Psykiatrian perusongelmia, osa 1

0
243

Psykiatrisesti diagnosoidun ihmisen monitahoisen kehon ja mielen yhteyden katoaminen

Olen jyväskyläläinen kirjoittamisen tutkija ja viimeisen 1,5 vuoden ajan olen päätyönäni tarkastellut suomalaisten mielisairaalamuistoja.  Tutkimani aineisto, lukemattomat keskustelut psykiatrian uhreiksi itseään kutsuvien henkilöiden kanssa sekä aiempi 15 vuoden työkokemukseni psykiatrian avohoidossa ovat kaikki vahvistaneet näkemystäni siitä, että ihmisten mielenterveyttä on Suomessa hoidettu ajoittain ja paikoittain ala-arvoisesti.  Usein ”hoito” – vaikka onkin onnistunut pelastamaan potilaan hengen akuutissa tilanteessa – on traumatisoinut ja kroonistanut potilaan pahimmillaan loppuelämän ajaksi. Tulevien kuukausien aikana tulen julkaisemaan tällä sivustolla tekstejä, jotka valottavat omia näkemyksiäni psykiatrian perusongelmista ja mahdollisista ratkaisuista niihin. Saadakseni vaihtelua akateemiseen kirjoittamiseen haluan aloittaa kirjoitussarjani tällä fiktiivisellä tarinalla:

Minä olen Pentti. Olen ammatiltani psykiatri. Työni on stressaavaa ja kuormittavaa. Määrään ja uusin neuroleptilääkityksiä, useimmiten hoitokielteisille potilaille. Eivät raukat tajua, että lääkitys on heidän omaksi parhaakseen ja kapinoivat sitä vastaan kuin pikkulapset, turhauttaa ja suututtaa. Tänään oli oikein erityisen huono päivä. No, reiluuden nimissä on sanottava, ettei kaikki syy ole potilaissa. Söin taas uunimakkaraa lounaaksi, vaikka kokemus on opettanut, että huono olo siitä tulee, aina. Painokin on noussut, kun ruokavalio on mitä sattuu, eikä tule liikuttua. Väsyttää ja pitäisi jaksaa tehdä vielä tämän päivän viimeinen sanelu, tekisi mieli karata kotiin. Vaan tarkemmin ajatellen, ei sittenkään, sinne meno ahdistaa vielä enemmän kuin työt. Vaimon kanssa ei elämä suju, yhteys on täysin kadoksissa. On minulla ollut muita naisiakin, ja vaikkei vaimo kai tiedä niin jatkuvasti tuntuu kuin se näkisi lävitseni. Niistä on tullut minulle pakkomielle, on jotenkin tarve testata, että kelpaanko, kun on ulkonäön puolesta ollut epävarmuutta ihan lapsesta asti. Nyt kun on ammattistatus ja vara tarjota, niin ei enää ulkonäkö ole ainoa kriteeri. Viimein alkaa käydä flaksi minullakin, varsinkin muutaman rohkaisuryypyn jälkeen. Niin, juon liikaa, sitä en kyllä ole tunnustanut vielä muille kuin itselleni. Pikkujoulubileissä mokasin ihan kunnolla, ja vieläkin hävettää tavata tiettyjä kollegoita. Ainoat kaksi ystävääkin ovat lakanneet soittelemasta. Mitäpä he minulle, keski-ikäiselle juoponalulle, soittelisivat. Niin, ihmekös se on, että voin huonosti. Yöt menevät pyöriskellessä, en saa nukuttua, kun moni asia vaivaa mieltä. Kai minä olen masentunut. Aloittaisin lääkityksen, mutta kun työni puolesta tiedän vähän liikaa sen haittapuolista ja senkin, ettei se perusongelmaa korjaa, turruttaa vain, niin jää aloittamatta. Kun olisi joku luotettava ihminen jolle voisi puhua, joka kuuntelisi eikä tuomitsisi, auttaisi avaamaan tätä vyyhteä

Esimerkkimme psykiatri Pentti tiedostaa omalla kohdallaan mainiosti, miten kokonaisvaltaisesti kaikki elämän osatekijät vaikuttavat toisiinsa ja millaisia kerrannaisvaikutuksia niillä on. Lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista kumpuava huono itsetunto saa aikaan tarpeen testata viehätysvoimaa baarissa, siihen kaipaa rohkaisuryyppyä, pettäminen ja liika juominen kaduttavat ja hävettävät, toisten puheita ja juoruiluja alkaa pelätä, työpaikalle meno ja vaimon tapaaminen ahdistavat. Ahdistuneena ja krapulaisena ei jaksa välittää mitä syö, ja sitten kun ruokavalio on mitä sattuu, pahenee olo entisestään. Sitä voi sitten taas lääkitä alkoholilla. Ja vaikka tietää, että liikunta auttaisi, ei tule liikuttua, kun on koko ajan paha ja jaksamaton olo. Sosiaalinen tukikin auttaisi, mutta kun omat toilailut ja väärät valinnat hävettävät. Vaikeat tunteet saavat nukkumaan huonosti ja huonosti nukkuneena syö yhä epäterveellisemmin, eikä ole ollenkaan selvää mistä tämä kaikki alkoi ja oliko muna ennen kanaa…kaikki on vain yhtä puuroa, josta on vaikea enää saada otetta.

Kysymys kuuluu: mihin ihmeeseen tämä Pentin ymmärrys ihmisen kokonaisvaltaisuudesta ja ongelmien noidankehistä oikein katoaa sillä hetkellä, kun hänen työhuoneeseensa astuu Skitsofreenikko tai jokin muu Diagnosoitu Henkilö? Tähän en itse ole löytänyt vastausta pohdinnoistani huolimatta. Potilaan kyseessä ollessa olo johtuukin vain Sairaudesta, ei mistään yllä mainitusta asiasta tai niiden ketjusta. Hänen pahaan oloonsa puututtaessa ihmissuhteilla, menneisyyden traumojen käsittelyllä, empaattisella kuuntelulla, terveellisellä ruokavalioilla, säännöllisellä unirytmillä, liikunnalla, terapialla tai työn kuormittavuuden vähentämisellä ei oikeastaan ole merkitystä. Ainoa joka auttaa, on ihmisen aivokemian kuntoon hoitaminen. Siihen tarvitaan psyykenlääkkeitä.  Pentti toteaakin potilaalleen:

Sinä voit huonosti, koska sinulla on Sairaus ja poistaaksesi Sairauden Oireet, sinä tarvitset Lääkettä. Lääke ei kuitenkaan paranna, ainoastaan poistaa oireet, joten valitettavasti saatat joutua nauttimaan sitä loppuikäsi.”

(Sillä on myös hyvin vakavia ja monenlaisia haittavaikutuksia. Näistä en nyt sinulle puhu, koska se voisi vaikuttaa Hoitomyönteisyyteesi kielteisesti)

”Tuo kuulostaa ikävälle, mitä olosuhteistasi ja menneisyydestäsi kerrot, mutta nyt ei ole aika jutella noista, ensin sinun pitää tiedostaa, että sinulla on Sairaus ja motivoitua sen hoitoon. Aloita nyt lääkitys ja jutellaan sitten sen tehosta ensi kerralla. Voidaan toki nostaakin annosta, jos tarpeen on, ja kokeilla muita lääkemerkkejä. Ja ehkä joku Masennuslääke ja Unilääke siihen neuroleptin rinnalle, tasoittamaan ja unta tuomaan? Ja jos nyt jotain pieniä haittavaikutuksia tulisi, niin niihin on sitten omat Lääkkeensä, että ei huolta.”

Onko esimerkin kaltaisia psykiatreja olemassa? Oman näkemykseni mukaan valitettavasti on. Tämä on iso ongelma, koska psykiatrit voivat vaikuttaa ihmisen elämänkulkuun ratkaisevasti. Yhdellä harkitsemattomalla lääkemääräyksellä ja kuuntelemattomuudellaan he voivat aiheuttaa potilaalleen pahimmassa tapauksessa loppuelämän kestävän lääke- ja sairaalakierteen. Ylläpitämällä puhtaasti lääkehoitoon pohjautuvaa psykiatriaa ja uskomalla siihen sokeasti he myös voivat estää traumatietoisuuden leviämisen, vaihtoehtohoitojen kehittämisen ja humaanimman terveydenhuollon toteutumisen. Mistä löytyisi rohkeita psykiatreja tai muita terveydenhuollon työntekijöitä, jotka uskaltavat astua esiin ja omalla nimellään puhua tästä epäkohdasta ja vaatia muutosta?

Karoliina Maanmieli

JÄTÄ VASTAUS