Relativismi on tieteen termipankin mukaan näkemys, jonka mukaan käsityksemme totuudesta, hyvyydestä, kauneudesta tai oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta ovat suhteellisia.1 Usein relativismissa erotetaan kaksi muotoa. Tiedollinen relativismi jyrkässä muodossaan tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan tieto ja totuus ovat aina suhteellisia viitekehykseensä, kuten kulttuuriin nähden. Toinen relativismin muoto on käsitteellinen relativismi, jonka jyrkän muodon mukaan eri viitekehykset eivät ole yhteismitallisia, eikä niitä siten voi verrata toisiinsa.2 Jyrkän relativismin ongelmana pidän sitä, että sen varjolla voi väittää mitä tahansa olematta koskaan edes väärässä. Psykiatrian tautiluokitusta pidetään usein varsin luotettavana ja objektiivisena, mutta tarkempi tarkastelu osoittaa, että asia ei ole niin yksinkertainen ja tämä tulee esiin diagnostiikan relativistisia piirteitä tarkasteltaessa.

Masennus tautiluokituksessa

Psykiatriassa oireet on johdettu ihmisten elämässä tapahtuviksi havaituista inhimillisistä asioista ja niiden määrittäminen sairauden oireiksi edellyttää kulttuurisidonnaisen teorian laskemista havaintojen päälle. Esimerkiksi monessa Afrikan maassa ei ole teoretisoitu ollenkaan sellaista käsitettä kuin masennus, joka on meillä Suomessakin varsinainen kansantauti ja tietoisen itsetarkkailun kohde.

Kaikissa kulttuureissa meidän käsitystämme masennus-nimisen sairauden olemassaolosta ei ymmärrettäisi ollenkaan.3 Tutkimuksessa, jossa selvitettiin käsityksiä surullisuuteen ja sosiaaliseen vetäytymiseen liittyviä tiloja afrikkalaisissa kulttuureissa, vastaajat uskoivat kaikissa tilanteissa, että kyse ei ole sairauksista, vaan olosuhteiden aiheuttamista tiloista. Tämän vuoksi terveydenhuollon avun ei katsottu olevan tehokasta ja vastaajat uskoivat tarvittavien toimenpiteiden olevan sosiaalisia. Ihmiset olivat sitä mieltä, että tehokkaat toimenpiteet koostuvat neuvoista, lohdutuksesta, käytännön tuesta ja sosiaalisen eristämisen voittamisesta. Ihmiset uskoivat myös, että tilanteen käsittelyn tulisi olla täysin psykososiaalista ja pyrkimyksenä tulisi olla taloudellisen tilanteen parantaminen, sosiaalisen avun lisääminen sekä eristäytymisen ja yksinäisyyden ehkäiseminen. Meillä Suomessa masennuksen Käypä hoito -suositus taas näkee masennuksen olevan ”keskeinen kansanterveydellinen ongelma”, johon apuna tarjotaan ensisijaisesti lääkkeitä ja yksilöterapiaa.4 Vaikuttaa siis siltä, että masennus on länsimaissa sosiaalisesti konstruoitu käsitys surullisuudesta, jossa normaali ihmisyys on muuttunut yksilön sairaudeksi.

Oireen kulttuurisen kehityksen suhteen voidaan tarkastella masennuksen kriteerien kehitystä. Vuonna 1980 julkaistu ensimmäinen “tieteellinen” psykiatrinen tautiluokitus, DSM-III, määritteli, että masennusdiagnoosi vaatii vuoden alakuloisuutta, vuonna 1994 julkaistu DSM-IV kahden kuukauden kuukauden ja vuonna 2013 julkaistu DSM-V kahden viikon alakuloisuutta.5 On siis täysin sopimuksen varaista, milloin normaali ihmisyyteen kuuluva reaktio muuttuu psykiatriassa sairauden oireeksi.

Psykiatriset diagnoosit puolestaan ovat puhtaasti lobbauksen, voitelun ja valtataistelun tulosta. Amerikkalaisen DSM-tautiluokitusten diagnoosit onkin päätetty sen perusteella, kuinka monen lääketeollisuuden sponsoroiman psykiatrin käsi nousee pystyyn sairaudesta äänestäessä. Se on psykiatrinen käsitys tieteellisestä menetelmästä. Ensimmäinen tällä tavalla muodostettu psykiatrinen tautiluokitus, vuonna 1980 julkaistu DSM-III, sisälsi 265 diagnoosia, vuonna 1994 julkaistu DSM-IV 410 diagnoosia ja nykyisestä DSM-V -tautiluokituksesta löytyy noin 600 mielenterveyden häiriötä.6 Ajan mittaan aiemmin normaaleina pidettyjä ilmiöitä on siis epänormalisoitu ja patologisoitu sekä saatettu psykiatrisen hoidon piiriin. Tämä kertoo paitsi medikalisaatiosta, niin myös erilaisuuden suvaitsevuuden vähentymisestä.

Psykiatriassa sairauden oire sekä niistä muodostuvan sairauden määritelmä ovat siis puhtaasti sovittavissa ja diagnostiikka nojaa siten jyrkkään relativismiin. Yhä tänäkin päivänä psykiatriset tautiluokitukset ovat pelkkiä sosiaalisia konstruktioita ja konsensusasiakirjoja.

Rosenhanin tutkimus ja diagnoosin yhteys stigmaan

Psykiatriset sairaudet perustuvat sopimuksen varaisten oireiden yhteenlaskuun, jossa potilaalla on esiinnyttävä tietty määrä oireita, jotta sairaus voitaisiin diagnosoida. Toisinaan diagnoosi tehdään pelkän lääkärin intuition perusteella, mikä tekee diagnoosista luonnollisesti vieläkin epävarmemman. Konsensukseen perustuvien diagnoosien tekeminen onkin osoittautunut odotetun vaikeaksi. Tästä klassinen esimerkki on psykologi David Rosenhanin johtaman tutkijaryhmän 70-luvulla tekemä koe.5 Rosenhanin tutkimus osoitti, että psykiatriseen hoitoon lähetettyä ihmistä tulkitaan siinä roolissa ja asiayhteydessä, missä hän sattuu olemaan. Tutkimuksessa Rosenhan ja seitsemän muuta tutkijaa hakeutuivat psykiatrisen sairaalan vastaanottoon väittäen kuulevansa ääniä. Muuten he käyttäytyivät täysin normaalisti. Kaikki tutkijat otettiin sairaalaan, missä he lopettivat väittämästä kuulevansa ääniä. Tutkijoita pidettiin kuitenkin mielisairaina, koska he olivat potilaan roolissa psykiatrisessa sairaalassa. Heitä pidettiin sairaalahoidossa keskimäärin 19 päivää ja heille määrättiin tuona aikana 2100 pilleriä psyykenlääkkeitä, jotka he kuitenkin jättivät salaa syömättä. Kaikki kotiutuivat diagnoosilla oireettomassa vaiheessa oleva skitsofrenia.

Kokeen jälkeen eräässä sairaalassa ei uskottu Rosenhanin tutkimustulosta. Rosenhan kertoi lähettävänsä kyseiseen sairaalaan seuraavan kolmen kuukauden aikana valepotilaita. Sairaala raportoikin pian tunnistaneensa 40 Rosenhanin lähettämää valepotilasta. Rosenhan vastasi, että todellisuudessa valepotilaita ei oltu lähetetty yhtäkään.

Kuten edellinen esimerkki osoittaa, psykiatrinen diagnostiikka on niin epämääräistä, että se jättää paljon tulkinnan varaa lääkärille. Esimerkkinä voidaan käyttää skitsofreniadiagnoosista tuttua määrettä: ”esiintyy suurimman osan ajasta tai jonkin aikaa useimpien päivien ajan”. Ilmiöitä, joita psykiatriassa nimitetään sairauden oireiksi, esiintyy jokaisella ihmisellä ja myös tämä seikka tekee psykiatrisesta sairausluokittelusta hyvin kyseenalaista. Tätä havainnollistaa 70-luvulla tehty tutkimus, jossa tutkijat haastattelivat 463 terveeksi luokiteltua ihmistä, ja heistä jokaiselta löytyi ajatuksia, uskomuksia, mielialoja tai fantasioita, jotka olisi voitu tulkita sopivassa asiayhteydessä tukemaan mielisairausdiagnoosia.5

Rosenhanin tutkimus osoitti, että diagnoosin asettamisen jälkeen ihminen tulkitaan diagnoosinsa kantajana ja ihminen itse tulkitsee itsensä diagnoosin mukaisen sairauden kantajaksi. Lisäksi molemmat edellä käsitellyt tutkimukset osoittavat, että diagnosointi on erittäin tulkinnanvaraista ja käytännössä mahdotonta tehdä järkiperusteisesti. Tämän vuoksi niiden käyttöä tulisi myös aina välttää. Psykiatrinen diagnoosi sosiaalisena konstruktiona onkin todellinen leimautumisen lähde sekä alistamisen oikeuttaja, ja leimautuminen sinetöidään usein elinikäisellä lääkehoidolla. Esimerkiksi ne mitä nykyään kutsutaan psykoosilääkkeiksi, otettiin 1950-luvulla käyttöön voimakkaina rauhoittajina, joilla ei ollut tarkoituskaan parantaa ketään.7 Nykyiset voimakkaat rauhoittajat paitsi tekevät käyttäjistään zombimaisia, niin lihottavat erittäin voimakkaasti ja aiheuttavat insuliiniresistenssiä sekä lähes 20 vuotta aikaistuvan kuoleman.5,7 Elinikäiseen lääkehoitoon alistaminen ei ole mahdollista ilman psykiatrista diagnoosia.

Miten relativismiin reagoidaan alan sisällä?

Sairauskäsityksen epätieteellisyys ja perustuminen jyrkkään relativismiin tiedostetaan varsin hyvin myös psykiatrian alan sisällä ja diagnooseille on aina yritetty etsiä vimmatusti biologisia korrelaatteja.  Tämän voi yhdistää siihen, että aivo- ja geenitutkimuksiin on käytetty miljardeja ja taas miljardeja dollareita saamatta tuloksia.5,8 Esimerkiksi jopa Amerikan psykiatriyhdistys APA on joutunut myöntämään, että masennuksen serotoniinihypoteesille ei ole saatu vuosikymmenten tutkimusteenkaan jälkeen vahvistusta.7 Kemialliset epätasapainot ovatkin pitkälti lääketeollisuuden sekä sen agentteina toimivien psykiatrien lobbauksen tulosta ja on esitetty jopa verrattu neurolepteja insuliiniin.5,7 ”Skitsofreniageenien” etsimisen puolestaan olisi pitänyt lopettaa jo Pekka Tienarin kaksostutkimus vuodelta 1963, jossa toisistaan erilleen adoptoitujen identtisten kaksosten kohdalla skitsofrenian konkordanssi, eli samanaikainen esiintyvyys, oli 0.9 Kuten ruotsalainen psykiatri Johan Cullberg on todennut, mitään biologisia korrelaatteja ei ole olemassa edes psykoosin suhteen, jossa biologisen psykiatrian tutkimuksen painopiste nykyään on.10 Tästä johtuen niitä ei ole voitu koskaan potilaille osoittaa ja psykiatriset diagnoosit pysyvät konsensuksen varaisina konstruktioina ja inhimillisyyden patologisointiin, taloudelliseen tuottavuuteen, potilaiden alistamiseen sekä erilaisuuden suvaitsemattuuteen perustuvan toiminnan oikeuttajina.

Miksi rakennelma on pysynyt kasassa?

Vaikka psykiatrian hoitotulokset ovat esimerkiksi Yhdysvalloissa selvästi heikentyneet tasaisesti 80-luvulta lähtien muun lääketieteen mennessä eteenpäin, psykiatria on muodostunut kuitenkin lääketeollisuuden kultakaivokseksi. Vuonna 2013 lääketeollisuus myi psyykenlääkkeitä 68,9 miljardilla dollarilla myynnin on ennustettu kasvavan vuoteen 2018 mennessä 77,1 miljardiin dollariin.11, vaikka lääkkeiden teho on tutkimusharhan huomioiden olematon tai negatiivinen, ja ne aiheuttavat vakavia sivuoireita sekä valtavan määrän kuolemia.5,7 Ilmiötä ei ole vaikea ymmärtää. Nimittäin jyrkkään relativismiin nojaava diagnostiikka sallii minkä tahansa inhimillisen ilmiön muuttamisen psykiatriseksi sairaudeksi, mikäli sairauskaupustelussa onnistutaan riittävän hyvin. Sairauskaupustelua puolestaan tekevät lääketeollisuuden puolesta tietämättään esimerkiksi erilaiset mielenterveysalan järjestöt, jotka kampanjoivat ”mielen sairauksiin liittyvän stigman vähentämisen” puolesta ja näin levittävät inhimillisten ilmiöinnin sairausmallia. Diagnosoimalla ihmisiä mielisairaaksi, herätämme henkiin psykiatrisen potilaan, joka tulkitsee itsensä diagnoosistaan käsin ja alistuu yleensä vapaaehtoisesti lääkärien määräämille biologisille interventioille.

Lähteet:

1 Tieteen termipankki: relativismi. http://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:relativismi

2 Raatikainen, P. (2004). Ihmistieteet ja filosofia. Helsinki: Gaudeamus.

3 Ventevogel, P. (2013). Madness or sadness? Local concepts of mental illness in four conflict-affected African communities. Conflict and Health, 7, pp. urn:issn:1752-1505.

4 Depressio. Käypä hoito -suositus. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Psykiatriyhdistys ry:n asettama työryhmä. Helsinki: Suomalainen Lääkäriseura Duodecim, 2016 (viitattu 22.10.2018). Saatavilla internetissä: www.kaypahoito.fi

5 Gøtzsche, P. C. (2015). Tappava psykiatria ja lääkinnän harha. Kerava: Sitruuna Kustannus.

6 Ghaemi, S. N. (2013). Requiem for DSM.(LETTERS TO A YOUNG PSYCHIATRIST)(Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders). Psychiatric Times, 30(7), p. 16.

7 Whitaker, R. (2010). Anatomy of an epidemic: Magic bullets, psychiatric drugs, and the astonishing rise of mental illness in America. New York: Crown Publishers.

8 Moncrieff, J. (2014). A critique of genetic research on schizophrenia – expensive castles in the air. https://joannamoncrieff.com/2014/09/01/a-critique-of-genetic-research-on-schizophrenia-expensive-castles-in-the-air/.

9 Tienari, P. (1963). Psychiatric illnesses in identical twins. Akateeminen väitöskirja. Helsinki.

10 Haarakangas, K. & Seikkula, J. (toim.)(1999). Psykoosi: Uuteen hoitokäytäntöön. Helsinki: Kirjayhtymä.

11 Dewan, S. S. (2014). Drugs for Treating Mental Disorders: Technologies and Global Markets. BCC Market Research Reports. www.bccresearch.com.

JAA
Edellinen artikkeliYhdysvalloissa riehuu hurja mielisairausepidemia, ja virus on saapunut myös Suomeen
Seuraava artikkeliPsykiatrian perusongelmia, osa 1
Tapio Gauffin on entinen psykiatrinen potilas ja nykyinen yhteiskuntatieteiden opiskelija. Hän on vieroittautunut kahdesta neuroleptista yhtä aikaa psykiatrien voimakkaasta vastustuksesta huolimatta kärsien kuukausia vakavista vieroitusoireista. Hän pitää pitkäaikaista lääkehoitoa toipumisen esteenä ja toivoo siirtymistä uuteen hoitomalliin.