”Sadan vuoden takaiset teemat ovat yllättävän ajankohtaisia taas, kun jatkuvan talouskasvun ihanne on kyseenalaistettu, ja kasvava ilmastoliike panee katsomaan omia valintoja. Taiteen edelläkävijät näkivät sata vuotta sitten elämän syvimmät arvot jossain muualla kuin materialismissa. Silloin heidän äänensä jäi kunnolla kuulematta.”

”Etenkin ulkoinen menestys voi jättää tyhjäksi. Vauraus, kauneus tai maine eivät näytä tuovan hyvinvointia, vaikka juuri niitä olisi tavoitellut, kertoo Rochesterin yliopiston tutkimus vuodelta 2009. Onnistumiset ihmissuhteiden ja henkilökohtaisen kasvun alueella sen sijaan lisäsivät tyytyväisyyttä.”

Näin osuvasti kirjoitettiin Helsingin Sanomissa 10.10, Aleksis Kiven päivänä, kirjallisuuden päivänä ja mielenterveyspäivänä. Osuvasti myös mielessäni olevan kirjoitusaiheen, tai kirjareferaatin suhteen.

Luin Karen Armstrongin vuonna 2005 julkaistun kirjan Myyttien lyhyt historia, joka tarjoaa kiinnostavan katsauksen mielen hyvinvointimme ja mytologisen ajattelun, tai sen puutteen, yhteydestä.

Armstrong sanoo, kuten hyvin tiedämmekin, että nykyään myyttinen ajattelu on joutunut huonoon huutoon, vaikka myytit kumpuavat juuri siitä ihmiselle ainutlaatuisesta ominaisuudesta, joka on myös se ominaisuus, jonka avulla on tuotettu uutta tietoa, kehitetty teknologiaa ja matkustettu kuuhun. Siis mielikuvituksesta. Se on mahdollistanut tekoja, jotka ennen olivat mahdollisia vain myytin valtakunnassa.

Vallalla oleva käsitys jumalallisesta on hyvin yksinkertaistettu, erityisesti tieteellisen kulttuurin edustajilla. Ei ”jumalia” ennen muinoin pidetty yliluonnollisina olentoina, joilla olisi ollut tietty, selvästi erottuva luonne ja oma metafyysinen elämänsä. Mytologia ei ollut teologiaa nykyisessä muodossaan vaan siinä oli kyse ihmisten kokemuksista.

”Jumalten, ihmisten, eläinten ja luonnon ajateltiin olevan ratkaisemattomasti sidoksissa toisiinsa, samojen lakien alaisia ja samasta jumalallisesta aineksesta muodostettuja. Jumalten maailman ja ihmisten maailman välillä ei aluksi ollut mitään ontologista kuilua. Puhuessaan jumalallisesta ihmiset yleensä puhuivat jostain maalliseen liittyvästä näkökohdasta. Jumalten olemassaolo ei ollut erotettavissa myrskyn, meren tai joen olemassaolosta tai niistä voimakkaista tunnetiloista – rakkaudesta, raivosta, seksuaalisesta intohimosta – jotka tuntuivat kohottavan ihmiset hetkeksi toiselle tasolle, niin että he näkivät maailman uusin silmin.”

Armstrongin mukaan myyttejä kehitettiin, jotta selviäisimme elämäntilanteistamme paremmin. Niiden avulla ihmiset löytävät paikkansa ja määrittelevät asemansa paremmin maailmassa. Hän korostaa, että myytti on tosi siksi, että se tehoaa, ei siksi että se antaisi meille tosiasiallista tietoa.  Mutta myytit muuttavat meitä vain, jos seuraamme niiden ohjeita.

”Ellei mytologiaa kohdata osana uudistumisen, kuoleman ja jälleensyntymisen prosessia, se jää vaille mieltä.”

Monet myytit olivat tosia myös siitä syystä, että missä tahansa oli nähtävissä elämän ja kuoleman erottamattomuus: luonto kuoli ja heräsi taas eloon. Siirtymämyytit ja -rituaalit eivät nekään olleet vain tapoja, nostalgian harjoittamista, vaan ne auttoivat ihmisiä hyväksymään kuolevaisuutensa, astumaan elämässä seuraavaan vaiheeseen ja kokoamaan rohkeutta muutokseen ja kasvuun. Luomismyyttien tarkoitus oli toimia terapeuttisesti. Niitä kuunneltiin, kun ihmisiä uhkasi tuhoisa onnettomuus, kun haluttiin ratkaista ristiriitatilanteita tai parantaa sairas. Myytin myötä mieliin muistui, että tilanteen oli usein huononnuttava ennen kuin se saattoi parantua ja että hengissä selviytyminen ja luovuus edellyttivät ponnisteluja.

Nykyisin meitä kiinnostaa se, mitä on todella tapahtunut ja tällaista tieteellistä historiakäsitystä on kehitetty 1700-luvulta lähtien. Esimodernin ajan ihmisiä taas kiinnosti tapahtuman merkitys enemmän kuin itse tapahtuma. Myytti oli tapahtuma, joka oli jossain mielessä tapahtunut joskus, mutta joka myös tapahtui kaiken aikaa ja mytologia taidemuoto, joka ”viittaa historian yli siihen, mikä ihmiselämässä on ajatonta ja auttaa meitä näin ylittämään sattumanvaraisten tapahtumien kaoottisen virran ja näkemään vilaukselta todellisuuden ytimen.”

Armstrong sanoo, että on erehdys pitää myyttejä vähempiarvoisena ajattelutapana, joka voidaan hylätä järkevään ikään tultaessa. Mytologia ei ole varhainen yritys kirjoittaa historiaa eikä se väitä, että sen tarinat ovat objektiivisesti totta. Myytit saavat meidät ajattelemaan ja näkemään maailmaa eri kulmista. Aivan samoin kuin tekevät monet muutkin taidemuodot.

”Entä jos tämä maailma ei olekaan kaikki mitä on olemassa? Miten se vaikuttaisi meidän elämäämme – psykologisesti, sosiaalisesti ja käytännön asioissa? Tulisiko meistä toisenlaisia kuin nyt? Entistä täydellisempiä? Jos todella huomaisimme muuttuneemme siihen suuntaan, eikö se osoittaisi, että myyttinen uskomme on tavallaan ollut tosi, että se on kertonut meille jotain tärkeää ihmisyydestämme, vaikka emme osanneetkaan todistaa sitä järjen keinoin?”

Varhaiset metsästäjät eivät olisi käsittäneet nykyistä taipumusta erottaa maallinen uskonnollisesta, sillä heille mikään ei ollut epäpyhää. Tuli kuitenkin aika, jolloin ihminen kehitti itsessään sitä, mitä kreikkalaiset myöhemmin kutsuivat sanalla logos: johdonmukaista, käytäntöön soveltuvaa ja tieteellistä ajattelutapaa, jonka avulla kyettiin toimimaan menestyksekkäästi.

Sekä myytillä, että logoksella on omat rajoituksensa, mutta esimodernin ajan ihmiset ymmärsivät, että ne täydentävät toisiaan ja kumpaakin ajattelutapaa tarvitaan. Sillä myytti ei auttanut metsästäjiä surmaamaan saalista tai järjestämään tehokasta eräretkeä, vaan se auttoi häntä käsittelemään hankalia tunteita, jotka liittyivät eläinten tapaamiseen. Tehokas, käytännöllinen ja järkiperäinen logos taas ei kyennyt vastaamaan kysymyksiin elämän perimmäisestä merkityksestä, eikä se lievittänyt ihmisen tuskaa ja surua.

Ihmiset ovat muuttaneet käsityksiään sekä ihmisyydestä, että jumaluudesta aina kun ihmiskunnan historiassa on alkanut uusi aikakausi. Kaupungistumisen myötä ihmiset tajusivat entistä selvemmin olevansa itse vastuussa omasta kohtalostaan ja jumalat alkoivat tuntua aiempaa etäisemmiltä. Syntyi myyttejä, joiden mukaan esimerkiksi tulvaa pidettiin merkkinä kriisistä jumalten ja ihmisten välisissä suhteissa. Vanhat rituaalit ja kertomukset eivät onnistuneet enää siirtämään ihmisiä jumalien maailmaan. Näin syntyi hengellinen tyhjiö ja mieliä ahdistava levottomuus johti taas uuteen suureen muutokseen.

Akseliaikana (800 – 200 eaa) alkoi uskonto siinä mielessä kuin me uskonto-sanan ymmärrämme. Silloin syntyi uusia uskonnollisia ja filosofiasia oppirakennelmia: kungfutselaisuus, taolaisuus, buddhalaisuus, hindulaisuus, monoteismi Lähi-Idässä ja kreikkalainen rationalismi Euroopassa.

Akseliajan henkiset liikkeet pohtivat kärsimystä, joka tuntui kuuluvan ihmisen osaan ja ne korostivat yksilön omaatuntoa ja moraalia sekä tarvetta henkistyneempään uskontoon. Sen ajan viisaat opettivat etsimään totuutta sisimmästään ja eikä pappien tai muiden uskonnon asiantuntijoiden opetuksiin tullut luottaa. ”Mihinkään ei pitänyt uskoa sokeasti, kaikki tuli asettaa kyseenalaiseksi ja vanhoja, tähän asti itsestään selvinä pidettyjä arvoja oli tarkasteltava kriittisesti.” Ja yksi kriittisyyden kohde oli mytologia. Silti ihmiset huomasivat turvautuvansa vaistomaisesti vanhoihin myytteihin joutuessaan kohtaamaan sielun arvoitukset. Myyttejä muokattiin, mutta niitä pidettiin yhä tarpeellisina ja vaikka niitä hylättiinkin, ne saattoivat myöhemmin ilmestyä takaisin oppijärjestelmään, hieman eri tavalla esitettyinä.

Kuitenkin kuolevaisten ja jumalten välille oli auennut kuilu. Pyhä tuntui kaukaiselta, eikä enää voitu uskoa, että jumalat ja ihmiset olivat lähtöisin samasta jumalallisesta aineksesta. Kiinassa Kungfutse uskoi, että perimmäinen todellisuus, tao, poikkesi nyt ihmisten maailmasta niin paljon, että siitä oli paras vaieta. Akseliajan henki kuitenkin edellytti sisäistä pohdintaa ja itsetutkiskelua, sielun syövereitten harkittua erittelyä. Ei voinut käyttäytyä oikein muita kohtaan, ellei ensin tutkaillut omia tarpeitaan, motiivejaan ja halujaan.

Eri suuntauksissa tehtiin erilaisia johtopäätöksiä myyttien merkityksestä (niiden annettiin olla, niitä muokattiin tai niitä vastaan taisteltiin), rituaalien tarpeellisuudesta ja kehitettiin erilaisia keinoja tavoittaa korkein todellisuus. Kreikassa kuitenkin kehitystä ohjasi logos, joka toimi toisella mielentasolla kuin myytti. Siellä alettiin etsimään vanhoille kosmologisille myyteille järjellistä perustaa. Ja se väistämättä johti siihen, että aikaansaatu ”järjellinen perusta” oli yhtä fiktiivinen kuin vanhat myytitkin. Kuten Armstrong pyrkii korostamaan, myytit ovat merkityksellisiä vain, jos niihin osallistutaan tunneperäisesti, kun taas logos yrittää huolellisen tutkiskelun ja kriittiseen älyyn vetoavin keinoin näyttää totuuden.

Platon ja Aristoteles eivät välittäneet myyteistä. Platonin mukaan rakkauden, kauneuden, oikeudenmukaisuuden ja hyvän ideoita ei voi tajuta vaistonvaraisesti eikä ymmärtää myytin tai rituaalin synnyttämien oivallusten avulla vaan ainoastaan järjen voimalla. He lukivat myyttiä, kuin se olisi filosofista tekstiä. Mythoksen ja logoksen väliin syntyi valtava kuilu filosofian myötä. Kuitenkin nämä filosofitkin myönsivät, että oli muita asioita, joista ei voida puhua logoksen termein. Tämä synnytti läntiseen ajatteluun ristiriidan: logos asettui mytologiaa vastaan, mutta myytteihin kuitenkin turvauduttiin korvaamattomina esimerkiksi käsiteltäessä uskontoa.

Akseliajan jälkeisen ajan (200 eaa. -1500 jaa.) tarkastelussa Armstrong keskittyy länsimaihin, jossa mytologiaa pidettiin ongelmallisena ja kaikki kolme monoteistista uskoa väittivät pohjautuvansa ainakin osittain ennemmin historiaan kuin myytteihin toisin kuin itämaiset perinteet, joissa ymmärrys näiden toisiaan täydentävästä luonteesta on säilynyt paremmin. Länsimaisissa uskonnoissa elettiin mainitun ristiriidan kanssa. Alun perin myyttisiä tapahtumia – siis Armstrongin sanoin tapahtumia, jotka ovat jossain mielessä tapahtuneet joskus, mutta jotka myös tapahtuvat kaiken aikaa – pyrittiin muokkaamaan filosofian järkiperäisiin normeihin.

Armstrong kuvailee, kuinka Paavali teki Jeesuksesta myyttisen hahmon. Paavalin myötä Jeesus ei enää ollut pelkkä historiallinen henkilö, vaan hengellistä todellisuutta kristittyjen elämässä, jos he noudattivat rituaaleja ja elivät eettisesti samanlaista epäitsekästä elämää kuin hän itse.

Koraanissa jokaista jaetta kutsutaan nimellä aya, joka tarkoittaa vertausta. Kaikki kertomukset profeetoista ovat vertauksia, koska jumalallisesta voidaan puhua vain merkein ja symbolein. Koraania ei siis ole tarkoitettu tutkiskeltavaksi omin päin tiedon saamiseksi, eikä se paljasta koko merkitystään, ellei muslimi elä sen eettisten ohjeiden mukaan.

Mytologiaa siis käytettiin vielä paljon apuna näissä uskonnoissa, mutta koska kreikkalaiset olivat tehneet jyrkän eron mythoksen ja logoksen välillä, heitä alkoi vaivata heidän perinteiden vahva mytologia ja myyttejä alettiin rationalisoida.

Kreikkalaisortodoksit tiesivät kuitenkin hyvin, että teologia oli perusteltavissa vain, jos sitä harjoitettiin yhdessä rukouksen ja liturgian kanssa. Muslimit ja juutalaiset tulivat lopulta samaan tulokseen. Muslimit totesivat 1000-luvulle tultaessa, että filosofia oli nivottava hengellisyyteen, rituaaliin ja rukoukseen. Juutalaiset havaitsivat, että heitä ei auttanut murhenäytelmän kohdatessa filosofien rationaalinen uskonto vaan heidän oli käännyttävä kabbalan myyttien puoleen, jotka vaikuttivat aivojen ja järjen tasoa syvemmälle ja koskettivat syvästi heidän ahdistuksensa ja kaipuunsa lähteitä. He olivat palanneet siihen näkemykseen, että mytologia ja järki täydensivät toisiaan.

Vaan Länsi-Euroopan kristityt löysivät uudestaan Platonin ja Aristoteleen teokset ja samaan aikaan kun muslimit ja juutalaiset vetäytyivät yrityksestä järkiperäistää mytologiaansa, Länsi-Euroopassa tartuttiin tähän hankkeeseen innolla. Eikä se into ole koskaan kadonnut.

Elämä muuttui peruuttamattomasti, ja ehkä merkittävin – ja mahdollisesti tuhoisin – seuraus uudesta kokeilusta oli mytologian kuolema.”

Läntisen yhteiskunnan sankari oli tiedemies tai keksijä, jonka oli usein kumottava vanhat pyhinä pidetyt seikat. Samoin olivat toki tehneet akseliajan viisaat. Mutta läntiset sankarit olivat logoksen teknologisia tai tieteellisiä neroja, eivät mythoksen innoittamia hengellisiä neroja. Rationaalinen ajattelu syrjäytti kaikessa vaistonvaraisen, myyttisen ajattelutavan ja monet kadottivat täysin käsityksen siitä mitä myytit olivat. Elämä oli muuttunut monella tapaa hyvään suuntaan, mutta logos ei ollut koskaan kyennyt antamaan ihmisille sitä merkityksen tuntua, jota he näyttivät tarvitsevan.

1500-luvulla on nähtävissä todisteita turruttavasta toivottomuudesta, hiipivästä mielen lamaannuksesta ja voimattomuuden ja raivon tunnosta, kun vanha myyttinen ajattelutapa mureni eikä tilalle tuntunut ilmestyvän mitään uutta. Uskonpuhdistajatkin kärsivät tuskallisista masennustiloista heidän puhdistaessaan uskontoa myyttisistä ajattelutavoista. Uskonpuhdistuksen jälkeen pyhän ehtoollisen kaltainen riitti oli pelkkä symboli, jotakin todellisuudesta ratkaisevasti erillistä ja messu oli pelkkä muisto menneestä tapahtumasta. Kirjapainotaidon myötä Raamattua pystyi lukemaan hiljaa itsekseen kuin mitä tahansa tekstiä.

Francis Bacon julisti vuonna 1605 uuden loistavan aikakauden alkavan: Tiede lopettaisi ihmisten kurjuuden ja pelastaisi maailman, eikä mikään saanut olla esteenä tälle kehitykselle. Mikäli uskonnot olivat ristiriidassa vahvistettujen tosiasioiden kanssa, ne piti hylätä. Totuuteen päästiin vain järjen avulla. Monet ajattelevat nykyäänkin, että Jumalan pitäisi olla objektiivinen tosiseikka, jonka olemassaolo voidaan todistaa, eikä tällaisen ajattelun perusteella voida käsittää, että esimerkiksi kolminaisuusmyytti luotiin muistuttamaan kristityille, ettei heidän pidä edes yrittää ajatella jumaluutta pelkkänä persoonana.

Suuret noitavainot osoittivat, ettei tieteellinen rationalismi kyennyt hillitsemään ihmismielen pimeitä voimia. Kun ihmisiltä puuttui vahva mytologia, joka olisi selittänyt heidän alitajuisia pelkojaan, he yrittivät järkeistää pelot ”tosiseikoiksi”.

Hengellisyys ei kuitenkaan täysin kadonnut, mutta se oli epävakaata ja monilla oli traumaattisia kääntymyskokemuksia, joihin ei ollut varauduttu. Monet yrittivät olla mystikkoja ja päästä poikkeaviin psyykkisiin tiloihin, mutta mystiikan haltioituneet tilat eivät olleet kaikille tarkoitettuja. Niihin tarvittiin erikoislaatuista lahjakkuutta, luonnetta ja henkilökohtaista koulutusta. Muuten joukkokokemus saattoi johtaa massahysteriaan ja mielisairauksiin.

1800-luvulla uskontoa alettiin pitää haitallisena. Siihen oli toki syynsä, sillä aikakauden mytologiaa järkiperäisesti tulkinnut uskonto oli ristiriitainen. Uskovaiset käsittivät myytit kirjaimellisesti ja tieteellinen tieto uhkasi sitä. Tieteilijätkin käsittivät myytit kirjaimellisesti, eivätkä ne käyneet yksiin tieteellisen tiedon kanssa. Mutta luomiskertomusta, tai kaikkia muitakaan kertomuksia, ei ollut tarkoitettukaan historiallisesti tarkaksi tiedoksi, ja heti kun niitä luettiin tieteellisesti pätevänä tekstinä, tuloksena oli huonoa tiedettä ja huonoa uskontoa. Nykyajan tiedemiehet, kriitikot ja filosofit olivat tehneet myyteistä epäuskottavia asennoitumalla niihin kuin ne olisivat järjenmukaisia. Tavallaan siis Nietzsche oli oikeassa julistaessaan, että Jumala oli kuollut. Käsitys pyhästä oli kuollut ilman myyttejä, kultteja, rituaaleja ja eettistä elämää. Jumala oli surmattu ihmisten omissa mielissä.

Ilman myyttisen ajattelun luomaa oppirakennelmaa, sen tuomaa apua tuhoutumisen ja olemattomuuden mahdollisuuden käsittelyyn, monen on ollut vaikea välttyä epätoivolta. Armstrong käy läpi viime vuosisadan synkkiä ilmiöitä ja osoittaa, ettei ahdistuneisuutemme johdu vain neuroottisesta halusta hemmotella itseämme, vaan meillä on edessä jotain ennenkokematonta.

”Aineellisessa mielessä olemme ehkä kehittyneempiä kuin entisajan ihmiset, mutta henkisesti emme ole edenneet akseliaikaa edemmäksi: koska olemme tukahduttaneet mythoksen, olemme saattaneet jopa taantua.”

Saatamme palvoa uskonnonkaltaisesti jotain julkisuuden hahmoja, mutta siitä puuttuu muinaisten sankarimyyttien pyrkimyksenä ollut pääsy oman sisimpämme piilevään sankaruuteen, joka johtaa jäljittelyyn tai osallistumiseen, ei passiiviseen tarkkailuun.

1900-luvulla on ollut joitain hyvin tuhoisia moderneja myyttejä, jotka johtivat joukkoteurastukseen ja kansanmurhaan. Nämä myytit epäonnistuivat, koska niitä ei läpäissyt myötätunnon henki, kunnioitus elämän loukkaamattomuutta kohtaan, eikä se mitä Kungfutse kutsui ”vastavuoroisuudeksi”. Ne pyrkivät ylentämään itseä demonisoimalla toista. Muttemme voi kuitenkaan vastata huonoihin myytteihin yksin järjellä, koska se ei pysty käsittelemään syvään juurtuneita pelkoja, haluja ja neurooseja.

Armostrong sanoo, että tarvitsemme myyttejä, jotka auttavat meitä ymmärtämään myötätunnon merkityksen, jotka auttavat meitä asennoitumaan hengellisesti, näkemään ohi välittömien tarpeidemme ja oivaltamaan sellaisen transsendenttisen arvon, joka kyseenalaistaa omaan napaan tuijottamisen, jotka auttavat meitä kunnioittamaan maata jälleen pyhänä, sen sijaan, että käyttäisimme sitä vain ”resurssina”. Ilman hengellistä vallankumousta, joka kykenee nousemaan teknologisen nerokkuutemme tasalle, emme onnistu pelastamaan planeettaamme.

Kirjailijat ja taiteilijat ovat pyrkineet perehdyttämään meidät uudestaan menneisyyden mytologiseen viisauteen. Mutta Armstrong kysyy, voiko maallinen romaani todella uusintaa perinteisiä myyttejä jumalineen ja jumalattarineen? Hän sanoo, että kirjailija ja taiteilija työskentelevät samalla tietoisuuden tasolla kuin myytin luojat ja siitä syystä luonnollisesti turvautuvat samoihin teemoihin.

Vakavasti ja tarkkaavaisesti kirjoitettu ja luettu romaani voi opettaa meitä näkemään maailman toisin silmin, auttaa meitä siirtymään elämänvaiheesta toiseen, näyttää kuinka meidän tulisi kurkistaa omaan sydämeemme ja nähdä maailmamme muusta kuin omaa etua tavoittelevasta näkökulmasta.

”Tärkeä romaani muokkaa meitä siinä kuin mytologiakin. Jos annamme sen tehdä niin, se voi muuntaa meitä pysyvästi.”

Voisimmeko antaa sen tehdä niin?

 

***

Kuva Ethereaum Pixabaystä

 

JÄTÄ VASTAUS