Lauantaina 16.2 meille oli puhumassa klubitalojen hallituksen puheenjohtaja ja Mehiläisen laatujohtaja Jari Koskisuu aiheenaan ”Toipumisorientaatio: Tavoitteena toipuminen vai selviytyminen?” Koskisuu on tehnyt pitkän työuran alalla, hänellä oli kiinnostavaa asiaa ja siitä syntyi paljon keskustelua. Tässä muutamia muistiin laittamiani asioita ja alla linkki luennolla näytettyihin kalvoihin.
Koskisuu sanoo, että Suomi on niin pieni maa, että tänne mahtuu yksi muotisuuntaus kerrallaan. Tällä hetkellä mielenterveysalalla se on toipumisorientaatio. Paljon on muitakin hyviä juttuja käynnissä, mutta mikä on matka kauniista ajatuksista varsinaisiin toimenpiteisiin? Nyt tuntuu, että ensimmäistä kertaa oikeasti pyritään pohtimaan yksilöllistä kokemusta ja tuodaan sitä esiin, mikä on tietysti positiivinen asia.
Sanoilla ja teoilla on merkitystä, sanoo Koskisuu. Joskus puhuttiin kuntoutumisesta ajatellen, ettei kuntoutuja-sana määritä ihmisitä. Kyllä se kuitenkin määritti. Toipuminen sanana vaikuttaa toisenlaiselta. Yleisöstä ehdotettiin myös eheytyä-sanaa.
Toipumisorientaatiossa pohditaan sitä, mistä, mihin, missä, miten ja milloin toivutaan? Olennaista on huomioida myös, että monesti ei toivuta pelkästään sairaudesta, vaan myös sen seurauksista, joita on kaikenlaisia, vaikka hoito olisikin hyvää.
Monella pitkäaikaisella potilaalla on kuitenkin tietynlainen kumuloituva trauman kokemus, eikä niitä koskaan käsitellä. Kun lähdettäisiin lähtökohtaisesti hoitamaan eri tavalla kuin nykyään, vähennettäisiin pelkoja ja kohdattaisiin ongelmia, olisi vähemmän mistä kuntoutua. Masennuspotilaillakin on monesti sivuuttamiskokemuksia, heitä ei ole apua hakiessa kuultu, ja tämäkin on tietynlainen trauma. Jonkinlainen traumako on sitten myös se, kun Koskisuu kertoo tuttavastaan, jolla on ollut maanisia jaksoja, ja hän nauraessaan joutuu miettimään, että ”nauranko nyt liikaa, liian pitkään, liian kovaa, uskallanko vielä nauraa, tästäkö se mania lähtee”… Ja siitähän se hänellä varmaan on joskus lähtenyt, ja vastaavista tilanteista monilla lähtee edelleen?
Pitkäaikaiset psykiatrian ja asumispalvelujen asiakkaat elävät ympäröivien tulkintojen muodostamassa laatikossa, mikä aiheuttaa myös monenlaisia haasteita. Kaikki asumispalvelujen asiakkaat kokevat olevansa väärässä paikassa, koska heidät on sinne sijoitettu. Ja sijoittuminen menee nykyisin niin, että ensin heidän pitää hyväksyä siellä olo, ja sitten heidän pitää ruveta siitä tykkäämään ja kun he alkaavat siitä tykkäämään, he ovatkin valmiita siirrettäväksi sieltä pois. Sen sijaan pitäisi lähteä siitä ajatuksesta, että asiakkaat eivät tosiaan tykkää olla siellä ja hyväksyä se. On niinkin sanottu, että ”ihmisiä ei voi kuntouttaa, vaan pitää luoda ympäristöjä, joissa ihmiset voivat kuntoutua”.
Mielenterveydestä puhuttaessa unohtuu monesti, että mielenterveys on meillä kaikilla. Ja kaikilla meillä on oikeus elää. Sairastuneiden osalta varsinaisesta elämisestä puhutaan aika vähän. Silloin kun on kaikkein vaikeinta, kaikki paukut menevät hengissä pysymiseen, mutta myöhemmin on todennäköisesti toisin, ja sen muistaminen on tärkeää. Jossain vaiheessa kaipaa vahvistusta siitä, että on ylipäänsä olemassa sellainen kuin tulevaisuus. Seuraavassa vaiheessa voi jo alkaa miettimään, että tulevaisuus voi olla hieman parempi.
Tärkeää on pohtia myös, että mistä ihminen tuntee elävänsä? Esimerkiksi kivulla on tietty symbolinen merkitys, ja itseään viiltelevä voi sanoa, että ”Ei ole mitään muuta keinoa kokea olevansa elossa”. Asumispalvelujen asiakkaat olivat sanoneet elämästään esim. että ”kunhan koossa pysyy”, tai ”Jokainen päivä on täysin samanlainen, kun ei odota mitään, ei pety” (suunnilleen näin olen silti joskus kuullut työssäkäyvienkin sanovan…). Mistä elämä alkaa? On paljon sellaisiakin, jotka ovat päässeet eroon elämää haittaavista oireistaan ja muista haitallisista asioista, mutta eivät ole kuitenkaan löytäneet niitä hyviä asioita elämään.
Koskisuu mainitsee kiinnostavan Jukka Valkosen väitöstyön, jossa jaetaan masentuneet kolmeen ryhmään, sen perusteella, miten he määrittelevät masennuksensa syyn: 1) Elämänhistorian luonnollinen seuraus, jolloin auttaa sellainen terapia, joka palaa lapsuuteen, 2) Ongelma, joka pitää ratkaista, jolloin auttaa ratkaisukeskeinen terapia. 3) Seuraus vääristä elämänvalinnoista ja väärästä tavasta elää, jolloin auttaa keinot, jotka vaikuttavat mm. itsetuntoon ja auttavat elämän muutoksissa.
Yleisöstä eräs kertoo, että hän sai nuorena skitsofreniadiagnoosin ja hänen vanhempansa ovat sanoneet myöhemmin, että oli onni, että he eivät tajunneet, kuinka vakavasta sairaudesta on kyse, kun laittoivat pojan opiskelemaan ja elämään muutenkin. Tämä on hyvin kiinnostava huomio, toivottavasti tällainen tajuamattomuus leviäisi. Sillä onhan niin, skitsofreniasta parannutaan, eikä se ole edes kovin harvinaista. Mielensairauksissa on hyvinkin tärkeää se, mihin uskoo itse ja mihin lähiympäristö uskoo. Koskisuukin sanoo, että joskus on tarpeen lainata toisen ihmisen uskoa itseen, vaikka hoitavana tahona on myös tärkeää uskoa itse siihen mitä sanoo, sillä jollain tavalla se aitous välittyy niissä tilanteissa. Ei siis kannata vaan monotonisesti toistella, että ”uskon sinuun”, vaan sitä pitää myös tarkoittaa. Mietin, että tämä vaatii tosiaan massiivista työtä, jotta sairauskeskeinen ajattelutapa purkauisi. ”Uskon sinun selviytyvän sairaudesta huolimatta” -ajattelutapa kyllä välittyy, vaikkei sitä ihan näin sanoisikaan ja siinä on selvästi erilainen viesti, kuin ”Uskon, että pystyt vielä mihin ikinä tahdotkaan”.
Yleisöstä eräs äiti kertoo pohtineensa sairaudentunnottomuutta, kuinka se tuntuu kummalliselta, vaikkakin hänen lapsensa on sairaudentunnoton ja kutsuu äitiään hulluksi. Minä sanoin tähän, että se tosiaan riippuu vähän mistä näkövinkkelistä katsoo. Minullakin oman kriiseilyn aikaan oli todella välillä sellainen olo, että kyllä tässä kaikki muut nyt aivan sekaisin ovat, vaikka tiesin myös, että ei oma olotila aivan normaali ollut. Ajattelin, että muut ovat sekaisin, koska he olivat niin huolissaan, ja minusta se aiheutti ylireagointeja minun sanomisiini tai tekemisiini. Minua ei oikeasti kuunneltu enää niin kuin oli kuunneltu vielä muutama päivä aikaisemmin, vaan kaikki suodatettiin hullu-linssien läpi. Ja muutenkin, kyllähän siihen tilaan liittyi oivallus siitä, kuinka hullunkurisesti tämän maailman monet asiat ovat.
Sanoin myös, että sairaudentunnottomuus liittyy mielestäni erityisesti siihen, että on tosissaan vaarallista itselleen myöntää olevansa mieleltään sairas, koska se ei siinä muodossa, mitä hoidossakin ajatellaan, täysin pidä paikkaansa. Siis, että kaikki johtuu vaan sairaudesta. Vaan siitä kaikesta on löydettävissä joku järki, ja jos myöntää olevansa sairas, se järki hukkuu helposti ja hyvin syvälle. Mietin, että voisin vielä kehottaa tätä äitiä ottamaan tyynesti vastaan lapsensa hullu-syytteet, ja kuuntelemaan miksi hän niin ajattelee, syyttelemättä takaisin.
Koskisuun kalvot: Toipuminen vai selviytyminen[7763]
