Tämän jutun otsikko on Jaakko Seikkulan kirjasta Dialogi parantaa – mutta miksi?, yksi väliotsikko kappaleessa 7: Psykologinen käytös on osa dialogia, ei patologiaa. Luin kirjan viime talvena, mutta selailin sitä nyt taas vähän ja ajattelin muutaman sanan aiheesta kirjoittaa.
Kirjassa Seikkula korostaa monin sanankääntein, että vahvaa patologista ajattelua pitää haastaa ja kaikkein vaikeimmat mielenterveyden ongelmat tulisi nähdä mielen aktiivisena toimintana ylitsepääsemättömissä stressitilanteissa.
”Entäpä jos psykoottinen käyttäytyminen ei olekaan ”patologinen mielentila”. Auttamisen kannalta rakentavampi näkökulma on tarkastella kaikkea ihmisen mielen toimintaa vastauksena elämän tapahtumiin. Myös psyykkiset oireet ovat vastauksia elämään, ei sairauden merkkejä. Usein jopa päinvastoin: ne osoittavat mielen aktiivista toimintakykyä suojautua painetilanteissa.”
”Dialoginen käytäntö tekee mahdolliseksi ymmärtää psykoottinen käyttäytyminen yhtenä mahdollisena vastauksena äärimmäiseen stressitilanteeseen. Psykoosi ei ole psykopatologinen tila tai sairaus, vaan ihmisen mielen aktiivinen teko ääritilanteessa.”
”Sen sijaan, että pidämme psykoottista käyttäytymistä aivojen tai muun psyykkisen rakenteen poikkeavuutena, sitä voidaan pitää ruumiillisen mielen aktiivisena yrityksenä selviytyä äärimmäisestä stressistä.”
”Tämä ei ole psykiatrinen sairaus, vaan meille kaikille mahdollinen ja tarvittava tapa puolustautua, jos olemme riittävän haastavassa painetilanteessa. Se on mielen aktiivinen tapa puolustautua ylitsepääsemätöntä painetta vastaan.”
”Kaiken perusehto on se, että henkilön kokemusta ei pidetä sairaana, vaan hänen aktiivisena yrityksenään toimia äärimmäisessä paineessa.”
No, tämä on tietysti jotain aivan muuta, kuin mitä meille yleensä kerrotaan. Kun nyt kirjoitan googleen ”Psykoosi”, hakutuloksissa viitataan sairauteen, mielenterveyden häiriöön, tilaan, jossa henkilön todellisuudentaju on häiriintynyt, on aistiharhoja, vaikeuksia erottaa, mikä on totta ja mikä ei.
Ihan kokonaan ei tietysti voi harhaluulojen mahdollisuutta kieltää. Toisaalta mikä on harhaa, mikä ei? Mikä on totta? Ei sekään ole aina aivan yksiselitteistä, eikä oikeastaan etenkään tavalla, jolla Terveyskirjasto ottaa tähän kantaa:
”Filosofit väittelevät siitä, mikä on totuus, ja historiassa on ikäviä esimerkkejä siitä, miten hoitojärjestelmien viranomaisvaltaa on käytetty väärin. Nykypsykiatriassa totuuden ongelmaa lähestytään hyvin käytännönläheisesti. Yleensä ei ole epäselvää, milloin ihmisen todellisuudentaju on häiriintynyt. Psykoottinen oire on – karkeasti yleistäen – todelta tuntuva ajatus tai aistimus, joka muiden samaa kulttuuria edustavien ihmisten mielestä ei ole totta.”
Ja kun tarkastelen omasta näkökulmastani, niin moni vallitsevan psykiatrian käsitys näyttäytyy harhaluulona, peräti tieteellisin perustein.
Dialogisessa käytännössä, Seikkulan mukaan, psykoottisen oireilun vuoksi hoitoon tulevan henkilön harhaluuloina näyttäytyviin kertomuksiin suhtaudutaan kokemuksina, joita ei kokemusten sisältämien massiivisten tunnekuohujen vuoksi ole voitu pukea sanoiksi. Eikä harha-aistimus sanana siis kuvaa asiaa ollenkaan, vaan sen sijaan ajatellaan henkilön puhuvan niiden kautta jostain tärkeästä, todella tapahtuneesta asiasta. Noihin kokemuksiin liittyvät muistot heräävät tämän hetken kokemusten myötä. Stressaava tilanne tässä hetkessä voi muistuttaa joltain osin alkuperäistä kauhistuttavaa kokemusta, tai muistuttaminen voi tapahtua jostain hyvin pienestä vihjeestä, esimerkiksi samanlaisesta tunnekokemuksesta tai hajun tai värin aistimuksesta. Tällöin keho reagoi jonkin todellisen traumaattisen tapahtuman mukaisesti, mutta se ilmenee vertauskuvallisesti ikään kuin se tapahtuisi myös tässä hetkessä. Esimerkiksi henkilö voi kokea, että joku läheinen uhkaa hänen henkeään, koska hänessä on herännyt muisto jostain vanhasta väkivallan kokemuksesta, jossa joku on todella uhannut hänen henkeään.
Minulle herää kuitenkin edellisestä myös ajatus siitä, että tulisi kuitenkin ottaa huomioon se mahdollisuus, että jonkun henki voi aidostikin olla ollut uhattuna myös lähempänä tätä hetkessä, eikä pelkästään menneisyydessä. Tämäkin mahdollisesti voisi näyttäytyä samankaltaisina psykoottisina pidettyinä tunnekokemuksina ja reaktioina, kuin menneiden kokemusten herättämät reaktiot.
Seikkula kirjoittaa, että hallusinaatioiden on sanottu olevan elämän todellisiin tapahtumiin liittyviä kertomuksia, joihin liittyy koettu kuoleman kauhu. Ja olisi hyvin tärkeää, että ymmärretään potilaan puhuvan, joskin välillä enemmän tai vähemmän vertauskuvallisesti, todellisista kokemuksista, eikä pidetä niitä vain merkityksettöminä harhoina. Ja niiden kautta henkilö voi saada ensimmäistä kertaa yhteyden menneisyyden traumaattisiin kokemuksiin, ne mahdollistavat näiden kokemusten sanoittamisen ehkä ensimmäistä kertaa henkilön elämässä. Henkilöllä on myös vähemmän mahdollisuuksia tutustua omiin kokemuksiinsa, jos hänen todellisuutensa ei tule hyväksytyksi. Lisäksi tämä heikentää hänen mahdollisuuksiaan oman käyttäytymisensä hallintaan. Oireisiin keskittyminen, niiden näkeminen sairautena tai aivotoiminnan häiriönä ja ongelmien ylipatologisointi usein myös heikentävät henkilön mahdollisuuksia oman elämänsä hallintaan ja kokemusten integrointiin.
Minusta on melko osuvasti sanottu, kun Seikkula kirjoittaa:
”Toisen kunnioittamisesta ja kuulemisesta tulee dialogisen työn päätavoite, kun taas psykiatrisessa hoidossa usein tavoitteena on todellakin selvittää ”kuinka hullu toinen on” ja mitkä ovat perheen ongelmat, jos perhettä ylipäänsä ollaan kiinnostuneita tapaamaan.”
Jostain syystä ajattelen, ettei olisi niin kovin iso muutos ryhtyä suhtautumaan potilaisiin ja heidän kokemuksiinsa näin. Ja kuinka iso merkitys sillä voisikaan olla!
Lue lisää:
Seikkula, Jaakko 2022. Dialogi parantaa – mutta miksi?
Rakastuminen, tiedostamaton sellainen samaan sukupuoleen…