Psykiatrian tapa leimata ei-normatiiviset tunteet häiriöiksi edistää affektiivista epäoikeudenmukaisuutta, vääristää emotionaalista itseymmärrystä ja syventää eriarvoisuutta.
Kirjoittanut: Ally Riddle – 13.9.2024
Artikkeli on julkaistu alun perin Mad in America-sivustolla. Se on käännetty käännösohjelmalla ja tämän jälkeen tarkistettu. Alkuperäinen kirjoitus löytyy täältä.
Modernia psykiatriaa kritisoidaan yhä enemmän siitä, miten sen biomedikaalinen malli määrittelee tunnekokemukset – erityisesti ne, jotka eivät mahdu yhteiskunnallisiin normeihin – sisäisiksi häiriöiksi, jotka on hoidettava, eikä vastauksiksi monitahoisiin sosiaalisiin ja ympäristötekijöihin. Synthese-lehdessä julkaistussa uudessa artikkelissa Zoey Lavallee ja Anne-Marie Gagné-Julien McGillin yliopistosta esittävät, että tämä lähestymistapa ylläpitää ilmiötä, jota he kutsuvat ”affektiiviseksi epäoikeudenmukaisuudeksi”, ja edistää eräänlaista sanismia, joka marginalisoi psyykkisesti sairaiksi leimattuja henkilöitä, ja vääristää viime kädessä sitä, miten ymmärrämme omat tunteemme.
”Tässä artikkelissa käsitellään yhtä psykiatrisoinnin olennaista ilmenemismuotoa, jota on vielä vähän tutkittu kirjallisuudessa, nimittäin tunne-elämämme psykiatrisointia. Toisin sanoen psykiatristen käsitteiden kasvavaa vaikutusta siihen, miten tulkitsemme omia ja muiden tunteita, erityisesti silloin, kun nämä tunteet ovat äärimmäisiä, hankalia, epätavallisia tai muuten radikaalisti poikkeavat siitä, mitä pidetään ’normaalina'”, Lavallee ja Gagné-Julien kirjoittavat.
”Tässä artikkelissa esitämme, että biolääketieteelliset käsitteelliset kehykset, jotka patologisoivat normeista poikkeavia tunteita, voivat itse asiassa olla epäoikeudenmukaisuuden lähde, ja kiinnitämme erityisesti huomiota siihen, miten psykopatologisoidut ihmiset kohtaavat tämän epäoikeudenmukaisuuden muodon – eli he, joita lääketieteen ammattilaiset tai muut pitävät psyykkisesti sairaina, riippumatta siitä, ovatko he saaneet psykiatrista hoitoa tai diagnoosia vai eivät.
Tarkastelemalla sitä, kuinka biomedikaalinen malli patologisoi ei-normatiivisia tunnekokemuksia, Lavallee ja Gagné-Julien valottavat, kuinka psykiatria vaientaa ja diskreditoi valideja tunnereaktioita ja vahvistaa systeemistä sortoa. Heidän analyysinsä korostaa haittoja, joita seuraa tunteiden patologisoinnista, prosessista joka vääristää tunteet psykiatrisiksi oireiksi ja jättää samalla huomiotta sosiaaliset ja rakenteelliset tekijät. Tässä kriittisessä tutkimuksessa kehotetaan kiireellisesti arvioimaan uudelleen psykiatrian roolia emotionaalisen itseymmärryksen muokkaamisessa ja kehotetaan tutkijoita ja ammattilaisia purkamaan epäoikeudenmukaisuutta ylläpitävät kapeat viitekehykset.
Lavallee ja Gagné-Julien lisäävät:
”Väitämme, että psykiatrisoinnin vaikutukset, tunteiden patologisoinnin prosessit ja käytännöt aiheuttavat vahinkoa psykopatologisoiduille ihmisille myötävaikuttamalla siihen, että he tulkitsevat omia normeista poikkeavia tunteitaan käyttämällä köyhtyneitä tulkintaresursseja, jotka saavat aikaan epäoikeudenmukaisuutta ja ovat esteenä voimaannuttavammille tavoille ymmärtää omaa tunne-elämäänsä.”
Kun biomedikaalinen narratiivi henkisestä kärsimyksestä tunkeutuu yhä laajemmalle tiloihin klinikoiden ulkopuolelle – tätä käsitettä kutsutaan yhteiskunnan psykiatrisoitumiseksi – sen vaikutus ulottuu jokapäiväisen elämän eri osa-alueille. Kaikkialla läsnäoleva psykiatrinen kieli ja psykiatriset käsitteet muokkaavat edelleen sitä, miten ymmärrämme ja tulkitsemme muita ihmisiä ja omia kokemuksiamme ja tällä on merkittäviä seurauksia yksilölliselle ja kollektiiviselle hyvinvoinnille.
Uudessa artikkelissaan Zoey Lavallee ja Anne-Marie Gagné-Julien McGillin yliopiston etiikan tutkimuskeskuksesta tarkastelevat psykiatrisoinnin vähemmän tutkittua puolta: tunteiden psykiatrisointia. He esittävät, että se, että biomedikaalinen malli korostaa ei-normatiivisten tunnekokemusten diagnosoimista ja hoitamista edistää eräänlaista affektiivista epäoikeudenmukaisuutta. Tämä vallitseva malli, joka patologisoi tunteet, johtaa psyykkisesti sairaiksi leimattujen henkilöiden järjestelmälliseen syrjintään ja marginalisointiin sekä vaikuttaa siihen, miten yksilöt ymmärtävät omat tunnekokemuksensa.
Viime vuosikymmeninä on kiinnitetty yhä enemmän huomiota ”medikalisaatioon”, joka kuvaa prosessia, jossa aiemmin ei-lääketieteellisinä pidetyt asiat määritellään uudelleen ja nähdään lääketieteellisinä tiloina. Tämä prosessi on läpäissyt mielenterveysalan. Tätä kutsutaan yhteiskunnan psykiatrisoitumiseksi ja sille on ominaista DSM:n laajentuminen, diagnoosien lisääntyminen ja biomedikaalisen lähestymistavan dominoiva asema. Biomedikaalinen lähestymistapa on levittäytynyt perinteisten terveydenhuoltoom liittyvien yhteyksien ulkopuolelle, läpäisten sosiaaliset käytännöt ja kulttuuri-instituutiot, määrittäen henkisen hädän ja kärsimyksen lääketieteellisiksi häiriöiksi ja vieden huomion sosiaalisilta ja ympäristötekijöiltä.
Tässä artikkelissa tarkastellaan yhtä psykiatrisaation erityistä ilmenemismuotoa: tunne-elämän psykiatrisoimista eli psykiatristen käsitteiden vaikutusta siihen, miten yksilöt tulkitsevat omia ja muiden tunteita.
Tunteiden patologisointi
Kirjoittajat viittaavat Pisemennyn määritelmään emotionaalisen epäoikeudenmukaisuuden alaluokasta, jota kutsutaan ”tunne-elämän patologisoinniksi”. Sillä tarkoitetaan tunteiden väärintulkinnan muotoa, joka tapahtuu, kun ”tunteet nähdään vääristyneesti tarkastelemalla niitä medikaalisen linssin läpi, koska niitä pidetään psykiatrisen häiriön oireina”. Tätä tapahtuu sekä kliinisissä että sosiaalisissa konteksteissa.
Kirjoittajat esittävät runsaasti näyttöä tunteiden patologisoinnista, jossa tarkoituksenmukaiset/ymmärrettävät tunteet nähdään vääristyneesti ja niitä tämän seurauksena vähätellään tai niitä pidetään patologisoinnin vuoksi vääränlaisina. Merkittävin tapaus on Dora-nimisen potilaan tapaustutkimus. Doraa oli hyväksikäytetty seksuaalisesti ja sittemmin Freud diagnosoi hänellä hysterian.
Tutkijat kirjoittavat:
”Tunteiden patologisointi aiheuttaa vahinkoa vääristämällä sitä kuinka (usein marginalisoitujen) ihmisten tarkoituksenmukaiset/ymmärrettävät tunteet nähdään ja tulkitsemalla nämä tunnereaktiot väärin jonkin psykiatrisen sairauden oireiksi, mikä vie huomiota sosiaalisilta ja rakenteellisilta tekijöiltä tunneprosessien taustalla.”
He toteavat, että tunteita patologisoiviin prosesseihin ja käytäntöihin vaikuttavat sekä vallitseva psykiatrian biomedikaalinen lähestymistapa että sanismi.
Biomedikaalisen psykiatrian rooli tunteiden patologisoinnissa
Psykiatrian biomedikaalinen lähestymistapa, jonka mukaan psyykkinen pahoinvointi johtuu fysiologisista tai neurobiologisista poikkeavuuksista, on ratkaisevassa asemassa tunteiden patologisoinnissa. Tässä mallissa tunteet nähdään yleensä ensisijaisesti mielenterveyshäiriöiden oireina, jolloin sosiaalisten ja rakenteellisten tekijöiden vaikutus jää vähälle huomiolle.
Tämä lähestymistapa hämärtää sosiaalisen kontekstin roolia tunnereaktioissa fokusoituessaan yksilölliseen patofysiologiaan ja irrottamalla tunteet niiden sosiaalisesta alkuperän kontekstista. Kirjoittajat antavat esimerkkejä, jotka liittyvät premenstruaaliseen dysforiseen häiriöön (PMDD) ja oppositionaaliseen uhmakkuushäiriöön (ODD), joihin molempiin liittyy erilaisia emotionaalisia normeja.
Sanismin rooli tunteiden patologisoinnissa
Sanismi, jota he kuvaavat ”piilossa olevaksi” sortojärjestelmäksi, määritellään ”syrjintä- ja sortojärjestelmäksi, joka systemaattisesti asettaa epäedulliseen asemaan henkilöt, jotka ovat saaneet psykiatrisen diagnoosin tai joiden katsotaan tarvitsevan psykiatrista hoitoa”.
Kirjoittajat esittävät, että sanismi on merkittävänä vaikuttajana siinä, että sosiaalisiin olosuhteisiin, mukaan luettuna sortoon ja syrjintään liittyviä valideja tunnereaktioita vähätellään ja diskreditoidaan, mikä johtaa siihen, että psykopatologisoidut ihmiset kuvataan epäluotettavina, irrationaalisina ja epäuskottavina. He esittävät, että sanistisessa yhteiskunnassa psyykkisesti sairaina nähdyt henkilöt ovat erityisen alttiita sille, että heidän tunteensa patologisoidaan, mikä johtaa siihen, että näitä tunteita systemaattisesti vähätellään eikä niitä oteta todesta.
Tunteiden patologisointi affekteihin liittyvänä hermeneuttisena epäoikeudenmukaisuutena
Kirjoittajat osoittavat, miten tunteiden patologisointi ilmenee affekteihin liittyvänä hermeneuttisena epäoikeudenmukaisuutena, joka vaikuttaa itseymmärrykseen.
He kirjoittavat:
”Kun tunnekokemus patologisoidaan biomedikaalisessa psykiatriassa, se tulkitaan sisäisen toimintahäiriön ilmentymäksi, jota tulisi hoitaa tai parantaa biomedikaalisilla keinoilla. Siten tunteiden patologisointi on hermeneuttinen prosessi siinä mielessä, että se on prosessi, jossa tunnekokemus ymmärretään biomedikaalisen kielen ja tulkintakehysten kautta.”
Vaikka vaihtoehtoisia hermeneuttisia malleja on olemassa, biomedikaalisen mallin valta-asema tukahduttaa muita tulkintakehyksiä ja rajoittaa yksilöitä kapeaan ymmärrykseen tunnekokemuksistaan. Tämä kärjistää sanismin vaikutuksia ja edistää itsepatologisaatiota ja emotionaalista hämmennystä.
Kirjoittajat kirjoittavat:
”Affekteihin liittyvä hermeneuttinen epäoikeudenmukaisuus saattaa heikentää paitsi kykyä ymmärtää omia tunteita myös kykyä kommunikoida näitä tunteita muille, mukaan lukien sortoon liittyviä, sanismin aikaan saamia kokemuksia.”
Lopuksi kirjoittajat toteavat toiveensa tutkimuksensa vaikutuksesta ja kirjoittavat:
”Toivomme, että tämä artikkeli motivoi jatkamaan kriittisiä analyysejä sanismin ja psykiatrian risteyskohdista ja tutkimaan keinoja haastaa vallitsevia biomedikaalisia narratiiveja normeista poikkeavista tunteista, jotta voidaan purkaa epäoikeudenmukaisia tunnekokemuksiin ja itseymmärrykseen liittyviä rajoituksia, joita marginalisoidut psykopatologisoidut yksilöt kohtaavat.”
Heidän artikkelinsa tuo panoksensa tutkimukseen, joka haastaa vallitsevan biomedikaalisen narratiivin yhteiskunnallisista normeista poikkeavista tunteista, laajentaa ymmärrystämme tunnekokemuksista ja itseymmärryksestä sekä ohjaa huomiomme uudelleen sosiaalisiin ja ympäristötekijöihin, jotta voimme ymmärtää ei-normatiivisia tunteita ja käyttäytymistä.
****
Lavallee, Z., & Gagné-Julien, A.-M. (2024). Affective injustice, sanism, and psychiatry. Synthese, 204(3), 94. https://doi.org/10.1007/s11229-024-04731-8 (Link)
Ally RiddleAlly suorittaa maisterin tutkintoa monialaisissa opinnoissa New Yorkin yliopiston XE: Experimental Humanities & Social Engagement -ohjelmassa. Hän käyttää antropologian, kansanterveyden ja humanististen tieteiden välistä suhdetta tutkimuksensa ohjenuorana. Hänen nykyiset kiinnostuksen kohteensa ovat kirjallisuuden ja psykologian risteyskohdassa menetelmänä, jonka avulla voidaan muokata tapaa, jolla ajattelemme erilaisia mielentiloja ja kokemuksia. Ally suoritti kandidaatin tutkinnon Minnesotan yliopistossa biologiasta, yhteiskunnasta ja ympäristöstä.
