New York Times tulkitsi sähköshokkitutkimuksen väärin

0
898

Artikkeli on julkaistu alunperin Mad in America -sivustolla. Se on käännetty käännöstyökalua käyttäen ja nopeasti tarkistusluettu. Alkuperäinen kirjoitus löytyy täältä.

Kirjoittanut Michael Sturman 1. marraskuuta 2021

Nicholas Bakalarin New York Timesin artikkelissa ”ECT Can Be a Good Treatment Option for Serious Depression” (ECT voi olla hyvä hoitovaihtoehto vakavaan masennukseen) kuvataan Lancet Psychiatry -lehdessä julkaistua tutkimusta, jossa todettiin, että tutkimuksen suuressa otoksessa potilailla ei ilmennyt vakavia lääketieteellisiä ongelmia kuukauden sisällä siitä, kun he olivat saaneet sähköhoitoa (ECT).

ECT on psykiatrinen hoitomuoto, jossa aivojen läpi lähetetään sähkövirtaa kouristuskohtausten aikaansaamiseksi. Syitä siihen, miten tämä voisi auttaa mielenterveysongelmiin ei tiedetä.

Bakalar kirjoittaa: ”Sähkö(shokki)hoito eli ECT voi olla tehokas masennuksen hoidossa ja yhtä turvallinen kuin masennuslääkkeet yhdistettynä psykoterapiaan, todetaan uudessa laajassa tutkimuksessa.”

Totuus on kuitenkin tämä: uudessa tutkimuksessa ei todettu mitään tällaista. Siinä ei verrattu ECT:tä masennuslääkkeisiin ja terapiaan, siinä ei testattu ECT:n tehokkuutta (lääkkeisiin, terapiaan, lumelääkkeeseen tai mihinkään muuhun), eikä siinä mainittu lainkaan ECT:n yleisimmin raportoituja haittoja: muistin menetystä ja kognitiivisten toimintojen heikkenemistä.

Mitä tutkimus kattoi? Tutkijat tarkastelivat niin sanottuja ”vakavia lääketieteellisiä vaikutuksia, jotka määriteltiin sairaalahoitoon tai kuolemaan johtaneiksi”. He eivät tarkastelleet esimerkiksi muistin menetystä, kognitiivisten toimintojen heikkenemistä, masennuksen tai muiden mielenterveysongelmien paranemista tai elämänlaatua. Osallistujia seurattiin vain 30 päivän ajan sen jälkeen, kun he olivat saaneet sähköhoitoa, mikä tarkoittaa, että kuukauden kuluttua ilmeneviä terveysongelmia tai kuolemantapauksia ei laskettu mukaan.

Tällä tavoin voitiin todeta, että ECT:tä ei seurannut suuri määrä lääketieteellisiä haittoja.

Tutkijat vertasivat yhteensä 5008:aa ECT:tä saanutta henkilöä 5008:aan henkilöön, jotka eivät saaneet ECT:tä. Jokaiselle ECT:tä saaneelle henkilölle ja henkilölle, joka ei saanut ECT:tä, määritettiin terveysaseman, sosioekonomisten muuttujien, lääkityksen, päihteiden väärinkäytön ja muiden muuttujien perusteella soveltuvuuspisteytys (propensity score). Kaikilla potilailla oli diagnosoitu merkittävä masennushäiriö tai kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Lopulta ECT-ryhmässä todettiin 105 ”vakavaa lääketieteellistä haittaa” ja ei-ECT-ryhmässä 135 ”vakavaa lääketieteellistä haittaa”.

Tutkijat tarkastelivat myös itsemurhien aiheuttamia kuolemantapauksia kyseisellä ajanjaksolla (toissijainen tulos, josta tutkijat myöntävät, että siihen on suhtauduttava varauksella). Niitä oli hyvin vähän: 5 ECT-ryhmässä ja 11 muussa kuin ECT-ryhmässä.

Tutkijat väittävät, että heidän tutkimuksensa osoittaa, että ECT:n jälkeiset lääketieteelliset tapahtumat eivät ole vakava ongelma.

New York Timesin artikkelissa Bakalar syyttää ECT:n ”kiistanalaisesta” tilasta – ja yleisön haluttomuudesta ottaa hoitoa vastaan – elokuvia, kuten Yksi lensi yli käenpesän, jotka hänen mukaansa ovat ”epätarkkoja kuvauksia”. Toimenpiteen itse kokeneiden ihmisten mukaan elokuva on kuitenkin varsin tarkka.

Tiedän, millaista se on omasta kokemuksestani, sillä minua hoidettiin ECT:llä 20-30 kertaa valtion sairaalassa 16-vuotiaana. Ennen ECT:tä minulle annettiin lihasrelaksanttia, joka halvaannutti kaikki lihakseni ilman, että minua nukutettiin. En koskaan unohda sitä sietämätöntä kipua ja kauheaa pelkoa, kun en pystynyt hengittämään. Sen jälkeen oli unohtanut paljon. Olin menettänyt osan akateemisista taidoistani, minulla oli puheongelmia, enkä voinut lakata ajattelemasta, mitä minulle oli tapahtunut.

En ole ainoa. Esimerkiksi tämä Linda Andrenin todistus, joka annettiin New Yorkin osavaltion edustajakokoukselle sen tutkiessa ECT:tä:

”Olen ECT:stä selvinnyt. Minulle tehtiin tahdonvastainen ECT, vaikkakaan ei tuomioistuimen määräämä ECT, ja minulla oli siitä melko tyypillinen kokemus. Tällä tarkoitan sitä, että menetin viisi vuotta elämästäni, jotka pyyhittiin pois ikään kuin niitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan… Minulla on dokumentoituja aivovaurioita, muun muassa 38 pistettä älykkyysosamäärästäni, ja elän päivittäisen muistihäiriön ja kognitiivisen vajaatoiminnan kanssa, mikä teki mahdottomaksi paluun työuralleni.”

Ja aivan kuten elokuvassa Yksi lensi yli käenpesän, monille ihmisille tehdään tämä toimenpide vastoin heidän tahtoaan, vielä tänäkin päivänä. Tutkijat  Yhdistyneessä kuningaskunnassa havaitsivat vuonna 2017, että 38,7 prosenttia ECT:tä saaneista potilaista ei ollut antanut siihen suostumustaan. He myös dokumentoivat turvallisuusmenettelyjen ja valvonnan puutteen laitoksissa, joissa sitä annettiin.

Ja monet tutkimustulokset tukevat minua, sillä muistin menetys ja kognitiivisten toimintojen heikkeneminen ovat erittäin yleisiä haittavaikutuksia ECT:n jälkeen.

Yhdistyneen kuningaskunnan kansallisen terveyspalvelun teettämässä vuonna 2003 tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että jopa 55 prosenttia entisistä ECT-potilaista valitti pitkäkestoisia muistivaikeuksia. Neurotieteilijä Peter Sterling todisti New Yorkin osavaltion edustajakokoukselle, että ”lähes kaikki potilaat kärsivät jonkinasteisesta jatkuvasta ja todennäköisesti pysyvästä retrogradisesta muistinmenetyksestä”. Yhdysvaltain FDA varoittaa neurologisia laitteita koskevassa osassaan, että ”ECT-hoidon pitkäaikaista turvallisuutta ja tehokkuutta ei ole osoitettu”. Samassa kohdassa FDA varoittaa myös palovammoista, kivusta, murtumista, viivästyneistä kouristuskohtauksista, sydänongelmista ja kuolemasta ECT:n jälkeen.

Myös uudemmissa tutkimuksissa on kyseenalaistettu ECT:n tehokkuus. Vuonna 2020 lähes 15 000 ECT-potilaaseen kohdistuneessa laajassa tutkimuksessa todettiin, että ECT ei vähennä itsemurhariskiä. Toinen vuonna 2020 tehty tutkimus totesi, että vain 11 tutkimuksessa verrattiin ECT:tä placeboon); näistä tutkimuksista vain neljässä saatiin positiivisia tuloksia. Tutkimuksissa oli myös metodologisia ongelmia, kuten pieniä otoskokoja, sokkoutuksen ja satunnaistamisen mahdollista puuttumista ja jopa tulosten valikoivaa raportointia.

Näiden tutkijoiden mukaan: ”Johtuen suuresta pysyvän muistinmenetyksen riskistä ja pienestä kuolleisuusriskistä, tämä jatkuva epäonnistuminen sen selvittämisessä, toimiiko ECT vai ei, tarkoittaa, että sen käyttö olisi keskeytettävä välittömästi.”

Ja jopa ECT-valmistajat ovat nyt sisällyttäneet varoituksia siitä, että niiden laitteet  voivat  aiheuttaa ”pysyviä  aivovaurioita”.

On selvää, että Bakalar yritti New York Timesin artikkelissaan puhua ECT:n puolesta. Sen voi päätellä hänen artikkelinsa otsikosta ”ECT Can Be a Good Treatment Option for Serious Depression”. Mutta hän oli epärehellinen ja yksipuolinen. Hän esitti vääriä väitteitä Lancet Psychiatryn tutkimuksesta ja sai sen kuulostamaan siltä, että tutkijat vertailivat hoidon tehokkuutta tai vertailivat asiaankuuluvia haittavaikutusten tuloksia. Mutta jälleen kerran tutkijat eivät tehneet niin. Heidän tutkimuksensa oli rajallinen tutkimus, jossa todettiin vain, että ihmiset eivät yleensä joudu sairaalahoitoon tai kuole ECT:n vuoksi ensimmäisen kuukauden aikana.

Valitettavasti valheiden ohella Bakalar ei maininnut niiden ihmisten ahdinkoa, joilla oli huonoja, jopa traagisia tuloksia ECT:n jälkeen. Aivan kuin kaikki ne, jotka kärsivät, eivät merkitsisi mitään. Jotkut ovat niin vammautuneita, että heidän on pakko luopua ammatistaan tai koulutuksestaan, ja toiset, joiden vammautuminen on vähäisempää, joutuvat kamppailemaan sopeutuakseen joukkoon – aivan kuten minäkin tein.

Kaikkein pahinta oli se, että New York Timesissa, joka on yksi tämän maan ja muidenkin maiden laajalevikkisimmistä ja arvostetuimmista julkaisuista, julkaistiin väärää tietoa ECT:stä. On erittäin epäeettistä, että joku julkaisee epätotuuksia ECT:stä, vaikka hän suhtautuisi siihen kuinka voimakkaasti. Toimittajien velvollisuutena on raportoida myös haittoja monista tutkimuksista, oikeusjutuista ja potilaskertomuksista – ei sokeasti perustaa artikkelia yhden tutkimuksen varaan, jossa ei itse asiassa arvioitu tärkeimpiä tuloksia.

Masentuneet tai kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavat sekä heidän perheensä ja ystävänsä etsivät tietoa, joka voi auttaa heitä. Emme koskaan saa tietää, kuinka monia Bakalarin New York Timesin artikkeli on johtanut harhaan tai vahingoittanut. Tiedämme kuitenkin, miten vaarallista voi olla väärän tiedon levittäminen vakavasta sairaudesta, sillä monet ovat kieltäytyneet rokotuksesta Covid-19-tautia vastaan kuulemansa tai lukemansa perusteella. Se ei ole mitään naurettavaa.

***

Mad in America isännöi monenlaisten kirjoittajien blogeja. Näiden postausten tarkoituksena on toimia julkisena foorumina psykiatriaa ja sen hoitomuotoja koskevalle keskustelulle – laajasti ottaen. Ilmaistut mielipiteet ovat kirjoittajien omia.

 

Michael Sturman

Sturman on eläkkeellä oleva psykologi, jolla on yli 30 vuoden työkokemus erilaisista tehtävistä. Hän on suorittanut psykologian kandidaatin tutkinnon Wayne State Universityssä ja maisterin tutkinnon Detroitin yliopistossa. Hänen ammatillisiin kiinnostuksen kohteisiinsa kuuluvat lapset ja nuoret, masennus, rikollisuus ja mielenterveysohjelmien parantaminen. Hän asuu tällä hetkellä Eugenessa, Oregonissa.

 

JÄTÄ VASTAUS