Masennuksen itsediagnosointi/masentuneeksi identifioituminen (self-labeling with depression) on yhteydessä huonompiin tuloksiin, vaikka oireiden vakavuus huomioidaan.
Kirjoittanut: Peter Simons –12.8.2024
Artikkeli on julkaistu alun perin Mad in America-sivustolla. Se on käännetty käännösohjelmalla ja tämän jälkeen tarkistettu. Alkuperäinen kirjoitus löytyy täältä. (HUOM: artikkelissa paljon toistuva ilmaisu ”self-labeling with depression” on käännetty suomennoksessa pääosin ilmaisulla ”masennuksen itsediagnosointi”, vaikka se ei vastaa täysin alkuperäistä englanninkielistä ilmaisua, koska osuvampaa käännöstä ilmaisulle ei keksitty.)
Yhä useammat ihmiset diagnosoivat itselleen ”psyykkisiä sairauksia”, kuten masennusta, ADHD:ta ja autismia, usein ilman, että he täyttävät näiden diagnoosien viralliset kriteerit. Tutkijat ovat ilmaisseet huolensa tällaisen kielteisistä vaikutuksista itsetuntoon ja siitä, miten se voimistaa stigmaa ja ahdistusta.
Nyt uudessa tutkimuksessa on havaittu, että ne, jotka itsediagnosoivat masennuksen, voivat huonommin kuin ne, jotka eivät näin tehneet, vaikka masennuksen vaikeusaste oli kontrolloitu. Ne, jotka itsediagnosoivat masennuksen, kokivat enemmän, että masennus hallitsee heitä, heillä oli vähemmän optimistisia ajatuksia tulevaisuudestaan ja he olivat vähemmän kykeneväisiä näkemään asiat toisella tavalla. He uskoivat myös todennäköisemmin, että lääkkeet olisivat ratkaisu heidän tilanteeseensa, ennemmin kuin terapia.
”Masennuksen itsediagnosointi oli yhteydessä alhaisempaan masennuksen koettuun hallintaan, suurempaan katastrofisointiin, vähäisempään asioiden tarkasteluun erilaisista näkökulmista (less perspective taking), vähäisempään huomion kohdentamiseen erilaisiin asioihin (refocusing), vähäisempään asioiden uudelleenarviointiin (reappraisal) ja suunnitteluun sekä myönteisempään asenteeseen avun hakemiseen, mitä tulee lääkitykseen, mutta ei liittyen terapiaan”, tutkijat kirjoittavat.
Tutkimus, jota johti Isaac L. Ahuvia Stony Brook-yliopistosta ja johon osallistui tutkijoita Northwestern University Feinberg School of Medicinestä, Amherst Collegesta, Michigan State Universitystä ja Michigan Medical Schoolista, julkaistiin Journal of Affective Disorders-lehdessä.
Tämä tutkimus kasvattaa omalta osaltaan käsitteiden laajenemista (concept creep) ja patologisointia koskevan tutkimuksen lisääntyvää määrää. Tutkijat ovat havainneet, että yhä useammat hankalat tunnekokemukset nähdään lääketieteellisinä sairauksina, joiden katsotaan vaativan lääkitystä. Esimerkiksi DSM-tautiluokitukseen hiljattain lisätty diagnoosi ”pitkittynyt suruhäiriö” on kiistanalainen, koska se määrittelee luonnollisen osan ihmisenä olemisen kokemusta ”psyykkiseksi sairaudeksi” ja avaa näin oven lääketeollisuudelle, joka väittää, että suru on ”addiktio”, jota voidaan hoitaa addiktiolääkkeillä.
Tämä suuntaus on liitetty myös sosiaaliseen mediaan, erityisesti TikTokiin, jossa teinitytöt saadaan samaistumaan harvinaisiin häiriöihin ja ihannoimaan niitä sekä kehittämään syömishäiriöitä, jotta he sopisivat samaan muottiin suosittujen sisällöntuottajien kanssa. Tähän kannustavat myös voittoa tavoittelevat yritykset, kuten Cerebral, jotka käyttävät TikTokia hyödyntääkseen teini-ikäisten painoon ja ulkonäköön liittyviä huolia edistääkseen diagnoosi- ja lääkityspalvelujaan.
Masennusdiagnoosi: Syväsukellus
Tässä tutkimuksessa Ahuvia ym. kirjoittavat, että identifioituminen masennukseen sairausidentiteettinä saa ihmiset tuntemaan, että masennus on osa sitä, keitä he ovat (esimerkiksi osa heidän geneettistä perimäänsä tai aivokemiaansa) ja että he eivät näin ollen kykene muuttumaan ja kasvamaan. Tällöin he kokevat ”miksi yrittää?”-ilmiön – he esimerkiksi eristäytyvät muista ihmisistä sen sijaan, että etsisivät sosiaalisia tilanteita, jotka saattaisivat tarjota myönteisiä kokemuksia ja yhteenkuuluvuuden tunteita. Masennusnimike/-leima itsessään vaikuttaa siis identiteettiin, ja sitten selviytymisstrategiat, joita ihmiset käyttävät masennusleiman vuoksi, pahentavat heidän huonoa oloaan entisestään.
Tutkijat halusivat tutkia tätä ilmiötä selvittääkseen, liittyikö identifioituminen masentuneeksi huonompaan kykyyn käsitellä stressiä ja selittyykö tämä oireiden vakavuudella.
Tätä varten he tekivät kyselytutkimuksen 1 423:lle kolmen eri korkeakoulun perustutkinto-opiskelijalle (17-25-vuotiaita) lukuvuoden 2022-2023 aikana. Demografinen jaottelu on esitetty taulukossa:
Tutkijat havaitsivat, että 42,1% opiskelijoista täytti PHQ-8-kyselylomakkeen perusteella masennuksen (major depressive disorder) kriteerit, ja 22,1% itsediagnosoi masennuksen, kun taas 18,2% ilmoitti saaneensa masennusdiagnoosin.
Niistä, jotka täyttivät masennuksen kriteerit, alle puolet (41,7 %) itsediagnosoi masennuksen. Niistä, jotka eivät täyttäneet masennuksen kriteerejä, 8% itsediagnosoi masennuksen. Niistä, joilla oli virallinen diagnoosi, 75,7% itsediagnosoi masennuksen.
Aasialaiset ja latinalaisamerikkalaiset opiskelijat itsediagnosoivat harvemmin masennuksen, mikä saattaa viitata eroihin hankaliin oloihin ja lääketieteellisiin sairauksiin liittyvissä kulttuurissa käsityksissä. Nuoremmat opiskelijat myös harvemmin itsediagnosoivat masennuksen, mikä voi tutkijoiden mukaan viitata siihen, että vanhemmat opiskelijat ovat altistuneet useammille ”mielenterveyskampanjoille” (”mental health awareness” campaigns).
Tutkimukset tekijät esittävät, että nämä tiedot – eli havainto, että PHQ-pisteiden perusteella masentuneiksi määriteltyjä oli enemmän kuin ihmisiä, jotka itsediagnosoivat masennuksen – ovat ristiriidassa sen käsityksen kanssa, että nuoret identifioituvat liikaa sairausleimojen kanssa. Tämä havainto voi kuitenkin myös yksinkertaisesti osoittaa, että PHQ-kyselylomake, joka on ”Zoloftin (eli sertraliinin, suom.huom) markkinointihenkilön” lääkejätti Pfizerille kehittämä työkalu, diagnosoi hankalan olon liian herkästi lääketieteelliseksi ongelmaksi ja on siten osa patologisoinnin ja psykiatrisoinnin kulttuurista laajentumista. Tutkijat ovatkin havainneet, että PHQ:n käyttö ”yliarvioi masennuksen esiintyvyyttä huomattavasti” – sen käyttö tuottaa yli kaksinkertaisen määrän masentuneiksi määriteltyjä verrattuna kliinisen diagnostisen haastattelun kultaiseen standardiin.
Tässä tutkimuksessa useammat itsediagnosoivat masennuksen kuin saivat diagnoosin.
Olennaisin kysymys on kuitenkin se, auttaako ihmisiä se, että he itsediagnosoivat masennuksen. Vähentääkö se diagnoosiin liittyvää stigmaa ja johtaako se parempiin tuloksiin? Ovatko ne, jotka itsediagnosoivat masennuksen, paremmassa asemassa kuin ne, jotka eivät niin tee?
Tämän tutkimuksen tulosten mukaan näin ei ole. Ahuvia ym. havaitsivat, että masennuksen itsediagnosoivat kokivat, etteivät he pystyneet hallitsemaan tunteitaan tai käyttäytymistään, kokivat tunteensa katastrofaalisina, eivät kyenneet katsomaan asioita erilaisista näkökulmista tai kohdistamaan huomiotaan erilaisiin asioihin, olivat vähemmän tavoitteellisia ja etsivät ratkaisuja lääkkeistä ennemmin kuin terapiasta. Tämä oli totta myös sen jälkeen, kun masennuksen vakavuusaste oli kontrolloitu.
”Nämä tulokset tukevat käsitystä siitä, että se, että mielenterveydenhäiriön itsediagnosointi, voi joissakin tapauksissa olla yhteydessä mekanismeihin, jotka pidentävät ja vaikeuttavat ”sairausjaksoja”, he kirjoittavat.
Tutkijat: Tämä on ok
Ahuvia et al. siis havaitsivat tutkimuksessaan, että kaikilla heidän tutkimuksessaan testatuilla aspekteilla ihmiset, jotka itsediagnosoivat masennuksen, voivat huonommin, jopa masennuksen vakavuuden kontrolloinnin jälkeen. Mitä heidän mukaansa pitäisi tämän perusteella tehdä?
Tutkijoiden mukaan ei mitään.
He kirjoittavat, että tällaisella itsediagnosoinnilla on ”sekä potentiaalisia myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia”, ja ehdottavat, että emme saa kritisoida itsediagnosoinnin prosessia, koska se voi ”aiheuttaa merkittävää haittaa”:
”Tutkimus, jossa tarkastellaan itsediagnosoinnin mahdollisia kielteisiä vaikutuksia, verrataan itsediagnosoineiden määrää todellisiin mielenterveysongelmien määriin tai analysoidaan muutoin kriittisesti itsediagnosoinnin prosessia, on vaarassa tulla käytetyksi yksilöiden mielenterveysidentiteettien mitätöimiseen. Kun tutkimusta käytetään yksilöiden identiteettien (myös mielenterveysidentiteettien) mitätöimiseen, siitä voi aiheutua merkittävää haittaa.”
Sen sijaan, että he kritisoisivat tätä prosessia, he kirjoittavat, että tutkijoiden on todettava, etteivät itsensä diagnosoivat henkilöt ole väärässä, riippumatta siitä, onko tämän itsensä määrittelyn todettu aktiivisesti huonontavat heidän tilaansa ja vaikka tämä määrittelyprosessi ei olisi yhtäpitävä edes ylettömän laajojen DSM-manuaalin masennuskriteerien kanssa.
Lisäksi he kirjoittavat, että ”tämä tutkimus tarjoaa vain alustavaa, ei-kausaalista näyttöä masennuksen itsediagnosoimisen ja selviytymisen välisestä suhteesta”, ja ehdottavat, että heidän havainnoistaan huolimatta politiikkaan ei pitäisi tehdä muutoksia.
He lisäävät, että ”jos tulevissa tutkimuksissa osoitetaan syy-yhteys masennuksen itsediagnosoinnin ja epäadaptiivisten selviytymisstrategioiden välillä, sillä olisi merkittäviä seurauksia terveyspolitiikalle ja kliinisille käytännöille”. Tällaiset todisteet kyseenalaistaisivat esimerkiksi sellaisten kansanterveyskampanjoiden hyödyllisyyden, joissa yksilöitä kannustetaan tunnistamaan masennus itsessään ja muissa. Tämä osoittaisi myös uuden mekanismin, jonka kautta kliininen diagnoosi voi olla haitallinen asiakkaille, ja ehkä osoittaisi, että ei-diagnostisen kielen käyttäminen asiakkaiden kanssa voi mahdollistaa adaptiivisia selviytymisstrategioita.”
Näitä tutkimuksia kuitenkin on jo olemassa – tutkimuksia, joissa on vahva metodologia, mukaan lukien kontrolliryhmät, ja jotka osoittavat, että tällaiset ”kansanterveyskampanjat” ovat pikemminkin haitallisia kuin hyödyllisiä.
Esimerkiksi kouluissa toteutetun yleisen DKT-intervention (dialektinen käyttäytymisterapia) kokeilussa havaittiin, että (tunteiden säätelyyn keskittynyt) valistuskampanja itse asiassa huononsi lasten kykyä tunnistaa ja käsitellä tunteitaan ja lisäsi ahdistusta, masennusta ja perhekonflikteja. Vastaavasti tutkimuksessa kouluissa toteutetusta mindfulness-kampanjasta havaittiin, että intervention läpikäyneiden lasten tulokset olivat huonompia. Kolmannessa kouluissa toteutetussa yleisessä mielenterveyskampanjassa havaittiin, että intervention läpikäyneiden lasten tulokset olivat huonompia.
Kaikki kolme mielenterveysinterventiota perustuivat siihen oletukseen, että tietoisuuden ja ”mielenterveyslukutaidon” lisääminen ja tunteiden säätelytaitojen opettaminen johtaisivat parempiin tuloksiin. Sen sijaan havaittiin, että nämä toimet aiheuttivat haittaa. Kaikissa kolmessa tutkimuksessa oli vertailuryhmä, joten niistä voidaan tehdä kausaalista johtopäätöstä. ”Mielenterveystietoisuuden” haitallisista vaikutuksista on olemassa näyttöä, ja on epäselvää, miksi Ahuvia ym. eivät siteeraa tätä olemassa olevaa tietoa.
Ahuvia ym. eivät myöskään huomioi, että psykiatriset hoidot ovat usein tehottomia ja aiheuttavat enemmän haittaa, erityisesti nuorille (esimerkiksi masennuslääkkeet lisäävät itsemurhia, seksuaalisia toimintahäiriöitä ja tunteiden turtumista). He eivät myöskään huomioi, että keskittyminen yksittäisiin medikaalisiin hoitoihin,estää meitä näkemästä muita mahdollisia tapoja käsitellä hankalia oloja, kuten sosiaalisen tuen hakemista perheeltä ja yhteisöltä haastavan tapahtuman jälkeen tai sitä, että työskenneltäisiin sen eteen, että ihmisten elämää huonontava eriarvoisuus vähenisi.
****
Ahuvia, I. L., Schleider, J. L., Kneeland, E. T., Moser, J. S., & Schroder, H. S. (2024). Depression self-labeling in U.S. college students: Associations with perceived control and coping strategies. Journal of Affective Disorders, 351, 202-210. https://doi.org/10.1016/j.jad.2024.01.229 (Link)
Peter Simonson aiemmin ollut akateeminen psykologian tutkija. Nyt hän pyrkii tiedekirjoittajana tarjoamaan maallikoille näkymän psykiatrisen tutkimuksen joskus vaikeaselkoiseen maailmaan. Mad in America -lehden blogien ja henkilökohtaisten tarinoiden toimittajana hän arvostaa niiden henkilöiden tarinoita, joilla on omakohtaista kokemusta psykiatrisesta järjestelmästä, ja jakaa tietoa vaihtoehdoista biomedikaaliselle mallille.
