Käytäntöjen lisäksi on keskusteltava arvoista ja laajemmista käsityksistä

5
194

Suomalaisessa ja englanninkielisessä länsimaisessa mediassa ja somessa kirjoitukset ja keskustelu mielenterveydestä vaikuttaa nykyään polarisoituneelta. Äänenpainot ovat hyvin samankaltaisia kuin 1960-luvulla syntyneessä hieman virheellisesti antipsykiatriaksi kutsutussa liikkeessä, kirjoituksissa ja tutkimuksissa. Puolen vuosisadan takainen liikehdintä oli reaktio mielenterveyspotilaiksi katsottujen ajoittain täysin epäinhimilliseen kohteluun ja autonomian riistoon yhteiskunnan taholta – usein pakolla. Moni kuunteli ja paljon muuttui, mutta kaikki muutos ei aina ole ainoastaan hyvästä eikä kaikki hoito ole aina parasta mahdollista – ei psykiatrisella muttei somaattisellakaan puolella. Kehitettävää riittää ja tärkeää olisikin määritellä yhteinen päämäärä ja pyrkiä kaikki yhdessä sitä kohti – niin arjessa, yhteiskunnallisessa päätöksen teossa kuin käytännön työssäkin.

Olen kulttuurihistorian tutkija ja tutkimuskohteeni on 1900-luvun lopun Suomi ja siellä vallinneet moninaiset käsitykset masennuksesta tieteessä ja arjessa. Mielenkiinnosta seuraan myös tämänhetkistä lähinnä julkista keskustelua. Tiedän aiemminkin olleen täysin psykiatrian vastaisia maailmanlaajuisiakin liikkeitä, mutta nyt esimerkiksi Twitter-virtaani säännöllisesti tipahtelevat täysin yhtä kokonaista tieteenalaa vastustavat kommentit tuntuvat kiinnostavilta. Psykiatrian tai psykologiankaan kritisoimisessa ja kehittämistoiveissa ei ole mitään uutta – tätä on tehty jatkuvasti myös tieteenalojen itsensä sisällä. Sen sijaan vaatimukset koko tieteenalan lakkauttamisesta tuntuvat äärimmäisiltä.

Vaikuttaisi siltä, ettei polarisaatiota ole tapahtunut ainoastaan hoidon kohteena olleiden tai olevien taholta, vaan myös hoitoa tarjoavien ja suunnittelevien julkisissa ulostuloissa. Olen lukenut useita tekstejä, joissa esimerkiksi jonkin hoitomuodon aiheuttamia pysyviä tai pitkäikäisiä haittavaikutuksia kuvaavat laajat tutkimukset kumotaan arvioimalla tuloksissa kuvattujen oireiden olevan puhtaasti psykologisia, kuviteltuja. Hoidon kohteena olevien kokemukset on näin kiistetty yhdellä lauseella.

Miksi keskustelu sitten ajautuu tällaiseen vastakkainasetteluun? Yksi vastaus voi olla siinä, että viime vuosikymmeninä psykiatrian ja psykologian tieteellinen sisältö on valunut osaksi arkea kuitenkaan ilman tieteellistä koulutusta. Ihmisen elämän ongelmat ovat enenevissä määrin lääketieteellistetty ja saadakseen apua on ihmisen otettava ja omaksuttava itselleen psykiatrinen diagnoosi. Arjessa keskustelemme ongelmista ja tulkitsemme itseämme ja toisiamme psykiatriasta ja psykologiasta omaksutun terminologian ja teorioiden kautta. Muutos ei ole tapahtunut vahingossa, vaan on seurausta sekä implisiittisistä että eksplisiittisistä yhteiskunnan taholta tulevista vaatimuksista. Yksilö on vastuussa oman mielensä tarkkailusta ja ongelmien ennaltaehkäisystä. Mutta vaatimukset ovat myös konkreettisia: Jos yksilö kokee tarvitsevansa terapiaa, on hän vastuussa eri terapiasuuntauksiin tutustumisesta ja juuri itselleen sopivimman löytämisestä. Väärä valinta on henkilökohtainen tragedia, josta yksilö itse kantaa vastuun.

Näkisin juuri tämän ongelmalliseksi, sillä vaikka kahden tieteenalan sisällöt nimellisesti ovat valuneet osaksi jokapäiväistä arkea, niin kyse on lopulta kuitenkin tieteestä, joka on hyvin paljon muutakin kuin yksittäiset termit ja teoriat. Psykiatrian ja psykologian koulutus ja praktiikka tarjoavat psykotieteiden ammattilaisille paljon sellaista välineistöä ja erityisesti käsityksiä oman tieteensä rajoista ja ehdoista, joita ei voi olettaa omaksuttavan yhden self help -teoksen kautta. Selvyyden vuoksi, en missään nimessä vähättele ketään, vaan puhun siitä, että tiede ei ole pelkkää yksittäistä tietoa. Kun tieteen edustaja antaa lyhyen haastattelun lehteen, on hänen yksinkertaistettava tai jopa kärjistettävä puheitaan, koska muutaman virkkeen kautta ei voi jakaa kaikkia taustalla olevia käsityksiä ja pohdintoja. Toisaalta mielen toiminnan tieteellisenä auktoriteettina yksikin virke voi suoraan vaikuttaa jonkun yksilön omaan hoitoon sitoutumiseen.

Keskustelua käydään nykyään siis näennäisesti samoilla sanoilla, mutta taustalla on paljon sanomatonta. On myös huomioitava, että mielenterveyden ammattilaiset ja mielenterveydellisen hoidon kohteet eivät ole ainoita keskustelun osapuolia. Myös muun muassa yhteiskunnalla ja työnantajilla on omanlaisensa käsitykset siitä, mitä yksilön mieleltä vaaditaan ja miten sen ongelmia halutaan hoidettavan.

Todellinen dialogi tarvitsisikin kaikkien osapuolien intentioiden läpinäkyvyyttä ja päämäärien pohtimista yhdessä.

Kulttuurin ja historian tutkijana kaipaisin myös keskustelua vastuusta ja työkaluista. Onko todella tarpeellista nähdä elämän ongelmat lääketieteellisinä ongelmina vai voisiko apua ja tukea saada myös ilman sairaus/terveys-dikotomiaa?

5 KOMMENTIT

  1. Kuin sattumalta, emosivusto Mad in Americassa julkaistiin vain päivää tämän juttua julkaisua myöhemmin kirjoitus, joka käsittelee läheisesti samaista aihetta. Kannattaa lukea kirjoitus ja pohtia tarkkaan siinä esitettyjä argumentteja: https://www.madinamerica.com/2019/04/middle-grounders-dangerous/

    Suosittelen tutustumaan myös psykiatrian historiaan, sillä sitä kautta saat vastauksia useisiin jutussasi pohtimiin kysymyksiin.

  2. Hei!
    Kiitos kommentistasi! Silmäilin mainitsemasi Bruce E. Levinen kirjoituksen läpi ja se kuvaakin hyvin erityisesti yhdysvaltalaista kenttää. Tunnen itse asiassa hyvin psykiatrian historiaa, olen nimittäin historian tutkija. Periaatteessa ymmärrän myös polarisaatioon johtaneet tapahtumat, mutta haluaisin silti, että niistä keskusteltaisiin ainakin Suomessa. Yhdysvallat on ihan oma kulttuurinsa, jossa mediatilaa saadakseen vaaditaan aivan tietynlaista retoriikkaa. Toisaalta Yhdysvalloissa on myös aivan omanlaisensa historia mielenterveydenhoidon suhteen verrattuna Suomeen. Tuntuu, että usein psykiatrian ja psykologian historia nähdään eräänlaisena könttänä, aivan kuin se olisi ollut samanlaista läpi länsimaiden. Näin ei kuitenkaan ole, vaan meillä Suomessa on ollut myös aivan omanlaisiamme asenteita, koulukuntia, epäonnistumisia ja onnistumisia. Siksi kaipaisinkin enemmän kaikkien osapuolien käymää keskustelua oikeastaan meitä kaikkia koskettavista asioista; Mitä pidämme sairaana ja miksi? Minkälaista apua pitäisi olla tarjolla ja kenelle? Minkälaista mieltä ja mielen toimintaa arvostamme ja miksi? Ja niin edelleen.
    Ystävällisesti, Annastiina Mäkilä

  3. Hei,

    Bruce Levine kirjoittaa blogissaan Mad in Americassa muun muassa:
    “…psychiatry (with its consistent record of false proclamations and lies) is an illegitimate and dangerous authority not to be compromised with.”

    Ei pelkkää retoriikkaa. Jotenkin meillä Suomessa on tapana ajatella usein, että meillä on kaikki paremmin, meillä ei voi sattua sellaista mitä muualla… olemme lottovoittajien kansakunta, jne. Mielestäni tämä turvallisuudentunne on melko katteetonta monessakin suhteessa, ei vain mielenterveysjärjestelmän kohdalla. Epäkohdat vain eivät pomppaa silmään niin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, koska pohjoismainen hyvinvointivaltio on täällä yhteiskunnallisten epäoikeudenmukaisuuksien ja pahoinvoinnin puskurina, ja luo ohessa myös omanlaisensa, ongelmia ja ristriitoja peittelevän retoriikan.

  4. Mielestäni Mad in American -liikeen lähtökohtana oli se, että psykiatrian alan sisäiset ristiriidat pyrittiin tuomaan julkisuuteen. Taustavaikuttaja Robert Whitaker uskoi alun perin julkisuutta hallitsevaan ajatukseen, että neuroleptit ovat elintärkeitä skitsofreenikoille, vähän kuin insuliinihoito diabeetikoille. Hän kuitenkin sattui perehtymään asiaan tarkemmin törmättyään WHO:n tutkimuksiin, joiden mukaan skitsofreenikoiden ennuste on monissa kehitysmaissa paljon parempi kuin länsimaissa. Kunnon tiedejournalistina hän teki työnsä hyvin ja lopulta löysi yhteiskunnallista todellisuutta ja ihmisten identiteettejä hallitsevien ja muokkaavien “tieteellisten” teorioiden taustalla enemmän valtapoliittisia intressejä, jotka hautasivat “väärät” tutkimustulokset ja “väärät” näkemykset ja loivat ihmisille ristiriidattomia mielikuvia mielenterveysongelmista sokeritaudin kaltaisina lääkittävinä sairauksina.

    Jos kaikki tiedejournalistit tekisivät työnsä yhtä hyvin kuin tämä Robert Whitaker, voisi tavallisten ihmisten käsitys itsestään ja mielenterveysongelmistaan olla osin myös moniulotteisempi. Mielestäni ongelma onkin osin siinä, miten valtamedia käsittelee ylipäätään tiedettä ja tieteellistä tutkimusta. Journalistit uskovat luonnollisesti asiantuntijoita, jotka ehkä oman statuksensa turvin kärjistävät, liiottelevat ja yksinkeraistavat asioita, jotka ovat monimutkaisia ja joiden taustalla on usein ristiriitaista tutkimustietoa. Viime vuosikymmeninä on suosittu erityisesti biomedikaalista mallia vähän samaan tapaan, kuin sosiologien sijasta on yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa suosittu rajusti pankin ekonomisteja. Ihmiset alkavat ajatella, että on vahvaa näyttöä jostain teoriasta tai mallista, joka saa tietyllä hetkellä akateemisten ja poliittisten eliittien suosion. Hallitsevat teoriat myös toki hallitsevat myös akateemisessa koulutuksessa. Itse luin joskus sosiaalityön tenttiin masennusta käsittelevän kirjan ja hämmästyin, että luin melkein kokonaisen kirjan masennushäiriön oletetuista ja ylitulkituista korrelaatioista aivomuutoksiin ja eri lääkkeiden tehosta häiriön hoidossa. En kyllä saanut kovin moniulotteista käsitystä kyseisestä häiriöstä ja olisin luullut, että sosiaalitieteissä painotetaan masennuksen sosiaalista ulottuvuutta. Tällä tavalla voidaan kaventaa myös akateemisesti koulutettujen ihmisten maailmankuvaa. Olen huolissani, miten tulevat sosiaalityöntekijät tulkitsevat ahdingossa olevien ihmisten ongelmia, jos heidän mieleensä on tankattu lähinnä kasa aivomuutoksia, joita heidän asiakkaillaan mahdollisesti on tai ei ole, osaamatta edes tulkita, mitä nuo oletetut poikkeavuudet tarkoittavat.

  5. “Mielestäni ongelma onkin osin siinä, miten valtamedia käsittelee ylipäätään tiedettä ja tieteellistä tutkimusta. Journalistit uskovat luonnollisesti asiantuntijoita, jotka ehkä oman statuksensa turvin kärjistävät, liiottelevat ja yksinkeraistavat asioita, jotka ovat monimutkaisia ja joiden taustalla on usein ristiriitaista tutkimustietoa.”

    Hesarissa oli viikko sitten toimittaja Mikko Puttosen juttu koulukiusaamisesta, jota voidaan hänen haastattelemansa suomalaisen tutkijan mukaan pitkälti selittää kiusattavan geneettisillä ominaisuuksilla. Kiusaamiselle altistavia tekijöitä ovat useiden tutkimusten mukaan mm. eräät persoonallisuuden piirteet, lihavuus, mielenterveyden ongelmat ja keskimääräistä vähäisempi menestys älykkyystesteissä. Tämä ei sinänsä yllätä, mutta tulokset ovat monitulkintaisia. Mikä jutussa yllättää ja järkyttää on tutkijoiden väite, että ko. ominaisuudet olisivat 60-70-prosenttiseti geneettisesti määräytyneitä, ja sen myötä myös riski valikoitua kiusaamisen uhriksi.

    Tutkimustuloksissa sekä kiusatuksi joutumisen todennäköisyydestä että ominaisuuksien periytyvyydestä on paljon ristiriitaisuutta ja menetelmistä johtuvaa tulkinnanvaraisuutta, josta alan tuktijat ovat selvillä mutta jota tiedetoimittaja ei vaivautunut avaamaan lukijalle.

    Ei kyllä ole ensimmäinen kerta kun totean ettei Hesarin tiedesivuja paljon kannata avata…

    https://www.hs.fi/tiede/art-2000006061869.html

JÄTÄ VASTAUS