Pienimpienkin pulmien hoitamisesta – vastine Heidin kirjoitukseen

1
454

Heidi Tommilan ”Hyvää hoitoa pienimpäänkin mielen pulmaan?”- blogiteksti innoitti jatkamaan pohdintoja aiheesta ja ehkäpä vähän aiheen vierestäkin, vaikka itse en kyseiseen mielenterveyspooliin osallistunutkaan.

Jäin pohdiskelemaan esimerkiksi sitä, ettei terapiatakuu olekaan ehkä niin mustavalkoisen hyvä asia, vaikka mielenterveyspooli sitä onkin ajanut. Myös tavallisen väestön keskuudessa terapiatakuun suosio vaikuttaa vankalta, ja saavuttihan asiaan liittyvä kansalaisaloitekin jokin vuosi sitten nopeasti paljon kannattajia. Ei kai kukaan ns. järkevä ja hyvä ihminen voisi kyseenalaistaa näin kaunista ja hyvää asiaa.

Heidi kuitenkin osui asian ytimeen perustellessaan monipuolisesti sitä, miksi yksilö- ja häiriökeskeinen terapiatakuun ydinsanoma voi olla myös haitallinen ja johtaa ojasta allikkoon. Mantra siitä, miten ”pienimpäänkin mielenterveyden vaivaan on saatava ammattiapua” ei ole aivan yksioikoista. Aikaisemmin olen törmännyt vastaaviin kriittisiin ajatuksiin eräässä Perjantai-dokumentissa (Pahoinvointivaltio | Perjantai | Yle Areena), jossa lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen toi esiin hyvin samankaltaista näkemystä, mutta muuten soraäänet vaikuttavat olevan harvassa.

Terapiatakuun ja ”entistä matalamman kynnyksen” puolesta puhutaan todellakin yleensä vailla vastalauseita. Tämä on turhauttavaa, koska näyttää, ettei tämä ”hyvän asian ajaminen” vaadi edes argumentointia.  Yksi esimerkki tästä mustavalkoisuudesta löytyi Jari Turusen tekstistä (Lääkärilehti – Miksi voimme huonosti, vaikka kaikki on hyvin? (laakarilehti.fi), kun hän kirjoittaa Potilaan Lääkärilehdessä: ”Niinpä kynnys hakea lääketieteellistä apua ahdistukseen ja masennukseen on muuttunut merkittävästi (yleistynyt todella paljon). Näin tietenkin kuuluukin olla.” Hän ei kerro, miksi näin ”kuuluu olla”, ei ylipäätään perustele asiaa ollenkaan, vaikka toisaalla kolumnissa pohtii medikalisaatiota ja sitä, millaisia tavallisia asioita tällaisen psyykkisen oireilun taustalla on: yksinäisyyttä, taloushuolia ja kelpaamisen painetta.

Miksi oikeastaan ”kuuluu olla” niin, että on hyvä ja tavoiteltava asia hakea tällaisiin asioihin apua juurikin mielenterveyspalveluista, lääketieteestä ja psykiatrisesta järjestelmästä, jää selvittämättä. Miksi ei olisi parempi, että ihmiset pärjäisivät ja hakisivat tukea omasta sosiaalisesta lähipiiristään ja luontaisista verkostoistaan, tai voisivat etsiä omia tapojaan selvitä psyykkisen ja inhimillisen kärsimyksen kanssa? Lääketieteen kautta löytyy lääketieteen antamia ratkaisuja. Toivon todella, ettei Turunen tässä viittaa siihen, että lääketieteestä ”kuuluisi hakea” lääkkeellistä apua nuoruusiän vaikeisiin tunteisiin.

Terveydenhuollon toimista ja hoidosta voi olla myös haittaa. Lääkkeistä tulee sivuvaikutuksia, leikkaushoidoissa epäonnistumisia, toimenpiteistä komplikaatioista. Myös terapioista voi olla haittaa (Psykoterapian haitat – ei vain ruusutarhaa (duodecimlehti.fi). Tätä puolta ei terapiatakuun ympärillä pyörivä työ juuri tunnusta. Terapian haittavaikutuksina nähdään mm. oireiden paheneminen, hoidon etenemättömyys ja asiakkaalle kehittyvä terapiariippuvuus, millä ilmiöllä tarkoitetaan asiakkaan kokemusta siitä, että hän tarvitsee aina vain lisää terapiaa. Mietin sitä, mitä tekee ihmisen identiteetille ja omille selviytymiskeinoille se, että nuori ”opetetaan” olemaan hoidon tarpeessa vaikeiden tunteiden edessä. Tunteissa kun ei lähtökohtaisesti ole mitään sairasta. Tällöin seurauksena voi todellakin olla terapia- tai hoitojärjestelmäriippuvuus, jolloin ihminen ei voi enää ajatella pärjäävänsä ilman hoitavaa tahoa ja terapiaa. Hoito ei aina johda paranemiseen eikä suurin mahdollinen määrä hoitoa ole sama asia kuin paras mahdollinen hoito.

Kaikkein pienimpäänkin vaivaan ei lähtökohtaisesti tulisi lähteä hakemaan apua terveydenhuollosta. Pienimmät vaivat kun ovat niitä, jotka ovat osa ihmisenä olemista. Jos ihmiset puhuisivat näistä ”pienistä vaivoistaan” perheidensä ja ystäviensä kanssa, ne voisivat ehkä tulla normalisoiduiksi ja yhteisesti ymmärretyiksi ilman terveydenhuollon ja hoidon väliintuloa. Jos käytämme yleistä vertausta siitä, miten somaattiset ja psyykkiset sairaudet ovat ”sama asia”, niin kaikkein pienimpiin fyysisiinkään vaivoihin ei lähtökohtaisesti hoidon hakemista suositella. Pienimmät oireet ovat yleensä harmittomia, ne parantuvat itsestään tai pienellä potemisella, niihin voi vaikuttaa elämäntavoilla ja parhaimmillaan ne kasvattavat vastustuskykyä uusien haasteiden edessä. Kaikkia nuorten ahdistus- ja masennusoireita kun ei voi oikein järkevästi verrata esimerkiksi syöpäänkään ja sen vaatimaan hoidontarpeeseen tilanteessa, jossa lähes puolet nuorten ikäluokasta näitä oireita raportoi kokevansa. Mikään kansakunta ei kyllä voisi hoitaa puolta nuorisostaan syöpähoidoissakaan.

Iltasanomista (Noora jäi nuorena mielenterveyssyistä eläkkeelle – kertoo, miksi työnteko ei kannata – Ilmiöt – Ilta-Sanomat) löytyi erään mielenterveystarinan ohessa ylilääkärin huoli nuorten eläköitymisestä: ”Erityisesti nuorissa ikäluokissa näkyy sellainen ilmiö, että lievät (mt)häiriöt pitkittyvät ja aiheuttavat enemmän toimintakyvyn laskua ja työkyvyttömyyttä kuin niiden tavallaan pitäisi”, Kelan ylilääkäri Parkkila-Harju kertoo. En voi olla miettimättä, olisiko nykyinen hoitojärjestelmä sekä se, miten mielenterveydenhäiriöistä yhteiskunnassa puhutaan, aiheuttamassa tällaista ”henkistä kroonistumista” ja vajoamista sellaiseen identiteettiin, jota hallitsevat ajatukset sairaudesta, diagnooseista, omasta erilaisuudesta ja päättymättömästä hoidon tarpeesta.

Muutama ajatus vielä perhe- ja verkostokeskeisestä hoidosta, jota Heidi peräänkuuluttaa. Tähän pohjautuvasta avoimen dialogin mallista on vakuuttavaa näyttöä, jota löytyy useista lähteistä helposti. Mielenterveystyön käytännössä perheen ja verkoston asema muistetaan kyllä kaikissa puheissa ja palveluketjuissa, mutta käytännössä tämä tarkoittaa usein ”perheen huomiointia” tai ”tapaamisen järjestämistä”. Läheisten rooliksi jää lähinnä tiedon antaminen tai toisaalta sen vastaanottaminen. Tällöin ei päästä tilanteeseen, jossa yhdessä pyrittäisiin ymmärtämään, mistä ihmisen vaikeuksissa on kyse, ja miten niitä voisi helpottaa.

Väkisin tulee tosin myös mieleen, mikä on täysin yksinäisten ihmisen asema palvelujärjestelmässä, kun kukaan ei ole pitämässä puolia tai auttamassa ihmistä puhumaan, jos omia sanoja asioille ei ole, tai niitä ei hoitojärjestelmässä kuulla. Nykyisin maassamme on kovin suuri osuus ihmisiä, joilla ei aidosti ole ketään läheisiä. Yksinäisyys on yksi suurimpia erilaisia sairauksia aiheuttava riskitekijä. Perheen tai verkoston kautta ei voi lähteä mielenterveyttä hoitamaan, jos perhettä tai verkostoa ei ole. Tällöin tosin ei tarvinne kovin kaukaa lähteä etsimään syytä sille, miksi ihmisellä on psyykkisesti vaikeaa. Terveydenhuolto ei voi järjestää ihmiselle verkostoja tai elämän merkitystä. Yksilötasolla tai mielenterveyssektorilla tuskin ratkaisemme yksinäisyydenkään ongelmaa.

Olen Heidi niin iloinen puolestasi, että olet päässyt vaikeuksista yli ja pystyt elämään täyttä elämää, tehden juuri niitä asioita, joita haluat! Itse olen myös niitä ”toipuneita”, joiden äänen parempaa kuulumista pidät tärkeänä. Ajattelen samoin. Meillä olisi tärkeä tarina kerrottavanamme.

1 KOMMENTTI

  1. Niin TIETEEN mukaan sellaisia toipuneita ei ole, ja jos on saanut skitsofrenia diagnoosin, vaikka olisi käytännössä toipunut, niin käytännössä kaikki asiat tulkitaan diagnoosin kautta, vaikka olisivat aivan arjen asioita tai somatiikkaa…

JÄTÄ VASTAUS