessa, omalakisessa rinnakkaistodellisuudessa, jota psykiatriseksi hoitojärjestelmäksikin tiedetään jossain kutsutun. Todellisuudessa, jossa kaikki paitsi kuuliaisuus on jotain ongelmallista, selkeästi jotenkin erikoista, ja ennen kaikkea poikkeavaa – siis mitä ilmeisimmin vain osa jotain vielä määrittelemätöntä sairautta. Jos näillä lääkkeillä olisi riippuvuusriskejä, niin kyllä meille siitä olisi jo koulussa kerrottu, niistähän on kaikille vain apua.

Potilas aina luulee, kuvittelee – eikä koskaan voi tietää, ymmärtää. Hullu!

Määrittämätöntä hankaluutta, ehkä vaativuutta, mahdollisesti epävakautta, kenties jopa vainoharhaisuutta, selvästi auktoriteettiongelmia, ilmeistä sairaudentunnottomuutta, todettu nyt hoitoon sitoutumattomuutta. Painostusta ja manipulointia, jatkuvasti muuttuvia diagnooseja, ylikuormitettujen ja alati vaihtuvien lääkäreiden arvaamattomuutta. Loputonta pulushakkia – jota melko harhaanjohtavasti usein hoitoyhteistyöksikin kutsutaan – ja valvottuja öitä, painajaisia menneistä hoitoneuvotteluista. Siivoamme sinut potilaslistoiltamme, jos et ole aktiivinen.

Liian usein mietin, ketä tämä palvelujärjestelmämme oikein palvelee?

Sitten sitä jo kilpaa etsitäänkin enää ydinjätteelle jostain loppusijoituspaikkaa – kun näin mielivaltaisesti arvioiden et riittävästi hyödy hoidostamme, joka tosin koostuu lähinnä empaattisesta nyökyttelystä, yleistyneestä käsienlevittelystä ja tyhjistä sanoista. Kun meillä on nämä siilot tässä systeemissä, emme valitettavasti voi tehdä mitään. Sitä paitsi, tämäkään asia ei suoranaisesti kuulu juuri meille. Kaikkihan me sen tiedämme, ettei tämä järjestelmä toimi. Jospa kaikki muuttuisi paremmaksi sitten joskus, sote-uudistuksen jälkeen vaikka?

Niin. Mutta kun edelleenkin tarvitsisin sitä traumaterapiaa, jota en vieläkään ole saanut. Nyt?

Tiimissäkään kukaan meistä ei keksinyt, kuinka voisimme sinua täällä enää auttaa. Tai mistä voisit löytää sen traumaterapeutin, jota olet sinnikkäästi jo vuosia tuloksetta etsinyt. Emmekä kerta kaikkiaan tiedä, mistä voisimme edes kysyä. Eihän se kysyminen oikeasti yhtään mitään auttaisikaan. Tietysti, voit halutessasi esihenkilöltäni kysyä itse, aivan vapaasti. Mutta ei sinulle kannata sitä kuntoutussuunnitelmaa tehdä, Kela kun ei kuitenkaan myönnä sitä terapiaa ilman valmiiksi etsittyä palveluntuottajaa. Apuakin turhaan pyysit sieltä, vuosia sitten jo.

Vetoan lainsäädäntöön lääkinnällisestä kuntoutuksesta ja järjestämisvastuusta. Kerron Kelan toimintakäytännöistä, etuusohjeista, maksusitoumuksista ja regressioikeudesta…

Kun niitä sinulle sopivia terapeutteja ei vain ole, en ainakaan yhtään tiedä itse. Niillä pätevillä on niin kiirekin aina. Eikä meillä mitään terapeuttilistoja ole täällä, valmiina. Eiväthän ne muutkaan jaksa itselleen terapeuttia etsiä. Kaikki ne jäävät kohta jo eläkkeellekin. Saisit vain lisää traumoja siitä, ihan niin kuin edellisistäkin terapioista. Kaikille on vuosien jonot kuitenkin, varmasti et halua enää etsiäkään, tai jaksa niitä vaadittavia tutustumiskäyntejä tehdä. Kun olet niin kovin uupunutkin, ja täysin toimintakyvytön näiden vaikeiden traumaoireidesi takia.

Mutta kuinka voisin parantua, ilman hoitoa! Miten tämä järjestelmämme pitää huolta kaikista heistä, joilla ei samalla tavalla ole kykyjä tai mahdollisuuksia tietää ja puolustaa oikeuksiaan?

Ei tämä meillekään mitenkään helppoa ole. Kaikkihan me haluamme potilaille vain hyvää. Aloitin tänään jo kuudelta aamulla, teen täällä viiden lääkärin työt. Kas kun me olemme oikeastaan vain tällainen tutkimusyksikkö, eikä meillä oikein ole aikaakaan potilaiden hoitamiseen. Kun nämä ongelmasi eivät edes kuulu juuri meidän erikoisalaamme, eikä toiselle alueelle saa nyt lähettää. Ne tutkimuksetkin sinulle on tehty jo vuosia sitten, lääkityskin ajat sitten säädetty. Mitäpä jos kirjoittaisin tästä sinulle sellaisen loppupalautteen sinne omaan terveyskeskukseesi?

Ei käy. Haluaisin kuntoutussuunnitelman ja lausunnon traumaterapiaa varten. Kiitos. Mietitään yhdessä sitä jatkoa vaikka sitten, kun tämä tilanne on vähän vakaampi…

Onhan se toki kiusallista ja kaikin puolin hankalaa, kun joku ei suostu kiltisti jäämään heitteille, nöyrästi toimimaan niin kuin on totuttu, eli toivottomana alistumaan surkeaan kohtaloonsa. Hoitoresistentin masennuksen diagnoosiakaan ei rehellisesti voida asettaa. Pakkoajatuksia perustuslaista ja yhdenvertaisista ihmisoikeuksista, harhakuvitelmia ihmisarvoisesta elämästä. Puhuu kiihkeästi, ajatuksenjuoksu katkeilevaa, välillä itkuinen. Epämiellyttävää kerrassaan, täysin joustamatonta – ilmiselvästi sangen häiriöistä problematiikkaa siis.

Ja – tadaa! – näin hoitoresistentti onkin kohta jo koko potilas. Primum non nocere.

Tehtyjä hoitoratkaisuja salataan, potilaskertomustietoja piilotetaan, alaa koskeva lainsäädäntö sivuutetaan. Tietoja urkitaan, strategisesti valehdellaan, muistutuksen johdosta taas häikäilemättä leimataan. Silti väitetään, ettei mitään rakenteellista väkivaltaa ole, pyyteetöntä sairaiden parantamista vain. Kaikki järjestelmän ongelmatkin johtuvat aina vain ja ainoastaan liiallisesta kiireestä. Ja tietysti niistä hankalista potilaista. Mietin, miksi passiivinen tahdottomuus olisi terveyttä? Omaehtoinen toimijuus sairautta?

Ja vaikkei hoitaisikaan – miksi ei? –, mikä estää lääkäriä olemasta ennen kaikkea inhimillinen, kohdatessaan kärsiviä ihmisiä, usein äärimmäisen vaikeissa elämäntilanteissa?

Minkälainen koulutuksellinen propaganda, ammatillinen dissosiaatio, vankkumaton organisaatiouskollisuus, kognitiivinen dissonanssi – tai ne kummat vihollispotilasprojektiot – suojaa kunnon ihmistä tunnontuskilta töissä? Jokainen voi luonnollisesti tehdä vain oman osansa, hyvin on mahdollista tehdä vain yhden ihmisen työt. Resurssipula, jonot ja jatkuvasti kasvava tarve, järjestelmän tyhjäkäynti, häiriökysyntä ja ainainen kiire, eivät näillä näkymin ole katoamassa. Potilaita, saatikka koko maailmaa, ei voi siis jatkossakaan pelastaa.

Siksi – ja juuri siksi! – tärkeintä olisi nimenomaan päättää tehdä se, minkä voi.

Arvoisa mielikuvitusterapeuttini, kiitos kohtaamisestamme, silloin joskus jo vuosia sitten. Kiitos, kun näytit, että on mahdollista toimia myös toisin. Kysyit, selvitit, kuuntelit, uskoit ja ymmärsit. Liikutuin, kun siteerasit lakia potilaan asemasta ja oikeuksista. Kohtasit, autoit, neuvoit ja kirjasit. Opetit tunnistamaan hyvän kohtelun ja yhteyden. Ohitit kiireen, olit läsnä, kunnioitit ja arvostit. Parantava kohtaamisesi on kannatellut läpi monien vaikeiden hetkien, läpi kaikkien näiden vuosien. Edustat nyt toivoa palvelujärjestelmässä, ehkäpä vähän ihmiskunnassakin – mutta ei paineita!

Joskus tarvitaan vain hetki. Ja ihminen. Sellainen ihan oikea, sopivasti epätäydellinen.

Toisinaan kyllä mietin, mahdatko kuitenkin kerätä tuolla kuljeskellessasi ihan partalumikkina kaikki pikkulinnut, lähimetsien villieläimet, ja muut traumatisoituneet autistit…

 

Rakkaudellisin dissosiaatioterveisin,

tuulimyllyongelmainen palvelujärjestelmätestaaja (ei tarkennettu)

 

 

Arvokkaita näkökulmia aiheeseen ovat tarjonneet myös traumapsykoterapeutti Jonna Södervall-Väyrynen 24.4.2018 kirjoituksessaan Havaintoja palvelujärjestelmästä vuonna 2018  ja psykiatriaan erikoistuva lääkäri Jan Nyberg 8.10.2022 kirjoituksessaan Miten voin auttaa? – Psykiatrin työ ja eettinen stressi

 

Artikkelin kuva ©Kirjoittaja

JÄTÄ VASTAUS