Psykoosi 2019: osa 1

5
197

Tammi-helmikuun vaihteessa järjestettiin psykoosin psykososiaalisia hoitoja käsittelevä Psykoosi 2019 -symposium. Ensimmäisen päivän aiheena oli “Psykoosin mieli” ja tässä jutussa kerron sen päivän antia. Toisesta päivästä lisää myöhemmin.

Psykiatri Klaus Lehtinen avasi tilaisuuden sanoen yli 200 paikalla olijalle, että tämä runsas kiinnostus seminaaria kohtaan osoittaa sen, että alamme ymmärtää tarvitsevamme monipuolista osaamista psykoosin hoidossa. Lehtinen itse on ollut mukana 1980-luvulla Turun skitsofreniaprojektissa ja tarpeenmukaista hoitoa kehittämässä, ja sanoi harmittelevansa sitä, että olemme Suomessa hukanneet hyvän mahdollisuuden, joka nykyisin elää ainoastaan avoimen dialogin hoitomallin kautta.

Ensimmäinen luennoitsija oli psykiatri ja psykoanalyytikko Brian Martindale, kansainvälisen ISPS:n pitkäaikainen puheenjohtaja, aiheenaan Psychodynamic Psychology of Psychosis for all mental health practitioners. Tässä muutamia poimintoja hänen puheenvuorostaan.

Martindale korosti sitä, että on itse asiassa paljon ihmisiä, joilla on psykoottisia ajatuksia mutta mielenterveyspalveluissa nähdään vaan heidät, joilla psykologiset mekanismit eivät toimi ja tilanne on mennyt yli. Hän vertasi psykoottisen tilannetta Suomen synkkään talveen, jossa voi helposti alkaa haaveilemaan lomasta etelän auringossa, jolloin siis oma kurja todellisuus korvataan haaveilemalla toisesta paremmasta todellisuudesta. Joskus kuitenkin tapahtuu myös niin, että mielen asioista tulee oikeita asioita, ne projisoidaan ulkomaailmaan. Psykoosissa sen hetkinen oma sietämätön todellisuus korvataan toisella, paremman tuntuisella todellisuudella, mutta väärällä. Esimerkkinä hän mainitsi myös sen, että ihmiset kulkevat puhumassa maailman lopun tulemisesta, kun itseasiassa se onkin tapahtumassa vain omassa päässä. Tätä projisoitumista tapahtuu paljon myös ihan arkipäiväisissä tilanteissa.

Martindale sanoo, että ongelmat ovat ihmisten välillä, perheessä. Psykoosi voi alkaa ja loppua, kun ihmisten välit korjaantuvat. Vaikka on hyvinkin välittävä perhe, niin silti jotkut muutokset tai tapahtumat voivat aiheuttaa lapsessa tunteita, joita perheessä ei osata käsitellä. Ehkä lapsi ei myöskään osaa tuoda niitä esiin.

Martindale ei ole lääkkeitä vastaan, hän sanoo, että niillä on osansa hoidossa, mutta hän vastustaa pitkää, päättymätöntä lääkitystä. Ongelmia aiheutuu esimerkiksi siitä syystä, oireet, esimerkiksi äänet pyritään tukahduttamaan lääkkeillä ja tämä voi ajaa ihmisen lääkkeiden määräämisen jälkeen itsemurhaan. Hyvällä terapialla päästään parempaan dialogiin ja voidaan oikeasti miettiä, mitä oireille tehdään ja miten voidaan auttaa. Diagnoosien hyötykin on kyseenalainen, ja diagnoosien sijaan Isossa-Britanniassa käytetäänkin paljon formulaatio-käsitettä. Se on lyhyt yhteenveto siitä mitkä asiat ovat nykyisen tilanteen taustalla ja miten ne vaikuttavat nykyisyyteen, oikeastaan kyseessä voisi olla psykoterapeuttinen diagnoosi tai tilanteen määrittely. On esimerkiksi järjetöntä antaa diagnoosi siitä syystä, että äiti ei ole koskaan sanonut ei, ja lapsi kohtaa ongelmia, kun saa ensimmäisen työn, eikä saakaan tehdä kaikkea mitä haluaa.

Psykoosin käsite

LT, psykiatrian erikoislääkäri, psykoterapeutti Markus Heinimaa piti luennon aiheesta Psykoosi, trauma ja dissosiaatio – käsitehistoriallinen näkökulma. Täytyy sanoa, että luento oli kyllä kovin kiinnostava, mutta luennon kokonaisuus ei nyt minulla ole oikein hyvin hallussa, ja siten vaikea tiivistää. Paljon siinä oli kuitenkin hyviä pointteja, joita keräsin alle.

Psykoosi on klassisesti määritelty siten, että siihen sairastuminen merkitsi sellaista kokonaisvaltaista muutosta ihmisessä, ettei häntä, hänen ajatteluaan tai toimintaansa voinut ymmärtää olettamatta, että oli tapahtunut sairaudellinen muutos.

Bleurerin myötä psykoosista tuli oirepohjainen diagnoosi, jossa skitsofreniaryhmän psykoosien keskeinen piirre on assosiatiivisten funktioiden heikkeneminen ja persoonallisuuden yhtenäisyyden menettäminen. Bleurer edusti kuitenkin näkemystä, jossa skitsofrenian kulun ei tarvinnut olla krooninen. Psykoosia on myös pidetty koko persoonallisuuden sairastumisena. Tästä mieleeni tuli juuri selailemani Ilkka Taipaleen kirja ”Mielisairaalassa”, jossa mainitaan Eteläafrikkalaissyntyinen psykiatri David Cooper. Hänen mukaansa psykoosi johtui ristiriidasta ihmisen todellisen identiteetin ja sosiaalisen identiteetin välillä. Jälkimmäisen on ympäristö luonut ja ihminen sen sitten sisäistänyt. Tämä käy aika hyvin yksiin oman kokemukseni kanssa, ja asettaa ajatuksen persoonallisuuden sairastumisesta erilaiseen valoon.

1900-luvun loppupuolella siirryttiin akateemisesta määrittelystä tutkimuskeskeiseen ja psykoosi yksinkertaistui: yksinkertaiset käyttäytymiseen kohdistuvat oirekuvaukset korvasivat aiemmat abstraktimmat käsitteet.

Psykoosi on psykiatrinen peruskäsite, joka luo rajan henkilön ymmärrettävyydelle vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin. Ymmärrettävyys on kuitenkin hyvin kontekstisidonnaista, kulttuurisidonnaistakin ja jotta voisi selittää mitä deluusio, hallusinaatio tai hajanaisuus tarkoittavat täytyisi hallita käsittämättömyyden -käsitteen käyttö.

Ja minusta tämä olikin oikein olennainen käsite, ja sen Heinimaa avaa seuraavasti:

Jonkin sanominen käsittämättömäksi ei ole laisinkaan selitys mutta vain ilmaus epätoivolle siitä, että tavanomaiset tapamme ymmärtää ihmisiä ja tilanteita väistävät meitä. Se ei ole vaihtoehtoinen selitys sille mitä on tapahtumassa, vaan kuuluu eri loogiseen avaruuteen kuin mikä tahansa selitys tai ymmärrys, jonka voimme saavuttaa.

Kokemusasiantuntija

Kokemusasiantuntijana seminaarissa oli asiaan koulutettu, kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava Mixu Lauronen. Olin itse kyllä tietoinen kokemusasiantuntijakoulutukseen liittyvistä ongelmista, mutta tässä ne viimeistään konkretisoituvat. Emme kuulleet toivottua kriittistä näkemystä hoitoon, vaan kaikki saatu hoito oli hyvää, Pitkäniemi Tampereella erinomainen paikka ja hoitajat tiesivät mitä tekivät. Hän on myös tyytyväinen, että sai diagnoosin nopeasti ja oikea lääke löytyi helposti. Tämä on tietysti Laurosen kokemus. Ja tietysti tästä voi vetää johtopäätöksen, että se hoito vaan on hyvää.

Mutta kyllä minä toivoisin, että mietitään myös sitä, että jospa hoidon tavoitteena kuitenkin olisi hyvä olla täysi toipuminen eikä vain oppiminen elämään sairauden kanssa? Tällä hetkellä kai vältetään antamasta väärää toivoa… Mutta missä määrin sillä myös suoraan aiheutetaan jälkimmäisen kaltainen hoitotulos? Sanoisin, että väärä toivo on merkittävästi parempi ja vähemmän haitallinen kuin väärä epätoivo. Vanhemmillekin sanotaan, että ei lasta voi eikä pidä suojella kaikilta pettymyksiltä. Sama voisi päteä hoitoonkin, etenkin kun ei ole ollenkaan selvää, missä vaiheessa pettymyksen aiheuttavan hoitotuloksen voidaan sanoa olevan lopullinen. Tosin nykyilmapiirimme on jossain määrin sellainen, joka miltei ihannoi sairautta. On rohkeutta olla häpeämättä sairauttaan ja tulla sen kanssa julkisuuteen.

Lauroselle oli sekä lääkäri, että terapeutti puuttuneet tulevaisuuden suunnitelmiin. Terapeutti sanoi Laurosen suunnitellessa tulevaisuuttaan, että toivuhan nyt ensin ja lääkäri sanoi, että hotelli- ja matkailualan työt eivät sovi sinulle. Hän tuli sitten ajatelleeksi työhön liittyviä riskejä omalla kohdallaan, jätti opiskelunsa ja se oli kuulemma hyvä päätös. Minä kommentoin, että lääkärin pitäisi olla hyvin varovainen sen suhteen, miten kommentoi suunnitelmia, koska ei diagnoosin pitäisi ollenkaan kertoa siitä, mihin pystyy. Jos diagnoosi sen kertoo, niin voi myös kysyä, kummasta se johtuu: siitä, että se todella pitää paikkansa, vai siitä että uskoo sen pitävän paikkansa?

Yleisöstä esitettiin Lauroselle kysymys, että miksi ensimmäinen ajatus, kun tapahtuu jotain omituista ei ole että ”olen vakavasti sairas”? Tähän olisin voinut itse kommentoida, että kyllä olisimme hyvin vakavasti pulassa, jos aina kun jotain omituista tapahtuu, tulisi uusi vakavasti sairas suljetulle osastolle. Mikä todella on omituista? Mikä oli omituista vaikkapa 50-vuotta sitten? Ja mikä on omituista muissa kulttuureissa? Voisimmeko asettaa omituisuuden ennemminkin mielenkiinnon kohteeksi, kuin pelättäväksi asiaksi? Se on ihan arkipäiväinen selviytymisvinkki tulevaisuuden varalle. Mahdollista on, että kun jotain omituista tapahtuu, olet sairas, vain jos pelästyt sitä kuollaksesi.

Harhaluuloisuuden ymmärtäminen

PsL, kognitiivinen psykoterapeutti Seppo Anttonen luennoi kiinnostavasta aiheesta: Harhaluuloisuuden ymmärtäminen.

Anttosen mukaan harhaluulot ovat luonteeltaan ajatuksia ja uskomuksia. Näistä haitallisina pitäisi oikeastaan pitää vain sellaisia, jotka aiheuttavat hankaluuksia ja ovat luonteeltaan jatkuvia. Koska ihmisten todellisuudesta tekemät arviot ja puheet ovat harvoin tarkalleen paikkansapitäviä ja sosiaalinen todellisuus on määrittelykysymys, sopimusasia, saadaan lähtökohtia harhaluuloisuuden ymmärtämiseen:

  • Potilaan (harhaluuloinen) ajatusmaailma ei ole oikea tai väärä
    • Tästä seuraa subjektiivisen maailman kunnioitus
  • Se voi olla haitallinen, elämää rajoittava tai hankaluuksia aiheuttava
    • Tästä seuraa motiivi auttaa potilasta
  • Sillä on selitys ja funktio, sillä on synty ja tarkoitus (psykologisesti)
    • Tästä seuraa, että harhaluuloista ajattelua on mahdollista ymmärtää

Anttonen sanoo, että harhaluulot ovat normaaliuden jatkumolla. Valtaosa ihmisistä uskoo johonkin ei-tieteelliseen ilmiöön, kuten Jumalaan, ajatusten siirtymiseen tai tulevaisuuden ennustamiseen. Ja itseasiassa psykoosin oireina pidetyt uskomukset ovat varsin yleisiä muunkin väestön parissa.

Harhaluulojen syntyyn johtaa tarve antaa merkitys tapahtumille. Tapahtuu jotain aiempien kokemusten valossa vaikeasti selitettävää, saadakseen merkityksen, se selitetään epärealistisella käsityksellä tai ajatuksella, josta syntyy harhaluuloinen uskomus. Prosessiin kuitenkin monesti sisältyy paljon vaikeita elämäntapahtumia, tunteita, omia sisäisiä ja ulkoisia tapahtumia, joista sitten monenlaisten päättelyprosessien myötä muodostamme selityksiä. Ihmisillä on tarve ymmärtää ja selittää asioita, ja erityisesti jos ei ole ketään, jolle puhua ja joka antaisi palautetta ideoista (rakentavasti) syntyy harhaluuloisia ja epäileviä ajatuksia.

Meillä on siis suuri tarve selittää, ja Anttonen sanoikin, että hulluusvaihtoehtoa ei mielellään oteta selitykseksi. Minusta se on ihan hyvä, koska se ei oikeastaan olisikaan mikään selitys. Jos hulluuden annetaan selittää kaikki outoudet, tulee sama ongelma kuin siinä, jos sairastumisella masennukseen selitetään masentunut mieliala. Näille asioille on joku syy, se ei todennäköisesti ole se ensimmäinen mikä tulee mieleen ja sen löytymiselle on hyvä antaa aikaa. Kysymys toki on, että pitääkö kaikkea selittääkään? Voisimmeko hyväksyä epävarmuuden?

Oman kokemukseni ja kuvaukseni harhaluulojen synnystä käy kohtalaisen hyvin yksiin Anttosen kuvaaman kanssa:

Se, että minua ei kuunneltu, tai sanomaani pidettiin täysin hulluna, sai minut aivan pois tolaltaan. Lempeätkin vastaväitteet olivat kuitenkin vähän niin ja näin. Kun sanoin jotain muiden mielestä aivan hullua, minulla oli mielessäni kymmeniä todisteita sen tueksi, joita on tietenkin mahdotonta lyhyessä keskustelussa selittää ja myös mahdotonta muiden ymmärtää. Ja silloin on todella myös mahdotonta minun heti uskoa jotain muuta. Välillä kävikin niin, että kun minulle oli sanottu vastaan, eikä minua oltu kuultu ja olin aivan kiihdyksissä, menin rauhoittumaan ja ”keräilin lankoja yhteen”, niin sain sovitettua annetun vastaväitteen ajatuksiini, muodostin uuden kuvan tilanteesta. Huomasin tällöin, että minulla kun oli niin paljon asioita mielessäni ensimmäisen näkökulmani puolesta, joukosta oli selkeästi vain unohtunut olennainen asia, jolla kuitenkin oli merkittävä vaikutus kokonaisuuteen. Ja ajatukseni aiheesta siis muuttui. Aina näin ei kuitenkaan käynyt, jolloin ajattelin, että muut eivät vaan ymmärrä, joten asiasta on parempi olla puhumatta (muut kun eivät selvästikään jäänet miettimään minun sanomaani ja sitä, voisiko siinä kuitenkin olla jotain järkeä). Puhumattomuus ei kuitenkaan oikein ollut hyvä, ja vei vaan alun perin ehkä lähempänä totuutta olevia ajatuksiani harhaisempaan suuntaan. Aina toivoin, että vaikka kuinka hullun kuuloista jokin sanomani on, niin minua kuunneltaisiin ja mietittäisiin, onko joissain asioissa perää.

Anttonen puhui harhaluulojen vakiintumisesta, joka tapahtuu valikoivan havainnoinnin kautta. Huomataan harhaluuloja tukevia ajatuksia, odotukset ohjaavat havaintoja, neutraaleja havaintoja tulkitaan harhaluulopohjalta, muistetaan valikoivasti ja yliherkistytään vaaroille, joka saa aikaan pelkoja ja ahdistusta. Harhaluuloja ylläpitävät myös monenlaiset hätiköidyt johtopäätökset, kiihtyneisyys, huono mielenteoria ja ulkoistava attribuutio, siis muiden syyttäminen.

Voisin itse vielä lisätä, että osansa harhaluulojen ylläpitämisessä on myös jo sillä, että niitä pidetään harhaluuloina ja niihin suhtaudutaan ennakkoluuloisesti. Kaikkien olisi hyvä kyseenalaistaa omia, itsestään selviäkin, luuloja ja uskaltautua miettimään sitä, mikä on totta?

Toisesta päivästä täällä lisää

JAA
Edellinen artikkeliSpiritual emergency: vertaistukiryhmä 26.4. klo 17
Seuraava artikkeliMitä ovat “mielen sairaudet”?
Mielenterveyden pulmien omakohtaisen kokemisen myötä olen ryhtynyt tekemään töitä sen eteen, että suhtautumistapamme ja hoitokäytäntömme muuttuisivat. Olen kahden pienen lapsen äiti ja entinen diplomi-insinööri.

5 KOMMENTIT

  1. Hyviä pohdintoja. Pari kommenttia kognitiivisen psykologian tutkimusperinteen pohjalta:

    Kognitiiviset vinoumat tai kognitiiviset harhat, joista Anttonen puhui psykoottisina pidettävien harhaluulojen yhteydessä, eivät ole pelkästään “hulluille” tyypillisiä vaan ovat osa ihmisen normaalia ajattelua. Vasta kun normaaleja kognitiivisia vinoumia noudattavien päättelyketjujen taustalla on voimakas emotionaalinen ristiriita ja siitä johtuvaa suurta kärsimystä ja stressiä (etenkin jos tila jatkuu pitkään), on riski että kokemus irtautuu merkittävästi tavanomaisesta, yhteisesti tunnistetusta todellisuudesta.

    “Anttonen puhui harhaluulojen vakiintumisesta, joka tapahtuu valikoivan havainnoinnin kautta. Huomataan harhaluuloja tukevia ajatuksia, odotukset ohjaavat havaintoja, neutraaleja havaintoja tulkitaan harhaluulopohjalta, muistetaan valikoivasti ja yliherkistytään vaaroille, joka saa aikaan pelkoja ja ahdistusta. Harhaluuloja ylläpitävät myös monenlaiset hätiköidyt johtopäätökset, kiihtyneisyys, huono mielenteoria ja ulkoistava attribuutio, siis muiden syyttäminen.”

    Tällä tavoin siis päättelemme kaikki enemmän tai vähemmän koko ajan, huomaamatta sitä itse. Kognitiivisista vinoumista on lajillemme ollut evoluutiossa hyötyä ja osittain niiden ansiosta olemme hengissä ja menestymme niin hyvin kuin vallitsevissa olosuhteissa on mahdollista. Olosuhteet vain ovat harvoin samat kaikille, etenkään kokonaisuutena ja pitkällä aikavälillä tarkasteltuna. Tämä unohtuu psykiatriassa ja muuallakin yhteiskunnassa usein.

    • Hyviä täsmennyksiä! Noista aiheista voisi kirjoittaa enemmänkin, siis kognitiivisista vinoumista, siitä missä määrin niistä on ollut hyötyä, ja erityisesti siitä, millä tavalla niistä nyt on haittaa. Kyllä Anttonen taisi tuosta silti puhua, että tällaiset harhat ja päättelyt ovat ihan yleisiä kaikille. Minusta hauska olisi pohtia tätä niin, että asetelma olisi toisinpäin. Harha olisi vaikkapa skitsofrenia ja psykiatri siis se, joka on harhainen. Tähän kai olennaisesti liittyy kysymys siitä, missä määrin tuo mainitsemasi yhteisesti tunnistettu todellisuus on harhaa, tai miten sen paremmin voisi sanoa… Ainakin se pitäisi kyseenalaistaa ja olla avoin erilaisille “todellisuuksille”.

    • Olisi ollut mielenkiintoista olla kuulemassa, mitä Brian Martindale puhui diagnooseista ja formulaatiosta. Formulaatiotahan on Isossa-Britanniassa kehitetty korvaamaan stigmatisoivia ja tieteellisesti heikosti perusteltuja psykiatrisia diagnooseja.

      “Se on lyhyt yhteenveto siitä mitkä asiat ovat nykyisen tilanteen taustalla ja miten ne vaikuttavat nykyisyyteen, oikeastaan kyseessä voisi olla psykoterapeuttinen diagnoosi tai tilanteen määrittely.”

      Formulaation on tarkoitus olla muutakin kuin “psykoterapeuttinen diagnoosi”. Menetelmää kehittävät psykologit ja psykiatrit ovat alusta asti olleet huolissaan, että formulaatio ymmärretään väärin ja sitä käytetään liian suppeasti, diagnoosin tapaan. Formulaatio on osa laajempaa ei-lääketieteellistä lähestymistapaa, jossa mielen ongelmat nähdään normaaleina ja ymmärrettävinä reaktioina olosuhteisiin ja merkityksellisinä selviytymiskeinoina vaikeissa tilanteissa. Formulaatio on yksi työkalu isossa teoria- ja käsitepakissa, joka kyseenalaistaa tämänhetkisen yleisen konsensuksen siitä mitä psyykkiset ongelmat ovat.

      Diagnoosin tarkoitus on määritellä ja lokeroida mielen ongelmat sairaus-terveys-luokituksessa. Formulaatiota ei voi käyttää näin. Siinä kuvattavat ongelmat ja niiden kulku eivät sovi dikotomisiin luokituksiin. Formulaatio ei myöskään koskaan ole “valmis”, kuten diagnoosin ajatellaan voivan olla, sillä sen luonne on perustavanlaatuisesti aina hypoteettinen ja väliaikainen. Formulaation laativat asiakas ja ammattilhenkilö yhteisissä ymmärtämiseen tähtäävissä keskustelussa, ja sitä pyritään tarkentamaan ja kehittämään edelleen jatkotapaamisssa auttamisprosessin eri vaiheissa.

      Formulaatio on oikein toteutettuna syvällinen oivaltamisen prosessi kaikille siihen osallistuville. Siksi se ei voi yleensä valmistua samassa ajassa kuin tavanomainen psykiatrinen diagnoosi vaan siihen tarvitaan useampia tapaamisia.

      Formulaatio poikkeaa diagnoosista siinäkin, että sekä formulaatio että sen laatimisprosessi nähdään osana auttamisen ydintoimintaa, ei pelkästään sen välineenä. Diagnoosin tarkoitus on mahdollistaa oikean hoitomuodon valinta, kun taas formulaatio ja siihen johtavat, ymmärrystä laajentavat keskustelut ovat keskeinen osa itse hoitoa. Toisin kuin diagnoosia, formulaatiota ei myöskään ole mahdollista laatia sellaiseksi, että asiakas ja ammattihenkilö olisivat siitä eri mieltä.

      Psykiatristen diagnoosien “sivuvaikutuksia” ovat sairaanrooli ja stigmatisoituminen. Näitä pidetään psykiatriassa välttämättöminä pahoina, jotka “potilaan” on vain kestettävä, koska ilman niitä ei hoitoa muka voida anataa. Näitä monelle hyvinkin traumatisoivia vaikutuksia ei voida poistaa, mutta niitä pyritään lieventämään antistigma-kampanjoilla, joiden keskeinen hokema on, että “psyykkiset sairaudet ovat sairauksia siinä missä muutkin”. Tutkimusten mukaan näistä kampanjoista ei ole hyötyä, eikä ole ihmekään, kun stigma on sisäänrakennettu psyykkisen sairauden käsitteeseen. Formulaatio oikein toteutettuna ei tuota sairaanroolia eikä stigmaa, sillä se perustuu näkemykseen, ettei psyykkisten ongelmien tarkasteleminen sairauden viitekehyksessä ole tieteellisesti perusteltua.

      Formulaatiosta:

      Psychological Formulation as an Alternative to Psychiatric Diagnosis
      https://www.researchgate.net/publication/318734743_Psychological_Formulation_as_an_Alternative_to_Psychiatric_Diagnosis

      Power Threat Meaning Framework
      https://www.bps.org.uk/sites/bps.org.uk/files/Policy/Policy%20-%20Files/PTM%20Main.pdf

      UK Clinical Psychologists Call for the Abandonment of Psychiatric Diagnosis and the ‘Disease’ Model
      https://www.madinamerica.com/2013/05/uk-clinical-psychologists-call-for-the-abandonment-of-psychiatric-diagnosis-and-the-disease-model/

      Division of Clinical Psychology Position Statement
      https://www.madinamerica.com/wp-content/uploads/2013/05/DCP-Position-Statement-on-Classification.pdf

      No more psychiatric labels: Why formal psychiatric diagnostic systems should be abolished
      https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S169726001400009X

      • En tunnekaan formulaatiota oikein hyvin, joten kiitos! Kuvauksesi perusteella kuulostaa hyvältä. Ja tosiaan, varmaan ihan aiheellinen huoli siitä, että sitä käytettäisiin liian suppeasti, vaikka tuo “psykoterapeuttinen diagnoosi” ei vielä terminä paljoa kerrokaan siitä, mitä se tarkoittaa, vastaako se formulaatiota vai onko juuri tuollaista liian suppeaa soveltamista.

        Huomasin, että taas on yksi anti-stigma kampanja alkamassa: https://www.mtkl.fi/toimintamme/taklaastigma/

        En kyllä tosiaan myöskään kannata näitä kampanjoita. Pitäisi tehdä jokin vastakampanja..

  2. Tosiaan. Vastakampanja olisi hyvä idea…

    Tuollaiset kuten laittamastasi linkistä ilmi käynyt MTKL:n kampanja toimivat hyvää tarkoitustaan vastaan. Eivät kannusta ihmisiä ajattelemaan vaan iskevät leimaa yhä syvemmälle ja yhä useampien otsaan. Tuovat lisätienestejä siinä sivussa isolle joukolle mielenterveysammattilaisia ja järjestötyöstä leipänsä saavia. Osansa kampanjakakusta saanevat myös viestintätoimistot. Potilasjärjestöt ovat hyvä bisnes monelle silloin kun ne kasvavat noin isoiksi ja vakiintuvat osaksi terveydenhuollon kokonaisuutta.

JÄTÄ VASTAUS