Skitsofreenikko Tapio Gauffin joutui 15 kertaa suljetulle osastolle. Lopulta hän kyllästyi elämään huumattuna, lopetti voimakkaat psykoosilääkkeet ja sai elämänhalunsa takaisin.

Kun Tapio Gauffin oli lukiossa, hänen elämänsä ajautui kohti kaaosta.

Gauffinilla oli aina ollut tunnollisen oppilaan maine, mutta lukion toisella luokalla tehtävät alkoivat jäädä yhä useammin tekemättä. Häntä ahdisti ja masensi. Lapsuuden traumat jyskyttivät takaraivossa: isän alkoholismi, vanhempien avioero, perheen taloudellinen ahdinko.

Olisi pitänyt alkaa valmistautua ylioppilaskirjoituksiin, mutta olo oli melankolinen. Mikään ei tuntunut oikein miltään. Nämä olivat merkkejä masennuksesta, joka myöhemmin määrittäisi Gauffinin elämän suunnnan.

Gauffinin isä kuoli vuonna 2003. Se oli surullista, mutta tietyllä tavalla helpotus. Enää ei tarvinnut valvoa öisin ja miettiä, missä isä on – ja ennen kaikkea, kenen kanssa.

Perintörahoilla Gauffin osti Tampereen Epilästä yksiön ja muutti sinne asumaan juuri täysi-ikäistymisensä jälkeen. Ensimmäistä kertaa elämässään hän ei ollut tilivelvollinen kenellekään.

Masennus paheni, ja nuori mies eristäytyi ulkomaailmasta. Pian Gauffin ei jaksanut käydä enää kaupassa tai edes postilaatikolla. Hän valvoi yöt ja söi päivisin kaapista raakaa spagettia. Äidinkielen ylioppilaskokeen hän kävi suorittamassa humalassa.

Yksinäisyyteen alkoi tulla paranoidisia vivahteita. Gauffin alkoi kuulla päässään ääniä, enimmäkseen musiikkia. Mielessä alkoi jyllätä omituisia symboleita ja merkityksiä: ufoja, demoneita, uskonnollisia merkkejä. Gauffin alkoi uskoa, että ufot ohjailevat häntä, ja että hän on Jeesuksen palveluksessa. Kamerat, televisiot, tekniset laitteet – niiden kautta joku tuntui vakoilevan häntä.

Gauffin oli sairastunut skitsofreniaan ja joutunut psykoosiin.

Itsetuhoisia tekoja

Tapio Gauffin, 33, istuu tuolilla askeettisesti sisustetussa huoneessaan. Hän asuu soluasunnossa Tampereen Hervannassa. Huoneessa on sänky, kirjahylly ja kirjoituspöytä. Pöydällä lojuu tenttikirjoja sekä läppäri.

Soluasunto on vain väliaikainen asumisratkaisu, sillä syksyllä 2019 Gauffinille ja tämän vaimolle tuli avioero. He seurustelivat neljä vuotta ja olivat naimisissa vuoden. Tällä hetkellä Gauffin odottaa parempaa asuntotarjousta keskustan liepeiltä, mieluiten Kalevasta.

Vaikka elämä on ollut viime aikoina raskasta avioeron vuoksi, Gauffin muistuttaa itseään siitä, että hänen elämässään on ollut huonompiakin aikoja.

Paljon, paljon huonompia.

”Silloin aikoinaan oli tuurista kiinni, pysynkö hengissä”, Gauffin sanoo.

Masennuksesta huolimatta Gauffin valmistui ylioppilaaksi. Elämäntilanne ei kuitenkaan parantunut, vaan päinvastoin: takaraivossa vaivasi tunne siitä, ettei kaikki ole hyvin.

Lopulta Gauffin soitti kaupungin terveyspalveluihin ja kertoi, että on ajatellut tappaa itsensä.

”Sanoin sen ihan suoraan ja kysyin, että mitä tässä nyt pitäisi tehdä.”

Aika yleislääkärille järjestyi samalle päivälle. Kaikki hoitui rutiinilla: täytettiin mielialakysely, diagnosoitiin masennus, määrättiin lääkitys kohottamaan mielialaa.

Pian masennuslääkkeen aloittamisen jälkeen alkoi kuitenkin tulla ”keikkaa Hatanpään päivystysasemalle”, kuten Gauffin asian ilmaisee. Masennuslääke pahensi impulsiivisuutta sekä itsetuhoisuutta, ja itsetuhoisuuksissaan hän teki milloin mitäkin: löi käden ikkunan läpi tai otti yliannostuksen lääkkeitä.

Lopulta sekoilu meni niin pitkälle, että omaiset puuttuivat asiaan. Lopulta Gauffin suostui lähtemään siskonsa autolla kohti Pitkäniemen psykiatrista sairaalaa.

Siellä hoidetaan potilaita, jotka ovat syystä tai toisesta psykoosissa.

Suljetulla osastolla

Pitkäniemessä on yksi ongelma. Sinne ei meinaa päästä sisään, mutta kun sinne on kerran päässyt, sieltä ei meinaa päästä pois. Tiet ovat tukossa kahteen suuntaan, Gauffin sanoo ja naurahtaa.

Hän muistaa kaiken elävästi, kuin eilisen päivän. Osastot olivat autioita ja äänettömiä, koska potilaat oli lääkitty hiljaisiksi. Pantu säilöön. Aikansa kuluksi Gauffin kuljeskeli käytävillä, käveli ympyrää tai kahdeksikkoa.

”Aina välillä joku yritti riehua, mutta silloin tuli niin sanotusti piikkiä perseeseen. Sitten rauha palasi.”

Osastolla oli hyvin hierarkinen järjestelmä. Gauffinin mukaan hoitajat pysyttelivät omissa kopeissaan, lääkärin saattoi nähdä ohimennen pyyhältävän töihin. Eniten seuraa oli opiskelijoista ja siivoojista, sillä heillä oli aikaa jutella potilaillekin. Muilla oli byrokratia hoidettavanaan.

”Tuli selväksi, että ei siellä ollut tarkoituksena parantaa ketään. Psykoosipotilaat sedatoidaan, eli heidän keskushermostonsa lamataan lääkkeillä. Kun sopiva lääkitys löytyy, he ovat valmiita avohoitoon.”

Gauffin on ollut suljetulla osastolla elämänsä aikana 15 kertaa. Lyhin polikliininen seurantajakso kesti pari päivää, pisin kuukauden. Gauffin oppi nopeasti taikasanat, joilla pääsee osastolta pois: riittää, kun sanoo olevansa hoitomyönteinen ja sairaudentuntoinen.

”Jossain vaiheessa aloin ihmetellä, että mitä helvettiä minä täällä teen, kun ketään ei edes kiinnosta.”

Silloin Gauffin alkoi kapinoida, ja hän karkasi Tampereelle Alepubiin ryyppäämään. Kukaan ei huomannut, että mies on kadoksissa. Vasta äidin soitto osastolle sai hoitajat huomaamaan, että potilas on karkuteillä.

Tarinoita riittäisi. Kerran Gauffin karkasi Nokian Alkoon ja palasi osastolle persikkakossupullon kanssa. Hoitaja löysi tyhjän kossupullon ja totesi nolostuneena: ”Tapio, ei enää mitään tällaista.”

Psykoosi pitää elää

Pahimmillaan psykoosi on ahdistava tila, mutta Gauffinin mielestä se ei ole sairaus.

”Psykoosi pitää elää. Se on matka itseensä, ja minä uskon, että sillä on jokin tarkoitus. Psykoosi on lähellä voimakasta uskonnollista kokemusta.”

Psykoosi on jotain sellaista, mitä sanat eivät tavoita kuvaamaan. Yleisimpiä psykoosiin liittyviä kokemuksia voivat olla esimerkiksi avaruuden laajuus, vakoilluksi tulemisen tunne ja uskonnolliset merkityselämykset. Joskus ihminen ymmärtää olevansa psykoosissa – ainakin silloin, kun se on hiipumassa – mutta aina ei.

”Minullakin meni joskus sekaisin, mikä on mielen sisäistä ja mikä ulkoista todellisuutta. Mutta kyllä ihminen pystyy elämään psykoosissa. Tosin se saattaa näyttää ulospäin hassulta.”

Psykoosin aiheuttamat aistiharhat johtuvat aivojen välittäjäaineiden häiriöistä. Lapsuudessa koetut traumat ovat tutkitusti yhteydessä psykoosiin. Gauffin uskookin, etteivät hänen aivonsa kestäneet vaikeaa ja turvatonta lapsuutta, vaan tuottivat oman todellisuutensa.

”Aivoni loivat sisäisen maailman, joka oli helpompi kestää. Psykoosi oli minulle parempi todellisuus.”

Virallisen määritelmän mukaan psykoosi on tila, jossa henkilön todellisuudentaju on hämärtynyt. Psykoosipotilaalla voi olla harhaluuloja, harha-aistimuksia tai merkityselämyksiä. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että ihminen kokee, että esimerkiksi muiden eleillä tai vaatteiden väreillä on syvällinen merkitys.

Gauffinin mielestä psykoosin kriteerit ovat pseudotieteelliset.

”Diagnoosi perustuu siihen, että ihminen käyttäytyy erikoisesti. Onko kyse sairaudesta tai onko ihmisen päänsisäinen todellisuus oikea vai väärä? Nämä ovat filosofisia kysymyksiä.”

Lääkärit ovat eri mieltä. Heidän mielestään akuutti psykoosi on tila, joka pitää pysäyttää lääkkeillä mahdollisimman pian.

Ja lääkkeet, ne olivat tuhota Gauffinin elämän.

Vieroitusoireet iskevät

”Tuntuu, että olen tullut kusetetuksi”, Gauffin sanoo ja huokaisee.

Vuonna 2016 hän oli elänyt kroonikon elämää jo 10 vuotta. Hänellä oli käytössään kaikki mahdolliset palvelut: terapia, kuntoutus, sosiaalipalvelut, hoitotuet, psykoosilääkkeet.

”Aloin ihmetellä, onko järkevää syödä loppuelämän ajan psykoosilääkkeitä, vaikka ei edes ole psykoosissa.”

Lääkkeiden hyöty on se, että niillä saa katkaistua akuutin psykoosin nopeasti. Haittapuolia on paljon: tunteet latistuvat, motivaatio katoaa, seksuaalinen kyvykkyys heikkenee. Gauffinin mukaan lääkkeiden vaikutus perustuu muun muassa dopamiinin blokkaamiseen, ja dopamiini puolestaan ohjailee ihmisen palkitsemisjärjestelmää.

”Kun lääkkeet estävät tämän järjestelmän toiminnan, ihmistä ei kiinnosta juuri mikään.”

Pahimpina aikoina skitsofreenikon arki oli sitä, että joku kävi siivoamassa ja laittamassa ruokaa. Aina Gauffin ei jaksanut edes käydä suihkussa.

Hän kyllästyi elämään huumattuna, ja päätti alkaa purkaa lääkitystä. Ensin vähän, sitten vähän enemmän.

Lopulta vieroitusoireet rysähtivät päälle kunnolla ja olivat lähellä viedä häneltä hengen. Vieroitusoireisiin kuului unettomuutta, vapinaa ja hikoilua. Kehon lämpötila sahasi ylös ja alas. Psykoosilääkitystä ei saisi missään tapauksessa lopettaa ilman lääkärin valvontaa.

Gauffinin mukaan jotkut sanovat, että heroiininkin vieroitusoireet on helpompi kestää.

Kuin lobotomia

Vieroitusoireet kestivät kahdeksan kuukautta, mutta nyt se on ohi. Psykoosi ei ole uusiutunut.

Jälkeenpäin Gauffin on ajatellut, että lääkkeiden vaikutus perustuu samaan kuin lobotomia. Lobotomia on vanhentunut kirurginen toimenpide, jossa psykiatri katkaisee yhteyden otsalohkojen ja aivojen välillä. Sen seurauksena potilaasta tulee säyseä ja lamaantunut.

Kun apaattisen kuoren alta alkoi paljastua oikea ihminen, sellainen kuin Gauffin oli ollut ennen sairastumista, läheiset olivat hämmentyneitä. Mies vaikutti saaneen takaisin ajatuksensa, tunteensa ja jopa ilmeensä.

Lääkärit eivät olleet tyytyväisiä. He vaativat Gauffinia palaamaan lääkitykselle.

”Sanoin heille puhelimessa, että tämä hoito oli tässä. Suoraan sanottuna haistatin vitut, lopetin hoidot ja hain yliopistoon opiskelemaan yhteiskuntatieteitä. Pääsin pääsykokeilla sisään ja nyt olen tässä.”

Gauffinin mielestä skitsofreniassa ongelmaksi muodostuu loppujen lopuksi jokin ihan muu kuin psykoosi, yleensä lääkkeiden aiheuttama tunneköyhyys ja motivaatio puute.

Yhä useampi nuori jää mielenterveysongelmien takia eläkkeelle. Vuosina 2010–2017 suunta on ollut selvä: nuorten työkyvyttömyyseläkkeellä olevien määrä on jatkuvasti kasvanut. Myös Gauffin olisi voinut jäädä sille tielle.

”Minä en koskaan halunnut jäädä eläkkeelle. Olen aina haaveillut opiskelusta ja työstä. On tärkeää unelmoida, vaikka unelmat eivät olisi heti saavutettavissa.”

Gauffin lueskeli aikoinaan Pitkäniemessä kauppakorkeakoulun pääsykokeisiin ja pääsi sisään. Vointi ei kuitenkaan sallinut päätoimista opiskelua vielä tuolloin, joten Gauffin ei aloittanut opiskelua.

”Olen tyytyväinen tähän ratkaisuun. Yhteiskuntatutkimus pelasti minut kauppatieteiltä. Yhteiskuntatutkimuksessa on vähän eettisempi näkökulma asioihin”, Gauffin sanoo ja virnistää.

Seuraavaksi hänelle on ehdottoman tärkeää suorittaa tohtorin tutkinto. Sitten kukaan ei pääse enää sanomaan, etteivät hänen kokemuksensa ole totta.

——
Haastatelleen toimittajan nimeä ei julkaista ja artikkelia ei ole julkaistu muualla kuin Mad in Finland -sivustolla.

6 KOMMENTIT

  1. Tarina on siinä mielessä yhtäläinen omani kanssa, että kaikki alkoi masennuksesta lukioaikoina. Vuonna 1995 en kuitenkaan saanut vielä SSRI-lääkkeitä, vaan myöhemmin. Uskon vahvasti, että masennus on ihmiselle viesti tarkistaa elämänsä suunta. Jos sitä ei tee, ajautuu sairaalloisiin olotiloihin, jotka eivät ota hellittääkseen. Lääkkeillä tällainen masennuksen syihin tarttuminen estetään, sillä lääkitys irroittaa käyttäjänsä todellisuudesta jossakin määrin.

    Kun vuonna 2012 sain psykoosin, se oli ikävä ja kurja kokemus. Se tuntui ruumiilliselta romahdukselta, ja siltä, että nyt on kiire hakeutua hoitoon. Kokemustani en pidä missään nimessä henkisenä heräämisenä. Minun psykoosini oli vain kokonaisvaltainen sairastumisen sen seurauksena, etten ollut kuunnellut omaa itseäni ja kehon viestejä, vaan elänyt toisten määrittämää elämää masennuslääkkeeseen turvautuen ja omat tarpeeni laiminlyöden. 1995-2012 elin periaatteella “Mitä minulta odotetaan? Anteeksi että minulla on toiveita ja haaveita.” Kuten joku on sanonut: elämätön elämä sairastuttaa. Se on hyvin sanottu ja koskee minua.

  2. Suurinpiirtein samoilla linjoilla Tapio Gauffin min kanssa. Hoito pitää pystyä tekemään ilman lääkkeitä. Olen tässä nyt omaisen rinnalla kulkenut melkein 8 vuoden helvettiä ja olen sitä mieltä että se on vain järjestelykysymys hoidon suhteen. Lääkkeitä käytetään vain koska hierarkian yläpää eli lääkärit hyötyvät siitä ja lääkefirmat rikastuvat mistään muusta ei ole kysymys. Psykiatria pitää saattaa Nykyaikaan. Kuinkahan monta tuhatta ihmistä pitää vielä kuolla vielä turhaan

  3. Hyvin kattava ja valaiseva sivu aiheeseen, mitä madinfinland sivullakin esitetään:

    http://elamakasissamme.blogspot.com/2011/02/vakivalta-kemikaalit-laakkeet-rokotteet.html?m=1

    Minkä tahansa psyk. sairaus diagnoosin saaneidenen tai ssri- masennuslääkeitä käyttävien tulisi tiedostaa olevansa ainoastaan lääkeorjia sairauksiin, joita ei ole olemassakaan.

    Psykiatriassa käytettävät lääkkeet ovat erittäin tappavia hermomyrkkyjä, joilla ei ole mitään parantavaa funktiota. Eritysesti Citalopram Pram tai Teva aiheuttavat yksinomaan hermostollisia pakkoliikkeitä, joiden ilmaantuessa lääkkeen käyttö tulee välittömästi lopettaa ennenkuin keskushermosto on tuhoutunut.

    Yleensä em. lääkitys on aloitettu uhrin/potilaan tietämättä, jotta hänet saataisiin uskomaan (lääkeillä tehtyyn) aivovammaan kuten osaltani 2010 keväällä oli tehty.

    Yhteydenpitoni kautta olisin odottanut Erkki Isometsän vastaavan kyseisen henkilön kirjeeseen:

    https://www.deadlymedicines.dk/wp-content/uploads/2014/12/Letter-to-Isometsä-about-Gibbons-meta-analysis.pdf

  4. Kiitos molemmille Tapioille omakohtaisten kokemusten sanoiksi pukemisesta! Itse olen ex- mielenterveystyöntekijä Oulusta, nykyisin vanhuuseläkeläinen. Tuntui hyytävältä lukea Tapio Gauffinin kuvausta Tampereen hoitotyönktekijöistä. Itse muistan välittäneeni omista potilaistani, mutta myös kokeneeni joskus, etteivät henkilökemiat kaikkien kanssa toimineet. Näinhän joutuu kokemaan missä tahansa ihmisten välisissä kohtaamisissa. Tämä Tapio Gauffinin kuvaama lasikoppiin linnottautuminen on valitettavan yleistä hoitotyöntekijöiden keskuudessa! Viime aikoina olen todennut tämän vanhusten hoivayksiköissä, joissa omaisiani on majaillut. Toinen Tapio kuvaa mielestäni viisaasti masennusta signaaliksi siitä, että on syytä tarkistaa elämänsä suuntaa. Aika useinhan me ihmiset tyydymme elämään ulkopuolisten odotusten mukaista elämää. Itselleni oli tyrmäävä kokemus lukea aikoinaan Alice Millerin kirja nimeltä Lahjakkaan lapsen trakedia. Millerin viesti oli se, että hoito- ja terapiatyöhön hakeutuvat sellaiset ihmiset, jotka ovat kasvaneet haavoittavissa kasvuoloissa ja siitä syystä oppineet tarkkailemaan lähellään olevien ihmisten tunnereaktioita tavallista keskittyneemmin. Millerin teorian mukaan hoitajat ja hoidettavat olisivat siten hyvin toistensa kaltaisia.

  5. Aiheeseen ei olisi enempää lisättävää kuin kaksi näkökantaa lääketieteen luoma myytti valheellisuuspohjalta, mihin ei ole esittää mitään tieteellistä pohjaa:

    https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/miksi-joku-tekee-itsemurhan-asiantuntija-kertoo-epatoivon-hetkesta-ihminen-saattaa-aamulla-kayda-lataamassa-bussikortin-kuukaudeksi-ja-illalla-han-onkin-kuollut/7311244#gs.6g3slk

    Tutkittuun tietoon pohjautuva julkaisu avoimen kirjeen muodossa, johon Suomen THL oli suhtautunut ylimielisesti sekä vastaten viivytelle totuuden vastaisesti ajatellen yksinomaan omaa ja lääkäreiden etua:

    http://www.deadlymedicines.dk/wp-content/uploads/2019/01/Gøtzsche-Open-letter-Warning-against-using-depression-pills-in-children-and-adolescents.pdf

    Ristiriita näiden kahden eri näkökannan välillä ei voisi olla suurempi.

  6. Psyykelääkkeet , mielentasaajat ja psykoosinestolääkkeet aiheuttavat elimistössä hyvin merkillisiä oireita pitkään syötynä

    Pahimmassa tapauksessa tunteet kuolevat täysin, et saa mitään nautintoa mistään. Looginen ajattelu katoaa täysin ja ajaudut lähelle katatoonista tilaa. Lääkkeet aiheuttavat ahdistusta ja lisäävät ihmisen sekavuustilaa.

    Nämä lääkkeet lopettavat mielihyväkeskuksen toiminnan , elimistön tietyt toiminnot katkeavat ja ihminen toimii vajaavaisena. Tästä seuraa hyvin paljon myös fyysisiä oireita esim; jalkojen ja lihasten puutumista, suonenvetoja, impotenssia,selkäkipuja, lihavuutta yms

    Kun näitä ”sivuoireita” vielä lähdetään lääkitsemään muilla lääkkeillä niin potilas on suossa josta on hyvin vaikea päästä pois

    Mikä surullisinta, suurin osa näistä mielisairauksista on niinkuin haastattelussakin todetaan lapsuuden traumoista johtuvia jotka pystyy korjaamaan terapialla ja joskus ehkä tarvitaan hyvin mietoa lääkitystä esim rauhoittavia

    Itse elin 11 vuotta lääkehelvetissä kunnes lopulta tajusin etten ollut sairas ollenkaan

    Lopetin vahvan bipolaarilääkityksen porrastetusti 9 kk:ssa ja viikko viimeisestä Lito pilleristä kaikki n. 30 oiretta katosivat mystisesti:)

    Sen jälkeen HUS alkoi peittelemään ja salaamaan tapaustani. 3 vuotta täysin lääkketöntä elämää on takana , tänä aikana mieleni ja kehoni on eheytynyt ja parantunu melkein täydellisesti

    Mielen paraneminen on hyvin pitkä ja mielenkiintoinen prosessi

    Potilasvahinko ilmoitukset ja kantelu Valviralle on toimitettu tällä viikolla ja asiaa tutkitaan parhaillaan

JÄTÄ VASTAUS