Mitä ovat “mielen sairaudet”?

1
285

Edesmenneen psykiatri Thomas Szaszin mukaan vielä 50-luvulla pohdittiin kovasti sitä, mitä mahdollisesti ovat “mielen sairaudet”. Tämä pohdinta on kuitenkin poistunut muodista jo kauan sitten. Esimerkiksi Oulun ylioppilaslehti kirjoitti taannoin, että ”vuonna 2016 pitäisi olla päivän selvää, että mielenterveyden sairaudet ovat sairauksia siinä missä muutkin”. Psykiatriyhdistyksen blogissa puolestaan psykiatri Sami Pirkolan mukaan valmisteilla oleva mielenterveysstrategia kertoo ”mielenterveyden tärkeyden valtiollisesta alleviivaamisesta.” Tämän puolestaan voi nähdä alleviivaavan “mielen sairauksien” itsestään selvää luonnetta. Valmisteilla oleva Terapiatakuu, joka sinänsä on hyvä idea, ja jota Nouseva mieli ry sekä Tarpeenmukainen hoito ry kannattavat, puolestaan korostaa kampanjassaan että ”joka toinen suomalainen kokee elämänsä aikana mielenterveyden häiriön”.

Kuten kirjoituksista huomataan, julkisuudessa ei enää ole mitään epäselvyyttä siitä, mitä on mielen sairaus. Tämän mielen sairaus -ideologian ainoa ongelma on kuitenkin se, että kukaan ei osaa lopulta pätevästi määritellä mielen sairautta, joten yritän tarjota tähän pulmaan loogisen ratkaisun.

Olen kirjoittanut useammassakin blogissani siitä, että on tärkeä ymmärtää perustavanlaatuinen ero somatiikan ja psykiatrian välillä. Tämä perustava ero on siinä, että perinteisessä lääketieteessä kartoitetaan potilaan oirekokemusten perusteella kehosta merkkejä tai prosesseja, jotka mahdollisesti viittaavat diagnosoitavaan sairauteen. Tällä sairaudella itsessään ei ole varsinaisesti mitään tekemistä potilaan oirekokemusten kanssa ja hoito kohdistetaan kehon patologiaan. Psykiatriassa taas sairaudet perustuvat potilaan ”omituiseen” puheeseen, ”ei-toivottuihin” tunteisiin, tai mahdollisesti muita tai diagnosoitavaa itseään häiritsevään käyttäytymiseen. Psykiatriset sairaudet eivät siis ole sairauksia siinä missä peräsuolen syöpä tai virtsatientulehdus.

Kuten Thomas Szasz kirjoittaa kirjassaan The Myth of Mental Illness, että mikäli ”mielen sairauksille” löytyy taudin aiheuttaja, ne lakkaavat olemasta mielen sairauksia ja ovat siitä lähtien somaattisia sairauksia. Näin on käynyt muun muassa epilepsialle ja aivokupalle, joista edellistä alettiin hoitaa epilepsialääkkeillä ja jälkimmäistä penisilliinillä. Sinänsä huvittava yksityiskohta kuitenkin on, että aivokupan hoidosta jaettiin ainoa psykiatrin saama lääketieteen Nobelin palkinto vuonna 1927, kun Julius Wagner-Jauregg innovatiivisesti oli keksinyt hoitaa aivokuppapotilaita tartuttamalla heihin malarian.

Muu lääketiede on kehittynyt viime vuosikymmenten aikana siinä määrin, että voidaan olettaa psykiatrian alaan kuuluvan lähinnä vain sellaisia sairauksia, jotka eivät (perinteiseen) lääketieteeseen kuulu. Näille ”mielen sairauksille” on somaattisista sairauksista poiketen ominaista, että ne liittyvät sellaisiin asioihin, joita diagnoosin saavalle ihmiselle on tapahtunut. Tutkimuksissa on osoitettu, että skitsofreniadiagnoosia edeltää yleensä koulukiusaamista ja usein myös muita hyvin vaikeita kokemuksia, kuten seksuaalista hyväksikäyttöä tai vaikeita menetyksiä lapsuuden perheessä. Masennusta puolestaan voi edeltää samantyyppisiä tapahtumia tai esimerkiksi huono työilmapiiri, velkakierre tai muuten stressaava elämäntilanne.

On täysin selvää, että jos ihmistä esimerkiksi pahoinpidellään, niin tällainen tapahtuma aiheuttaa ihmiselle pahan mielen. Ja jos mieli järkkyy erityisen pahasti, ihmisestä voi tulla työkyvytön ja hän voi alkaa kokea eriskummallisia kokemuksia. Esimerkin pahoinpidelty ihminen saattaa toisten ihmisten tuen puuttuessa tai vastoinkäymisten kumuloituessa vetäytyä omiin oloihinsa ja kehittää itselleen ”psykoottisen” maailman, jossa hänen on parempi olla.

Onko yllä kuvattu sairasta ja kuuluuko tällainen ”mielen patologia” lääketieteen alaan? Väitän, että ainoa looginen vastaus kumpaankin kysymykseeni on kieltävä. Psykiatriassa on siis kysymys inhimillisten piirteiden patologisoinnista. Yhdenkin psykiatrisen sairauden olemassaolo kertoo inhimillisen kokemuksen määrittelemistä sairaaksi.

Kuten Thomas Szasz kirjoittaa, mieli ei voi olla lääketieteellisessä merkityksessään sairas. Szasz näkee ”mielen sairaudet” siksi symbolisina, eikä varsinaisesti lääketieteellisinä tiloina. Szasz esittääkin, että mieli voi olla sairas vain samassa merkityksessä kuin kansantalous voi olla sairas. Tästä huomataankin, että ”mielen sairaus” liittyy vahvasti siihen, mikä häiritsee muita ihmisiä tai joskus myös diagnoosin saavaa itseään.

Omaan fantasiamaailmaansa vetäytynyt kovia kokenut henkilö nähdään yhteiskunnallisena uhkana sekä myös uhkana itselleen. Tämä on päällimmäinen syy sille, että psykoosin katsotaan olevan varma merkki ”mielen sairaudesta”. Koska ihminen määritellään mieleltään sairaaksi ja hän saa siitä diagnoosin, hän ei aiheuttamastaan häiriöstä huolimatta ole paha ihminen. Kuitenkin tällaisen ihmisen aiheuttama uhka eliminoidaan viemällä häneltä vapaus ja toimijuus, kunnes henkilö on koulittu ”sairaudentuntoiseksi” ja hänet on saatettu psykiatrisen kontrollin alle.

Vastaavasti syvä surumielisyys aiheuttaa harmia mahdolliselle työnantajalle sekä ongelmia surumielisen perheelle ja tälle itselleen. Tästä syystä surumielisyyden aiheuttamasta harmista poistetaan yhteiskunnallinen moraalinen paha tekemästä tästä inhimillisestä tilasta “sairaus siinä missä muutkin”. Mikä olisikaan sen törkeämpää kuin väittää, ettei syvästi epätoivoinen ja mahdollisesti vaikeita inhimillisiä menetyksiä sureva ihminen kärsisi sairaudesta siinä missä ykköstyypin diabetesta sairastava potilaskin.

On selvää, ettei tällainen mielisairausideologia voi pysyä kasassa ilman massiivista markkinointikoneistoa. Stigmanpurkukampanjoilla on usein sellainen vaikutus, että yhä useampi kokee kanssaihmisensä olevan mieleltään sairas tämän käyttäytyessä hieman ”omituisesti” ja yhä useampi alkaa epäillä ”mielenterveyttään”. Ei ole enää häpeä myöntää olevansa mieleltään sairas, mikäli esimerkiksi läheisen ihmisen kuolema aiheuttaa surua. Tästä mielen sairaus -ideologian noususta kertovat muun muassa paisunut tautiluokitus, kasvanut psyykenlääkemyynti, nouseva “mieleltään sairaiden” määrä sekä psykiatrien vaikerointi liian vähäisestä taloudellisten resurssien virtaamisesta psykiatrialle.

Toisinaan kuulee psykiatrien lisäksi myös yhteiskuntatieteilijöiltä ja muilta ihmisten kärsimyksen kanssa tekemisissä olevilta toimijoilta, että psykiatriset sairaudet ovat aivan eri asia kuin normaalit elämän ongelmat. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan kaikki psykiatrian alaan kuuluvat ”sairaudet” kuuluvat olennaisesti ihmisyyteen. Se että kyse ei ole oikeista sairauksista, ei luonnollisestikaan poista tarvetta auttaa kärsiviä kanssaihmisiä. Siksi on olemassa akuutti tarve kehittää sellaisia palveluita, joissa ymmärretään biologisen psykiatrian ideologisuus ja epätieteellisyys. Lisäksi on olemassa akuutti tarve kehittää uusia käsitteitä, joilla puhua inhimillisistä kokemuksista ilman lääketieteen termejä. Yhteiskuntatieteissä ongelma kiteytyy monesti siihen, että nähdään “mieleltään sairaiden” kokemaa leimautumista ja lähdetään sitten purkamaan tätä vääryyttä “mielisairaita leimaavien diskurssien” vastaisilla kamppailuilla. Miksi ei mieluummin pohdita kuitenkin ennen kynäsotaa, että mistä oikein on kysymys kun puhutaan “mielen sairauksista”? Sairauksia ei voi täysin mielivaltaisesti “konstruoida” vain siksi, että niin katsotaan olevan hyvä.

Yhteenvetona, vastaukseni siihen, mitä ovat ”mielen sairaudet” kuuluu näin: ne ovat tavallisten ihmisten inhimillisiä reaktioita elämään. Ne eivät siis ole sairauksia ollenkaan eivätkä siten todellakaan kiistattomasti lääketieteen alaa. Minusta on itsestään selvää, että kyse ei ole “sairauksista siinä missä muutkin”, joten kaikki todistustaakka asian suhteen on nyt valtavirtanäkemyksen kannattajilla.

Lopuksi piirtämäni mielijanat havainnollistamaan osaltaan tekstin sanomaa.

JAA
Edellinen artikkeliPsykoosi 2019: osa 1
Seuraava artikkeliPsyykenlääkevieroitus: uhka vai mahdollisuus? 23.3. klo 12-15
Tapio Gauffin on yhteiskuntatutkimuksen opiskelija sekä Suomen skitsofreniayhdistys ry:n hallituksen puheenjohtaja. Hän on vieroittautunut kahdesta neuroleptista yhtä aikaa psykiatrien voimakkaasta vastustuksesta huolimatta kärsien kuukausien ajan vakavista vieroitusoireista. Gauffin ei pidä pitkäaikaista lääkehoitoa toipumisen kannalta hyvänä vaihtoehtona ja toivoo siirtymistä humanistiseen psykiatriaan.

1 KOMMENTTI

  1. “Valmisteilla oleva Terapiatakuu, joka sinänsä on hyvä idea, ja jota Nouseva mieli ry sekä Tarpeenmukainen hoito ry kannattavat, puolestaan korostaa kampanjassaan että ”joka toinen suomalainen kokee elämänsä aikana mielenterveyden häiriön”.”

    Niinpä. “Normaalien” ja “ei-normaalien” elämänongelmien erottelu toisistaan on karhunpalvelus kaikille joskus elämänsä aikana henkistä ahdinkoa kokeville. Itse pidän sairausideologiaa psykiatrien ikiomana foliohattuna. Näiden psykiatrien omista fobioista ja turvattomuudentunteesta kumpuavien, projektiolle rakentuvien ja näennäistieteellisten uskomusten ulottaminen terapiatoimintaan tekee kyseenalaiseksi kannattaako esimerkiksi edes hyvää tarkoittavaa Terapiatakuu-aloitetta allekirjoittaa. Matalan kynnyksen psykososiaalisen avun toteutus saattaisi muuttua perusterveydenhuollon toimintaympäristössä hyvinkin toisenlaiseksi kuin mitä hanketta ajavat tahot tarkoittavat.

JÄTÄ VASTAUS