Laura Strachanin johtamassa tutkimuksessa selvitettiin, miten korjaavat mielikuvaharjoitukset (englanniksi imagery rescripting eli ImRs) auttavat ihmisiä traumoihin liittyvien äänien kuulemisen kokemuksen ymmärtämisessä ja kokemuksen kanssa selviämisessä.
Kirjoittanut: José Giovanni Luiggi-Hernández, PhD – 4.1.2024
Artikkeli on julkaistu alun perin Mad in America-sivustolla. Se on käännetty käännösohjelmalla ja tämän jälkeen tarkistettu. Alkuperäinen kirjoitus löytyy täältä.
Psychology and Psychotherapy–lehdessä julkaistussa uudessa tutkimuksessa kuvattiin, kuinka ihmiset, jotka kuulevat ääniä, ymmärsivät traumoihin yhteydessä olevat äänensä ja kuinka heidän kokemuksensa muuttuivat korjaavien mielikuvaharjoitusten eli imagery rescripting-prosessin (ImRs) avulla. Tällä psykologisella interventiolla pyritään mielikuvien avulla muuttamaan ihmisen tämän hetkisiin haasteisiin yhteydessä olevien muistojen merkitystä. Tähän sisältyi ahdistuksenhallintakeinojen löytäminen, uuden turvallisuudentunteen ja itseluottamuksen saavuttaminen sekä tunne siitä, että äänellä oli vähemmän valtaa heihin.
Australialaisen Curtinin yliopiston Laura Strachanin johtaman tutkimusryhmän mukaan:
”Traumaan liittyvillä äänillä, joita ihminen kuulee, voi olla pohjimmiltaan suojaava tehtävä, ja ImRs voi tarjota tukea tunteiden validointiin, ilmaisuun ja käsittelyyn, millä voi olla vaikutusta osallistujien näkökulmaan heidän traumaattisiin kokemuksiinsa, heidän itsearvostukseensa ja se voi parantaa heidän kykyään ja luottamustaan selviytyä hankalien olojen ja äänien kanssa. On mahdollista, että terapeuttinen allianssi ImRs-prosessissa tarjoaa turvallisen kiintymyssuhteen, mikä tukee tehokasta kognitiivista uudelleenarviointia vähemmän adaptiivisten tunteidentukahduttamisstrategioiden asemasta.”
Psykiatriassa äänien kuulemista on perinteisesti pidetty patologisena kokemuksena, joka on eliminoitava farmaseuttisilla, invasiivisilla toimenpiteillä tai sairaalajaksoilla. Tarve ymmärtää äänien kuulemista vivahteikkaammassa, monitahoisemmassa, kontekstualisoidummassa ja humaanimmassa valossa on saanut sosiologit, antropologit, psykologit, kriittiset psykiatrit ja ihmiset, joilla on omakohtaisia kokemuksia, kehittämään uusia depatologisoivia ja destigmatisoivia viitekehyksiä.
Tämä on johtanut myös sellaisten interventioiden tai toimintojen kehittämiseen, joiden tavoitteena ei ole eliminoida äänten kuulemista vaan hyväksyä oma äänien kuulemisen kokemuksensa tai muuttaa omaa äänien kuulemisen kokemustaan tai omaa suhdettaan näiden äänien kanssa: esimerkiksi Hearing Voice Groups -ryhmät. Näiden ryhmien on todettu parantavan sosiaalista ja emotionaalista hyvinvointia, tarjoavan vertaisten antamaa validaatiota, synnyttävän sosiaalisia yhteyksiä ja tarjoavan sosiaalista tukea sekä toimivan tilana vastavuoroiselle itsereflektiolle. ( Tässä linkit kansainvälistä Hearing voices-verkostoa tukevalle Intervoice-sivustolle ja Suomessa toimivan Moniääniset-yhdistyksen sivuille, joka kuuluu Intervoice-verkostoon. Suom. huom. ) Tämä on erityisen tärkeää, koska farmakologiset ja muut biomedikaaliset hoidot voivat aiheuttaa joillekin haittaa. Samaan aikaan kognitiivis-behavioraalististen terapioiden tehokkuudesta äänien kuulemiseen liittyvien hankalien olojen vähentämiseen on epäjohdonmukaista näyttöä.
Kuten Hearing Voices-ryhmät, ImRs-lähestymistapa ei tähtää äänien vähentämiseen eikä eliminoimiseen. Sen sijaan sillä pyritään muuttamaan traumaattisten kokemusten vaikutusta käymällä uudelleen läpi muistoja traumaattisista tapahtumista ja muuttamalla tapahtumien merkitystä ja niiden vaikutuksia ihmiselle auttamalla häntä saamaan yhteyden hallinnan ja voiman tunteeseen. Vaikka tämä tekniikka kehitettiin ensisijaisesti auttamaan muunlaisissa traumaperäiseen stressiin liittyvissä kokemuksissa, viimeaikainen näyttö on osoittanut, että ImRs voi myös vähentää äänien kuulemiseen liittyviä hankalia oloja. Tästä syystä Strachan ja hänen työryhmänsä pyrkivät ymmärtämään paremmin traumoihin liittyviä ääniä kuulevien ihmisten kokemuksia ja muutosta, joka tapahtuu ImRs-prosessin aikana.
Osallistujat rekrytoitiin australialaisen Voices-klinikan rekisterin kautta. Osallistujat olivat olleet 10-18 viikoittaisessa ImRs-tapaamisessa neljä kuukautta ennen haastattelua. Rekrytoinnin jälkeen tutkijat haastattelivat kymmentä 18-59-vuotiasta osallistujaa. Yhdeksän osallistujaa identifioi itsensä naiseksi ja yksi ei-binääriseksi. Heillä oli traumahistoriaa, he kuulivat traumoihin liittyviä ääniä ja täyttivät erilaisten diagnostisten kategorioiden kriteerejä (otosta ei siis rajattu vain osallistujiin, joilla oli diagnosoitu PTSD tai kompleksinen PTSD). Tutkijat käyttivät puolistrukturoituja haastatteluja tutkiakseen, kuinka osallistujat ymmärsivät ImRs-prosessiin yhteydessä olleen muutoksen. Sitten he tekivät induktiivisen temaattisen analyysin haastattelujen transkriptioista. He kehittivät kolme temaattista klusteria, jotka koostuivat useista eri teemoista.
Klusteri 1: Äänten merkitys
Tähän klusteriin sisältyi kaksi teemaa: (a) äänet ulkoistavat sisäisiä kokemuksia, joita ei ole hyväksytty, ja (b) äänet yrittävät pitää minut turvassa – mutta ”turvassa”-ilmaisu on tässä yhteydessä laaja. Tämä ensimmäinen teema kuvaa sitä, miten ihmiset kuulivat ääniä ensimmäisen kerran ollessaan laiminlyövissä tai kaltoinkohtelua sisältävissä ihmissuhteissa. Näiden ihmissuhteiden yhteydessä osallistujilla oli taipumus sisäistää kaltoinkohtelu ja tukahduttaa itsessään tunteita ja ominaisuuksia, jotka tuntuivat mahdottomilta hyväksyä. Äänet toimivat sitten tukahdutettujen tunteiden tai ominaisuuksien auditiivisena ulkoistamisena. Toisessa teemassa kuvattiin, miten osallistujat kokivat äänensä hyvää tarkoittaviksi: ne pyrkivät antamaan ohjausta, auttamaan päätöksentekoprosesseissa ja varoittamaan heitä mahdollisista uhkista. Äänet olivat myös dominoivia ja häiritseviä.
Klusteri 2: Psykologiset prosessit ImRs:n aikana
Tämä klusteri koostui kolmesta teemasta, jotka kuvasivat ImRs:n aikana tapahtunutta muutosprosessia. Niihin kuuluivat a) vapaus tuntea ja ilmaista tunteita, b) tunne oikeuden toteutumisesta, joka sai aikaan asioiden loppuun saattamisen tunteen, ja c) itselleen luvan antaminen suremiseen. Ensimmäisessä teemassa kuvattiin, miten ImRs auttoi osallistujia saamaan uudelleen yhteyteen tukahdutettuihin tunteisiinsa. Tämän mahdollisti erityisesti uppoutuminen traumaattisiin muistoihin, mihin liittyi yhteyden katkeaminen tai dissosiaatio voimakkaista tunteista.
Samalla osallistujien suhde heidän terapeuttinsa kanssa auttoi ”kumoamaan” heitä vahingoittaneiden henkilöiden väärinkäytöksiä, auttoi heitä reagoimaan traumaansa eri tavalla ja antoi heille mahdollisuuden käsitellä traumaattisia kokemuksiaan sellaisen henkilön seurassa, joka sai heidät tuntemaan olonsa turvalliseksi. Lisäksi terapeuttien tarjoama validointi ja terapeuttien ilmaisemat tunteet auttoivat heitä saamaan yhteyden ja ilmaisemaan aitoja tunteitaan. Jotkut osallistujat sanoivat, että terapeutit eivät saavuttaneet ainoastaan heidän itsensä luottamusta vaan myös heidän kuulemiensa äänien luottamuksen.
Toinen teema kuvaa sitä, miten ImRs-prosessi antoi heille mahdollisuuden kontekstualisoida traumansa ja yhdistää vastuun heitä vahingoittaneista teoista niiden tekijään sen sijaan, että he olisivat syyttäneet itseään. Tämä johti tunteeseen asioiden saamisesta päätökseen. Tämä vapautti heidät taakasta ja johti tunteeseen oikeuden toteutumisesta. Kolmannessa teemassa kuvattiin, miten ImRs johti heidät terveempiin tapoihin surra traumaattisia tapahtumia. Tähän kuului sen tunnistaminen, mitä heiltä oltiin viety, luvan antaminen itselleen olla antamatta anteeksi ja suuremman itsemyötätunnon kokeminen.
Klusteri 3: ImRs:n tulokset
Tämä klusteri koostui kolmesta teemasta, jotka kiteyttivät ImRs:n tulokset osallistujien kuvaamina. Nämä olivat (a) minun ei tarvitse enää pelätä, (b) aktiivinen selviytyminen ja (c) äänillä ei ole enää samaa valtaa. Ensimmäisessä teemassa kuvattiin, miten osallistujat tunsivat olevansa enemmän turvassa ja olevansa itsevarmempia ImRs:n jälkeen. Tähän kuului myös se, että he kokivat vähemmän traumasta johtuvia reaktioita, kuten ahdistavia muistoja, takaumia, painajaisia ja säikähdysreaktioita. Jotkut kertoivat myös, että he kokivat vähemmän pelkoa muita ihmisiä kohtaan ja pystyivät ilmaisemaan itseään muiden seurassa ilman pelkoa. Lisäksi he kokivat mielialansa kohonneen ja energiatasonsa parantuneen.
Toinen teema kuvasi sitä, miten osallistujat kehittivät uusia tapoja selviytyä traumaperäisestä stressistä ja traumoihin liittyvistä reaktioista. Selviytymisstrategiat olivat eri osallistujilla erilaisia.
Kolmannessa teemassa kuvattiin, kuinka osallistujat kokivat, että ImRs-prosessin lopussa äänillä oli vähemmän valtaa heihin kuin niillä oli ollut aiemmin. Yksi osallistujista ei enää kuullut ääniä ollenkaan ja yksi osallistujista koki, ettei hänen tilanteensa ollut muuttunut. Kaikki muut osallistujista kuvasivat, että heidän kuulemansa äänet eivät olleet enää yhtä voimakkaita, että he kuulivat niitä eri paikoissa kuin aiemmin ja että he kuulivat harvemmin negatiivisia ääniä ja useammin positiivisia ääniä. He kuvasivat myös olevansa kykeneviä selviämään paremmin paremmin ääniensä kanssa.
Nämä havainnot viittaavat siihen, että ImRs voisi olla uusi, tehokas, ei-patologisoiva lähestymistapa traumaan liittyviä ääniä kuulevien ihmisten kokemien hankalien olojen hoitoon. Se myös lisää kasvavaa näyttöä siitä, että traumainformoidut hoidot soveltuvat diagnoosikeskeisten hoitojen sijaan paremmin työskentelyyn ääniä kuulevien ihmisten kanssa. Lisäksi siinä korostuu terapiasuhteen olennainen merkitys muutosprosessissa ja mitä tulee hoidon tuloksiin.
****
Strachan, L. P., Paulik, G., Roberts, L., McEvoy, P. M. (2023). Voice hearers’ explanations of trauma-related voices and processes of change throughout imagery rescripting: A qualitative exploration. Psychology and Psychotherapy: Theory, Research and Practice, 96, 982-998. doi: 10.1111/papt .12491 (Link)
José Giovanni Luiggi-Hernández, PhD
José on kouluttaja ja kvalitatiivinen tutkija, joka väitteli tohtoriksi Duquesnen yliopistosta. Hänellä on myös taustaa kansanterveydestä, ja hän suoritti maisterin tutkinnon Puerto Ricon yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan kampuksella. Hänen tutkimuksellisiin ja kliinisiin kiinnostuksen kohteisiinsa kuuluu kolonisoitujen ihmisten elettyjen kokemusten ymmärtäminen fenomenologisten, psykoanalyyttisten ja dekoloniaalisten viitekehysten avulla. Hän on myös tutkinut muun muassa LGBTQ-kysymyksiä ja fyysisiin terveysongelmiin (esim. krooniseen kipu ja diabetekseen) liittyvää psykoterapiaa.
