Vastauksen ajattelisi olevan helppo – kärsivä yksilö lievittää pahaa oloaan lääkityksen avulla. Se on totta, mutta se ei tarjoa vastausta siihen, miksi mielenterveysongelmat vain kasvavat ja kasaantuvat ja ihmiset eivät lääkityksistä huolimatta toivu. Minun teesini on, että mieltä lääkitään ja tunteita turrutetaan muiden takia. Me emme näe sitä tuskaa, jota oireileva ihminen kokee, koska emme koskaan ole kohdanneet sitä itsessämme, ja siksi haluamme tehdä ihmisistä oireettomia ja helpommin käsiteltäviä. Biopsykiatria on luonut ihmisten ennakkoluuloista instituution, joka kannustaa meitä yhteisöinä ja toimijoina ulkoistamaan oireilevat ihmiset “ammattiavun” piiriin, emmekä edes enää halua ymmärtää oireita, vaan haluamme niistä pikimmiten eroon.

Mielenterveyden ongelmat ovat meille monille sekä yksilöllisesti että kollektiivisesti niin vaikeita käsitellä, että vaikkemme itse niistä kärsisi, tuudittaudumme ajatukseen, että lääkkeet auttavat ja korjaavat meidät. Samoin pystymme huijaamaan itsemme ties mihin pseudoterapioihin, joiden päämekanismi on lähinnä pitää kyseisen terapeuttisen yhteisön sisäinen skeemaa ehjänä ja ylläpitää vallitsevaa hoitoajattelua. Niin kutsuttu asiantuntijavalta pysyy koskemattomana ja tuottaa uutta todellisuutta, jossa tunteille ei ole sijaa.

Koko biopsykiatrisessa lähestymistavassa kielletään, tai ainakin vähätellään mielenterveyden ongelmien reaktiivista luonnetta ja sairastuminen liitetään yksilön henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Vaikka ulkoiset tekijät myönnettäisiin, se johtaa joka tapauksessa peruuttamattomaan “sairausajatteluun”, jossa ihmiselle ei jää tilaa tunteille, joita hän ei ole koskaan saanut kokea, ja juuri siksi on sairastunut. Näitä tunteita kutsutaan oireiksi, jotka pitää hiljentää. Jos psykiatriassa oltaisiin kiinnostuneita ihmisestä, ei häntä yritettäisi kaikin keinoin rajata ja hiljentää. Onkin enemmän sääntö, kuin poikkeus, että psykiatrisessa hoidossa lääkitään ja rationalisoidaan ihmisen hätähuudot ja tunteet kadoksiin. Surullisen usein ammattihenkilöt ovatkin koulutuksensa avulla suojanneet itsensä erilaisten teorioiden taakse. Kun potilas on omaksunut sairausajattelun ja toimii odotusten mukaisesti, hän on “parantunut”. Jos hän ei suostu hyväksymään sairausajattelua tai hoitokäytänteitä, toisin sanoen alistumaan, hän on hoitovastainen ja häntä ei voida auttaa.

Pilleriin tai pulloon tarttuminen ei toden totta ole heikkoutta. Se on vaihtoehtojen puutetta ihmisen elämässä, jota ympäröi tuska. Heikossa asemassa oleva ihminen asetetaan tilanteeseen, jossa puudutus on ainoa olemassa oleva vaihtoehto, jonka kaiken lisäksi (lääkkeiden ollessa kyseessä) siunaa asiantuntija-auktoriteetti. Loppujen lopuksi lääkinnässä on kyse siitä, että ympäröivä yhteisö, ammattihenkilö tai yhteiskunta ei pysty käsittelemään mielen oireilua, koska silloin se joutuisi myös kyseenalaistamaan sen, mitä ympärillämme (pienessä tai suuressa mittakaavassa) tapahtuu tai on tapahtunut. Pitäisi katsoa itseään ja toimintatapojaan. Pitäisi kuunnella pelottavia tarinoita todellisuudesta.

Meidän on helpompi leimata muut (ja jopa itsemme) joksikin sellaiseksi, jota tulee auttaa ja kontrolloida kuin yrittää ymmärtää ilmiötä kokonaisuudessaan. Jos olemme tuottaneet oman tarinamme “sairausajattelun” ehdoilla, riippumatta siitä olemmeko sairaita vai emme, toisinnamme sitä suhteessa muihin. Valtaa käyttäessämme saatamme jopa riistää toiselta mahdollisuuden kasvaa omaksi itseksi. Mielenterveyttä voidaan käyttää samalla tavalla poliittiseen pisteiden keruuseen ja kulttuurituotteiden myyntiin kuin vaikkapa maahanmuuttajuutta tai nuoruutta. Aina joku hyvää tarkoittava on “auttamassa” tai “luomassa stigmavapaata vyöhykettä”.

Pilleripsykiatrian ja “sairausajattelun” viesti on selkeä. Sinusta ei olla kiinnostuneita ainutlaatuisena persoonana, vaan olet oireinesi jotain mitä ympäristösi ei siedä. Sinä et oireinesi ansaitse aitoa kunnioitusta tai kuulijaa. Sinä käyttäydyt väärin, mutta pillerin avulla sinusta tulee siedettävämpi.

Psykiatria nykyisessä muodossaan ei halua tuoda esille ajatusta, että mielenterveysongelmaisia pitäisi kuunnella ja kunnioittaa, ei holhota ja lääkitä. Se on lääketieteen alana itse itseään ylläpitävä, eikä tarjoa oikeita ratkaisuja, vaan kontrollia ja mitätöintiä, joka ulotetaan niihin, joita kuuntelemalla asioihin voisi tulla muutos.

Ei, minä en mielenterveyteni kanssa kamppailevana tarvitse yhtään kulkuetta, sääliä tai lääkettä. Minua ei kiinnosta olla mukava sylikoira, jolla joku kerää auttamispisteitä henkilökampanjaansa varten. Minä tarvitsen ensisijaisesti sitä, että minut otetaan tosissaan, kuunnellaan ja kunnioitetaan. Tarvitsen yhteiskunnan, jossa oireilevakin voi elää ja muuttaa maailmaa.

1 KOMMENTTI

  1. “Tarvitsen yhteiskunnan, jossa oireilevakin voi elää ja muuttaa maailmaa.”

    Oikein hyvä, mutta älä sano “oireileva”. Kieli ohjaa ajattelua. 🙂

JÄTÄ VASTAUS