Psykiatrian paradigman muutos: kuka sen tekee?

Psykiatria tarvitsee paragidman muutoksen. Monelle blogimme lukijalle asia on sen verran selvä, ettei sitä tarvitse paljon perustella. Tiivistetysti voi kuitenkin todeta tämän muutoksen olevan välttämätön, koska nykyinen biomedikaalinen malli tuottaa jatkuvasti enemmän lisää diagnooseja, kärsimystä ja sairautta, kuin toipumisen mahdollisuuksia. Koko psykiatria seisoo savijaloilla, mm. siksi, koska sen diagnosointijärjestelmä on vailla validiteettia ja sen käyttämät lääkkeet ja brutaalit ”hoitomenetelmät” (kuten ECT) väittävät valheellisesti ”korjaavansa aivojen epätasapainoa”, jota ei ole koskaan osoitettu todellisuudessa olevan.  Päinvastoin, hoidot aiheuttavat aivoille sen tuhon, jonka ne väittävät korjaavansa. Mitä enemmän psyykelääkkeitä käytetään, sitä enemmän lisääntyvät mielenterveysperusteiset eläköitymiset. Ei tästä sen enempää, lisää perustietoa muutoksen välttämättömyyden perusteista on kuvattu esim. tässä kirjoituksessa. Mutta mistä tämä muutos voisi tulla? Tätä olen viime aikoina mietiskellyt: mikä, tai kuka voi tuottaa psykiatriaan sen kipeästi tarvitseman muutoksen ja miten?

Psykiatrit ja psykiatrian tiedeyhteisö?

Median mielenterveyskeskustelussa näkyvät eniten lääkärit, ja useimmiten samat tutut lääkärit yhä uudelleen, samojen tuttujen hokemien kanssa: olemme keskellä mielenterveyskriisiä, psyykelääkkeet ovat välttämättömiä, hoitoon tarvitaan lisää resursseja ja potilaiden on syytä hyväksyä heille määrätty hoito. Psykiatrian journaalit koostuvat lähinnä lääke- tai aivotutkimusten esittelystä. Psykiatrian tärkeimmät ohjeistukset, Suomessa eri Käypä hoito-suositukset, keskittyvät nekin, varsinkin psykoosisairauksien suhteen, lääkehoitoihin. Skitsofrenian käypä hoito-suositus ei edes mainitse avoimen dialogin hoitomallia, aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan, aivan kuin sen ylivoimaisen hyvät hoitotulokset eivät olisi edes mainitsemisen arvoisia.

Jokaisen tieteenalan tulisi olla kykenevä uudistumaan uuden tiedon valossa. Siihenhän koko länsimainen tiede kaikilla aloilla perustuu. Uutta tietoa tuotetaan nykymaailmassa valtavat määrät. Tiedon puutteesta ei ole psykiatriassakaan kyse. Psykiatriassa tiedetään diagnoosijärjestelmän surkeus. Tiedetään, ettei ole olemassa yhtäkään psyykkistä sairautta joka johtuisi ”kemiallisesta epätasapainosta”. Tiedetään psyykelääkkeiden käyttämiseen liittyvät vakavat haitat. Tiedetään, että ihmiset oikeasti toipuvat aivan muilla menetelmillä kuin psyykelääkkeillä. Ollaan vain niin kuin ei tiedettäisi, tai niinkuin tällä tiedolla ei olisi mitään väliä. Näistä aiheista löytyy tietoa mm. tuoreesti suomennetusta Robert Whitakerin klassikkokirjasta, James Daviesin selkeästä Hajalla- teoksesta tai englanniksi tältä luennolta, jolla puhuu maailmankuulu professori Peter C. Gøtzsche, sekä edellämainitun Daviesin luennolta.

Lääkäreiden keskinäisestä kollegiaalisuudesta vahva osoitus on se, että muut lääketieteen osa-alat eivät ole suuressa määrin nostaneet esiin psykiatrian ongelmia. Lääketiede, joka niin vahvasti nojaa evidenssiin ja pätevään tutkimukseen, näyttää sietävän psykiatrialta sen, ettei tieteellä ja totuudella ole lopulta niin paljon väliä kuin kollegiaalisuudella. Yhtenä harvoista, on ortopedi Teppo Järvinen nostanut esiin psykiatrian ylidiagnosointia sekä psykiatrien laajaa yhteistyötä lääketeollisuuden kanssa, ja saanut tästä hyvästä Lääkäriliiton varoituksen. Viesti on selvä: ongelmista ei saa puhua, varsinkaan psykiatrian ongelmista ei saa lääketieteen sisällä puhua.

Jos mielenterveystyössä jäädään odottamaan psykiatrian sisältä tulevaa paradigman muutosta kohti inhimillisempää, laadukkaampaa ja kustannustehokkaampaa hoitoa, ei odotus siis tule päättymään. Yksittäisiä psykiatreja tietenkin on, jotka näkevät paradigman muutoksen tarpeen sekä työskentelevät sen eteen, mutta koskaan ei tulla näkemään APAn kongressia tai kotimaisia Psykiatripäiviä, joissa todettaisiin, että oikeastaan olemme olleet viimeiset vuosikymmenet aivan väärässä, oikeastaan diagnoosijärjestelmämme on umpisurkea ja vailla validiteettia, oikeastaan psyykelääkkeistä on lopulta väestötasolla enemmän haittaa kuin hyötyä. Ei ikinä, uskallan väittää, koska se olisi samalla myös APAn ja Psykiatripäivien loppu. Yhtä hyvin voisi jäädä odottamaan, että turkistarhaajat alkaisivat vastustaa turkisten tuotantoa ja ruotsinopettajat pakkoruotsia. Muutos voi tulla siis vain jostain muualta.

Muut mielenterveyden ammattilaiset ja niihin liittyvät tieteet?

Mielenterveystyö nojaa psykiatriaan. Julkisen sektorin terveydenhuolto on lääkärien ohjaamaa. Mielenterveystyön auktoriteetit ovat psykiatreja. Muiden ammattilaisten on käytännössä tehtävä kuten lääkärit ohjeistavat ja päättävät. Tästä syystä yksittäiset ammattilaiset eivät käytännössä voi tehdä paljoakaan hoitoparadigman muuttamiseksi. On tehtävä pyydetyt diagnostiset tutkimukset. On otettava määritettynä tietty häiriö, jota lähdetään hoitamaan. On hoidettava tietyille häiriöille määriteltyjä hoitopolkuja pitkin. On annettava psykoedukaatiota sairaudesta. On kannustettava lääkärin määräämien lääkkeiden käyttöön. Missään nimessä ei saa olla lääkevastainen.

Työntekijöiden on tietenkin noudatettava työnantajansa ohjeistuksia. Mitään sellaista ei voi julkisesti sanoa, jota voitaisiin paheksua. Tämä hoito ei toimi. Nämä diagnoosit eivät ole päteviä. Nämä lääkkeet eivät auta. Sitä ei voi sanoa, ei tietenkään. Moni ammattilainen, joka näkee paradigman muutoksen tarpeen, ratkaisee asian vaihtamalla työpaikkaa, lähtemällä yksityiseksi terapeutiksi tai päättämällä olla välittämättä asiasta. On raskasta tehdä työtä, jonka periaatteita joutuu mielessään kyseenalaistamaan. Samalla on surullista, että he, joilla olisi asiasta sanottavaa ja näkemystä, eivät saa asiasta puhua.

Psykiatriset potilaat ja heidän läheisensä?

Hiljaisimpia osallistujia psykiatriassa ovat itse potilaat, varsinkin ”vaikeammista häiriöistä kärsivät”. Psykiatrisiksi potilaiksi määritellyillä ihmisillä on ollut tuskin minkäänlaista sananvaltaa siihen, mitä hoito on tai mitä sen pitäisi olla. Virallisissa juhlapuheissa ja seminaareissakin toki nykyään on usein kokemusasiantuntijoita puhumassa omasta kokemuksestaan, mutta kokemusasiantuntijoiksi, kuten median esiinnostamiksi ”mielenterveyskuntoutujiksi” kelpuutetaan lopulta vain tietynlainen, oikeanlainen ihminen: sairautensa hyväksynyt, hoidon puolesta puhuva ja hoitomyöntyvyyteen kannustava.

Biomedikaalinen malli on niin syvällä ihmisten mielessä, niin vahvana oletuksena, että tämä on oikein, että vaihtoehtojen olemassaoloa on vaikea edes hahmottaa. Muunlaista tietoa saadakseen sitä on osattava ja jaksettava etsiä. Tietenkin masennuslääkkeet auttavat. Aivan varmasti skitsofrenia on aivosairaus. Tietysti mielenterveysseulojen laaja käyttäminen on hyvästä. Jopa silloin, kun näyttää selvältä, että hoito ei ole ollut kovin hyvää tai tuloksellista, sen puolesta puhutaan. Usein psykiatrisiksi potilaiksi tulkitut ihmiset syyttävätkin psyykkisen huonovointisuutensa kroonistumisesta ennemmin itseään ja vaikeaa sairauttaan kuin saamaansa huonoa hoitoa.

Tärkeimpiä osallistujia uuden paradigman rakentumisessa ovat kuitenkin juuri psykiatrisiksi potilaiksi määritellyt ihmiset, erityisesti psykiatrian selviytyjät. Juuri he, jotka biomedikaalinen psykiatria on tuominnut elinikäistä psyykkistä sairautta poteviksi ja pysyvää psyykelääkitystä tarvitseviksi, mutta jotka ovat päässeet psykiatriasta irti. Psykiatrisen hoidon vuoksi kuolleilla tai liian vahvoilla, useilla ja pitkäaikaisilla psyykelääkkeillä eläviksi kuolleiksi tulleilla ei ole mahdollisuutta puhua puolestaan. Näiden ihmisten, järjestelmässä tuhoutuneiden tai sen vuoksi kohtuuttomasti kärsineiden, hoitopolkuja tulisi jälkikäteen käydä läpi, ymmärtää ne kohdat, joissa olisi pitänyt toimia toisin, yrittää oppia hoitamaan paremmin.

Media?

Erittäin hyvänä esimerkkinä median nykyisestä perusannista mielenterveysaiheiden suhteen toimii toimittaja Lyyra Virtanen, jonka videoklippisarjassa mm. nuorisopsykiatri ”purkaa lääkemyyttejä” kertoen miten lääkkeitä ”kannattaa kokeilla”, miten vähäisiä mitkään riskit näissä ovat, ja huvittuen erityisesti toimittajan kysyessä ssri-lääkkeiden aiheuttamista seksuaalisista haittavaikutuksista. Neuroleptitkin tuovat vain ”ihmisen aidon persoonan esiin”. Hyvin pian tämän julkaisun jälkeen Ylen Ulla Järvi on vaikuttunut uusien psykiatristen sairaaloiden puitteista ja on sitä mieltä, että nyt on vihdoin maamme psykiatrinen hoito uudistunut siten, kuin sen pitääkin: onhan potilashuoneiden ikkunoihin laitettu valolta suojaavat kalvot ja osastolla käytössä virtuaalilasit ”metsäkävelyitä” varten.

On vaikea olla provosoitumatta tai vaipumatta epätoivoon. Tällaista meille kerrotaan. Tällaisia viestejä Yle haluaa kansalaisille antaa, ja monet muut mediat perässä, ilman pienintäkään kritiikkiä. Toimittajien tulisi ymmärtää, että psykiatrit puolustavat omaa tuotettaan, biomedikaalista mallia, aivan kuin yritysjohtajat yritystään. Sinisilmäinen asiantuntijan edessä nyökyttely ilman pienintäkään kritiikkiä, ilman yhtäkään toisenlaiseen näkökulmaan liittyvää kysymystä tai vaiettujen totuuksien esiinnostamista ei vaikuta kovin pätevältä journalismilta.

Miten siis ilahduinkin Apu-lehden Venla Rossin kirjoituksesta . Vaikutelmaksi tuli, että toimittaja todella on jonkin verran perehtynyt itse asiaan ja pystyy toteamaan suoraan: maamme psykiatrinen hoito on onnetonta. Aiheen vakavuuden huomioiden juttu jää lyhyeksi ja kevyeksi, mutta tuo sellaisenakin pientä toivon kipinää: ehkä tosiaan on koko ajan enemmän ihmisiä, jotka ymmärtävät, millä tavoin psykiatrinen järjestelmä on pielessä ja miten siitä kannattaa puhua.

Ketkä kaikki siis muutoksen tekevät?

Psykiatria ei lähde itse tekemään tarvitsemaansa paradigman muutosta, koska sen pitäisi muuttaa itsestään niin paljon, ettei sitä oikeastaan olisi sen jälkeen enää olemassakaan. Paradigman muutos voi tulla vain muualta. Nyt, kun olemme tilanteessa, että jokaikisen ihmisen lähipiirissä on joku ”psykiatriseksi potilaaksi” tulkittu ihminen, ja psykiatrian huonot hoitotulokset yhä selvemmin esillä, voisi olla kansanliikkeen aika paradigman muutoksen tarpeesta.

Voisimme lähteä yksittäisinä potilaina tai heidän läheisinään vaatimaan erilaista hoitoa tai kieltäytymään hoidosta kokonaan. Voisimme mielenterveysalan työntekijöinä tunnistaa muutoksen tarpeen ja tehdä oman työmme puitteissa sen mitä voimme. Valtamedian olisi korkea aika tuoda julkiseen tietoon nykyisen biomedikaalisen mallin tuottama hölynpöly, joka verhotaan tieteelliseltä näyttävään kehykseen. Taloustieteilijöiden olisi aika herätä nykyisen mallin järjettömiin ja yhä nouseviin kustannuksiin. Politiikkojen tulisi suojella äänestäjiään ja kansakuntaa psykiatrian tuomalta inhimilliseltä kärsimykseltä, jota diagnosoinnit ja lääkitykset aiheuttavat. Oikeusjärjestelmän tulisi suojata ihmisiä pakkolääkityksiltä, eikä sokeasti luottaa ”lääkäreiden arviointeihin”, joita vastaan potilaan kokemus on hoitojärjestelmää koskevissa valituksissa melko arvoton.

Biomedikaalisen mallin tuottama tuho, kärsimys ja kustannustaso, kuten myös vaihtoehtoiset, tuloksekkaammat ja inhimillisemmät keinot mielenterveyden hoitamiseksi on tuotava julkiseen tietoon. Kun yhteiskunnan eri tasoilla todella ymmärretään mitä kaikkea tuhoa psykiatrian biomedikaalinen malli tuo, ja vaaditaan sille vaihtoehtoa, vain silloin on paradigman muutos mahdollinen.